Marraskuun neljäs päivä, kymmenen vuotta sitten oli monella tapaa historiallinen päivä New Jerseysta, USA:sta alunperin ponnistaneen Bon Jovin historiassa, sillä silloin julkaistiin ensimmäinen Jovi-levy, jolla ei soittanut yhtyeen toinen voimahahmo, kitaristi-biisintekijä Richie Sambora. Sambora erosi yhtyeestä vuonna 2013 ja hänen paikkansa otti monessa liemessä marinoitu kanadalainen Theofilos Xenidis (mm. Triumph), joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Phil X.
Urallaan yli 100 miljoonaa levyä myynyt Bon Jovi oli vuosien varrella liukunut tarttuvasta hard rockista levy levyltä kohti jonkinlaista Bruce Springsteen–Coldplay -hybridiä ja kun kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran tartuin tähän albumiin, ensi havaintoni oli kauhunsekainen ”Voi ei, tuottaja on yhä John Shanks”. Mutta ennakkoluulot syrjään ja otetaan tämä juhlapäivää viettävä julkaisu uudelleen syyniin. Huomioitavaa on se, että minulla ei ole tämän levyn fyysistä versiota, joten Spotifysta löytyvä paketti eroaa painoksena CD:n biisijärjestyksen sekä kappalemäärän osalta.
Bon Jovin uran albumi numero 14 käynnistyy kaksikolla “When We Were Us” sekä “Walls“. Kummastakaan ei ole mitään muuta positiivista sanottavaa, kuin se, että bändi on ammattitaitoinen, mutta kappaleet ovat harvinaisen mitäänsanomattomia. Kuulostaa siltä, kuin nokkamies Jon Bon Jovi olisi tuottaja Shanksin kanssa pyrkinyt seuraamaan tuon päivän musiikillista ilmapiiriä, ollen siitä huolimatta vuoden 2016 kuumimpia trendejä perässä.
Kiekon nimikappale saa luvattoman helpolla albumin parhaan sävellyksen tittelin. Etäisesti reilun vuosikymmenen ennen tätä ilmestyttä “Have A Nice Day” -hittiä muistuttava aikuisrokkari muistuttaa kuulijaa siitä, että Bon Jovi pystyi yhä tekemään tarttuvaa musiikkia. Rehellisyyden nimissä on todettava, ettei biisillä olisi ollut mitään asiaa bändin viidelle ensimmäiselle levylle, mutta tässä seurassa kyseessä on paras raita.
“Living With The Ghost” sekä “Knockout” yrittävät nousta lentoon, mutta kappaleet eivät saa missään vaiheessa ilmaa siipiensä alle. Tähän lauseeseen voi summata koko loppulevyn, jonka parhaat piirteet ovat “The Devil’s In The Templen” kitarariffi, joka taitaa olla ainoa sellaiseksi luokiteltava sekä “Scars On This Guitar” -balladi, joka on levyn muutamasta hiturista se kirkkaasti paras. Myös tämä sovitus jää kauas Bon Jovin balladien parhammistosta. Muilta osin materiaali seikkailee tasaisesti mitäänsanomattoman ja tyhjänpäiväisen välimaastossa.
No mitä tästä voi sanoa? Aloitetaan hyvillä puolilla: levy soundaa hyvältä, bändi soittaa komeasti ja Phil X paikkaa kohtuudella Samboraa, vaikka Richieta tulee tämän perusteella ikävä. Ne huonot puolet? Sävellystyö on tylsää ja luvalla sanoen tasapaksua. Toki Jon Bon Jovi siellä täällä muistuttaa kuulijaa siitä, että ulkoisesti päteviä biisejä mies tekee vaikka silmät kiinni. Valitettavasti “This House Is Not For Salen” tarjonta on yksinkertaisesti Bon Jovin hienon uran heikoimmasta päästä.
Kaupallisesti albumi menestyi kohtuullisesti, nousten mm. USA:ssa listan ykköspaikalle, Englannissa sijalle viisi ja Suomessa sijalle 10. Oma vinkkini tälle levylle: skippaa ja kuuntele mitä tahansa Bon Jovin neljästä tai viidestä ensimmäisestä täyspitkästä. Tämä on yksinkertaisesti huono teos, erityisesti kun vertailukohdaksi otetaan veteraanin mittava muu tuotanto.
5-/10
Ilkka Järvenpää
1.When We Were Us
2.Walls
3.This House Is Not For Sale
4.Living With The Ghost
5.Knockout
6.Labor Of Love
7.Born Again Tomorrow
8.Roller Coaster
9.New Year´s Day
10.The Devil´s In The Temple
11.Scars On This Guitar
12.God Bless This Mess
13.Reunion
14.Come Up To Our House
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}