Motörhead – 1916 (1991)

Legendaarisen Motörheadin yhdeksäs studioalbumi ”1916” täyttää komeat 30 vuotta, joten levy on syytä ottaa uudelleen tarkasteluun. Kyseessä on viimeinen Motörhead-studiolevy, jossa rummuista vastaa Phil ”Philthy Animal” Taylor. ”1916”:n tuotannosta vastasi pääosin Peter Solley, mutta itse sessiot aloitettiin parhaiten yhteistyöstään mm. Ramonesin, Living Colourin sekä Talking Headsin kanssa tunnetun Ed Stasiumin kanssa. Herran kädenjälki kuuluu levyllä kolmella biisillä (”No Voices In The Sky”, ”Going To Brazil” ja ”Love Me Forever”). Mies sai Motörhead-pomo Lemmyn mukaan kenkää sessioista kesken äänitysten, kun bändi havaitsi Stasiumin lisänneen biiseihin bändin tietämättä ylimääräisiä lyömäsoitin-raitoja. Stasium tosin itse väittää eronneensa Lemmyn käsistä karanneen päihteiden käytön vuoksi. Mene ja tiedä.

Levyn ilmestymisen aikoihin oli ehtinyt kulua jo kolme vuotta yhtyeen edellisestä studiolevystä, joten odotukset albumia kohtaan olivat korkealla. ”1916” käynnistyy komeasti ”The One To Sing The Bluesin” myötä takuuvarmalla Motörhead-runttauksella. Viskinkatkuinen rokkijuhla jatkuu ensimmäisen sinkun ”I’m So Bad (Baby I Don’t Caren)” myötä hienosti, bändin iskiessä kuulijaa takaraivoon vastustamattomalla voimalla. ”No Voices In The Sky” pitää tason korkealla, mutta yllätykseksi biisin kertosäkeeseen on saatu ujutettua pientä pop-melodiaa.

”We are Motorhead. We play Rock ‘n’ Roll.”

Tämä legendaarinen Lemmyn keikan avauslause pitää 100 prosenttisesti paikkansa bändin tahkotessa läpi turboahdetun ”Going To Brazil” -rokkarin kuin Chuck Berry steroideissa. Neljän ensimmäisen kappaleen aikana Motörhead on ollut tuttu ja turvallinen oma itsensä, mutta ”Nightmare/The Dreamtime” vie yhtyeen uusille urille Lemmyn efektoidun laulun ja basson dominoimassa biisissä. Rumpujen rooli kappaleessa on mitätön, toisin kuin kitarakaksikko Würzel-Phil Campbell komean kitaroinnin, joka on pääosassa. Kaiken kruunaa taustalla soivat kosketinsoittimet.


Lisää tutusta poikkeavaa oli luvassa seuraavaksi yhden unohdetun Motörhead-helmen eli komean balladin ”Love Me Foreverin” myötä. Loistavan kitarasoolon sisältävä biisi on yksi albumin ehdottomia tähtihetkiä. ”Angel City” palauttaa Motörhead-junan tyylilliseltä sivuraiteelta takaisin tutulle polulle perinteisellä sovituksellaan. Biisi itsessään ei ole kuin mukiinmenevä albumiraita, mutta toista on seuraavana kuultava ”Make My Day”, joka rokkaa kuin se kuuluisa nelostielle eksynyt piripäinen hirvi.

1 minuutta 26 sekuntia kestävä hatunnosto ”R.A.M.O.N.E.S” kunnioittaa ketä muuta kuin kyseistä legendaarista punk-bändiä. Musiikillisesti biisi on kuin Ramonesin ja Motörheadin yhteinen äpäräpoika. ”Shut You Down” jatkaa tutulla linjalla, ollen yksi levyn heikoimmista esityksistä.

Viimeisenä kuultava albumin nimibiisi on Lemmyn näkemys ensimmäisen maailmansodan yhdestä verisimmästä hetkestä, eli Sommen taistelusta. Kappale on vaikuttava esitys, joka poikkeaa tutusta Motörhead-kaavasta, sillä kosketinsoitinvetoisessa kappaleessa kuullaan myös selloa.

”1916” nousi Englannin albumilistalla sijalle 24, mutta USA:ssa levy ei onnistunut nousemaan 100 myydyimmän joukkoon. Albumi sai mediassa hyvät arvostelut ja ennen kaikkea myös Grammy-ehdokkuuden vuoden parhaana metallilevynä. Vähemmän yllättäen palkinto meni Motörheadin nenän edestä Metallicalle, joka julkaisi saman vuonna nimeään kantaneen mustan albuminsa. Kuuntelin itse ”1916” -teoksen tätä arvostelua tehdessä ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan kymmeneen vuoteen ja se osoittautui mainioksi Motörhead-albumiksi. Nostan levyn bändin uran viiden parhaan studiokokonaisuuden joukkoon.

8+/10

Ilkka Järvenpää

1. The One To Sing The Blues
2. I’m So Bad (Baby I Don’t Care)
3. No Voices In The Sky
4. Going To Brazil
5. Nightmare / The Dreamtime
6. Love Me Forever
7. Angel City
8. Make My Day
9. R.A.M.O.N.E.S.
10. Shut You Down
11. 1916

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here