Progehevin superyhtye Sons Of Apollo julkaisi debyyttilevynsä ”Psychotic Symphony” lokakuussa 2017 ja bändin seuraavaa julkaisua saatiin odottaa lähes kaksi vuotta. Yhtyeellä ei ollut tällä kertaa tarjota uutta studiolevyä, vaan kuultavaksi sekä katsottavaksi saatiin Bulgarian toiseksi suurimmassa kaupungissa Plovdivissa, Rooman vallan aikaisella stadionilla äänitetty ”Live With The Plovdiv Psychotic Symphony”.
Herrat Mike Portnoy, Derek Sherenian, Billy Sheehan, Jeff Scott Soto sekä Ron ”Bumblefoot” Thal eivät pahemmin esittelyjä kaipaa, joten jätän kertaamatta miesten hurjat CV:t.
2 tuntia ja 47 minuuttia kestävä keikka on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä yhtye keskittyy pitkälti debyyttilevynsä materiaaliin. Toisessa setissä kokoonpanoa vahvistaa sinfoniaorkesteri höystettynä kuorolla ja materiaalissa pääpaino on pitkälti cover-biiseissä.
Ensimmäinen setti käynnistyy komeasti bändin studiolevyn avaavalla ”God Of The Sunilla”, joka iskee todella mahtipontisesti keikan käyntiin. ”Signs Of The Time” pitää intensiteetin korkealla yhtyeen jyrätessä täydellä voimalla. Kuuntelija ei voi kuin hämmästellä muusikoiden huikeaa virtuositeettia. Setin ehdottomiin kohokohtiin kuuluu Portnoyn ja Sherenianin yhteisestä Dream Theater -ajasta muistuttava ”Falling Into Infinitylta” löytyvä ”Just Let Me Breathe”, jonka bändi versioi niin rehevästi, että alkuperäinen jää kakkoseksi.
Ensimmäisen setin muita kohokohtia on Jeff Scott Soton yllättävä soolospotti, jossa mies nostaa hattua suurelle idolilleen Freddie Mercurylle ”The Prophet’s Songin” sekä ”Saven Me:n” myötä. Erityismaininta pitää myös antaa hurjalla energialla esitetylle ”Lost In Oblivionille” ja massiiviselle ”Opus Maximus” -instrumentaalille, joka päättää ensimmäisen setin.
Orkesterin kanssa esitetyssä toisessa setissä pääpaino on covereissa ja yhtye ei ole mennyt valinnoissa sieltä mistä aita on matalin. Setin avaa Led Zeppelinin ”Kashmir”, jonka bändi saa kulkemaan komeasti. Pieni huomio kiinnittyy vokalisti Soton suoritukseen, sillä miehen ääni on kappaleen korkeissa kohdissa ruvella. Seuraavana kuullaan Rainbow-klassikko ”Gates Of Babylon”, joka kulkee komeasti, tosin Soton ääni on yhä koetuksella biisin korkeimmissa kohdissa, eli räkää ja raspia on tässä tulkinnassa tarjolla.
Sons Of Apollo palaa oman materiaalin pariin hienon ”Labyrinthin” myötä, siirtyen sitten takaisin covereihin Aerosmithin balladi ”Dream Onin” myötä. Tämän jälkeen vuorossa on etukäteen eniten odottamani valinta, eli Ozzy Osbournen ”Diary Of A Madman”. Biisi rullaa mahtavasti, mutta Soton ääni on korkeimmissa kohdissa jälleen koetuksella. Nuottiin laulu tuntuu osuvan, mutta tuskan kautta. Biisin upeaa majesteettisuutta tämä ei pilaa, vaan ”Diary Of A Madman” kuulostaa yhä pahaenteiseltä, synkältä sekä yksinkertaisesti upealta.
Pink Floydin klassikko ”Comfortably Numbissa” ääneen pääsee rumpali Portnoy, miehen hoitaessa sopivalla kyynisyydellä Roger Watersin laululinjat Soton laulaessa korkeammat osuudet, jotka alkuperäislevytyksessä olivat David Gilmourin heiniä. Queenin ”The Show Must Go On” saattelee Soton keikalla pienelle tauolle, bändin runtatessa läpi Dream Theater -instrumentaalin ”Hells Kitchen”.
Sherenianin Eddie Van Halenin kitarasooloja kunnioittavan soolo-osuuden jälkeen bändi palaa vielä kerran Dream Theater -materiaalin pariin ”Lines In The Sandin” myötä ja kappale osoittautuu täysosumaksi. Varsinainen setti päättyy tähän, mutta Sons of Apollo palaa lavalle Bumblefootin lyhyen kitarasoolon jälkeen Van Halenin ”And The Cradle Will Rock” sävelten saattelemana. Soto laulaa muuten tämän biisin suureksi osaksi yleisön joukosta olut-tuoppi kädessään. Yhtye päättää keikkansa omaan kappaleeseen ”Coming Home”.
Katsoin itse keikan BluRaylta, josta on heti huomautettava, että siltä puuttuu kaksi biisiä eli ”Comfortably Numb” sekä ”Dream On”. Syy tähän on ollut se, ettei bändi saanut lupaa biisien julkaisuoikeuksien omistajilta kuvalliselle tallenteelle. Itse BluRay-paketti on yksinkertaisesti vakuuttava, eikä poikkeuksellista keikkapaikkaa voi liikaa hehkuttaa. Bonusmateriaalista löytyy Portnoyn ja Soton haastattelu bulgarialaisesta talk showsta, kommenttiraitaa biiseistä ym. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on erinomainen.
Levyn audiopuolen arvioinnissa ketään tuskin yllättää se, että miesten soittotaito on lähestulkoon yli-inhimillinen. Heikoimmaksi lenkiksi päätyy vokalisti Jeff Scott Soto. Mies laulaa pääosin komeasti, mutta liekö kiertue tai erikoiskeikalle vaadittu treenaaminen sinfoniaorkesterin kanssa kuluttanut ääntä, sillä muutamassa lainabiisissä vokaaliosuudet ovat hyvin lähellä hajota kokonaan. Homma ei kaadu tähän. Soton vokaalit ja se, että niitä ei ole alettu korjata täydelliseksi jälkikäteen studiossa, tuovat tähän nippuun virtuooseja miellyttävän inhimillisen lisän.
Sinfoniaorkesterin rooli on keikalla yllättävän pieni. Sovituksissa ei kilpailla bändin kanssa, vaan illan tähti on Sons Of Apollo, jota orkesteri taustalla tukee. Yhteisoitto toimii mainiosti. Suosittelen hankkimaan levystä ehdottomasti sellaisen version, jossa on joko DVD tai BluRay mukana. Kyseessä on mainio live-levy, joka nousee vielä pykälää paremmaksi elävän kuvan kera.
8+/10
Ilkka Järvenpää
1. God Of The Sun
2. Signs Of The Time
3. Divine Addiction
4. That Metal Show Theme
5. Just Let Me Breathe
6. Billy Sheehan Bass Solo
7. Lost In Oblivion
8. Jeff Scott Soto Solo Spot (The Prophet’s Song / Save Me)
9. Alive
10. The Pink Panther Theme
11. Opus Maximus
12. Kashmir
13. Gates Of Babylon
14. Labyrinth
15. Dream On (Huom! Puuttuu dvd-/blu ray-versiosta)
16. Diary Of A Madman
17. Comfortably Numb (Huom! Puuttuu dvd-/blu ray-versiosta)
18. The Show Must Go On
19. Hell’s Kitchen
20. Derek Sherinian Keyboard Solo
21. Lines In The Sand
22. Bumblefoot Guitar Spot
23. And The Cradle Will Rock
24. Coming Home
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.