Kiss – Hot In The Shade (1989)

Kissin järjestyksessään 15. studiolevyn ”Hot In The Shade” julkaisusta tulee kuluneeksi 30 vuotta, joten merkkipäivän kunniaksi Metalliluola otti kyseisen levyn tarkempaan syyniin. Ei vähiten siitä syystä, että 15 biisiä ja lähes 60 minuuttia kestävä Kiss-albumi on samanaikaisesti sekä uhka että mahdollisuus.

Albumi starttaa komeasti akustisen slide-kitaroinnin myötä käynnistyvällä Paul Stanleyn laulamalla ”Rise To It” -kappaleella, joka toimii muistutuksena siitä, että 1980-luvulla ilman maskeja esiintynyt Kiss pystyi parhaimmillaan lataamaan eetteriin todella toimivia rokkibiisejä. Gene Simmonsin laulama ”Betrayed” taas muistuttaa miksi ”Animalize”-”Hot In The Shade” -aikakauden parhaat biisit tulivat Paul Stanleyn kynästä. Simmonsin materiaali tasapainoili näinä vuosina siedettävän ja lähes luokattoman välimaastossa. ”Betrayed” on kasari-Genen mittapuulla sitä siedettävää osastoa.

”Hide Your Heartin” olivat aiemmin julkaisseet jo Bonnie Tyler, Molly Hatchett sekä entinen Kiss-kitaristi Ace Frehley. Biisistä samoihin aikoihin oman versionsa teki myös Robin Beck. Stanleyn yhdessä taattujen hittitehtailijoiden Desmond Childin ja Holly Knightin kanssa kirjoittama biisi on juuri Kiss-versiona parhaimmillaan. Genen ”Prisoner Of Love” menee ohitse yhtä nopeasti, kuin alkaa herättämättä mitään mielenkiintoa. Stanleyn ”Read My Bodyssa” on pientä rap-vivahdetta säkeistön vokaaleissa, mutta ei biisi oikein jaksa nousta lentoon. Bruce Kulickin komea soolo ja lopun modulaatio kuitenkin estävät kappaletta vajoamasta täysin unohduksiin.

Genen ”Love’s A Slap In The Face” palauttaa demonimme jahtamaan omaa häntäänsä. Mies oli 1980-luvulla biisintekijänä aivan hukassa, ottaen vaikutteita nuoremmalta tukkaheviosastolta, jonka esikuva hän oli itse aiemmin ollut. Ei vaan lähde. Kulickin soolo pelastaa biisistä sen, mitä siinä on pelastettavissa.

Seuraavana ”Hot In The Shade” osuu vaihteeksi napakymppiin, sillä Stanleyn yhdessä Michael Boltonin kanssa kirjoittama ”Forever” ei ole pelkästään upea power balladi, vaan myös pesunkestävä hitti. Yhden Kulickin uran komeimmista kitarasooloista sisältävä biisi nousi USA:n singlelistalla sijalle kahdeksan, tuoden bändille pitkästä aikaa sen himoamaa singlemenestystä. Levyn Stanley-osasto saa jatkoa ”Silver Spoonin” myötä. Sävellys on keskinkertainen kasarirenkutus, nousten kuitenkin levyn materiaaliin suhteutettuna kokonaisuudessa keskitason yläpuolelle.

”Cadillac Dreamsilla” Simmons osoittaa pieniä heräämisen merkkejä 1980-luvun loppupuolen syväjäädytyksestään (”Revengellä” mies oli sitten järkyttävän kovassa iskussa), sillä kappaleen kiistatta tollo kertosäe sisältää pientä tarttuvuutta. Biisin soolossa Bruce on jälleen tulessa. Stanley palaa mikin varteen ”King Of Heartsin” myötä. Kappale rokkaa mukavasti ja sisältää yhden levyn tarttuvimmista kertosäkeistä.

Levyn parhaan Gene Simmons -teoksen tittelin annan “The Street Giveth And The Street Taketh Awaylle”. Simmonsin tässä vaiheessa tulevan Kiss-kitaristi Tommy Thayerin kanssa tekemä mukiinmenevä biisi kärsii liian tussusta tuotannosta. ”Revenge”-soundeilla tämä iskisi vielä paremmin. Tärkeintä oli joka tapauksessa se, että demoni alkoi olla valmis paluuseen.

Stanleyn ”You Love Me To Hate You” ja Simmonsin ”Somewhere Between Heaven And Hell” menevät ohitse kuin huomaamatta, koska albumin toiseksi viimeisenä kuullaan Eric Carrin debyytti vokalistina uuden Kiss-materiaalin parissa. Rumpali oli toki päässyt levyllä ääneen jo vuotta aiemmin, laulaessaan ”Smashes, Trashes & Hits” -kokoelmalta löytyneen version ”Beth”-klassikosta. Komeasti Carr hommat vokalistina hoitaa. Valitettavasti ”Little Caesar” itsessään ei ole mikään klassikko, vaan keskinkertainen albumiraita. ”Hot In The Shade” päätyy maalinsa Simmonsin laulaman ja Carrin tuplabasari-kompin eteenpäin puskevan ”Boomerangin” myötä keskinkertaisesti. Meinikiä tässä päätösbiisissä on komeasti, koukkuja ja tarttuvuutta vastaavasti ei yhtään. Kulickin komea kitarointi pelastaa tuttuun tapaan sen, mitä pelastettavissa on.

30 vuotta ensi kuuntelusta ja kommenttini on sama kuin teinipoikana: aivan liikaa biisejä ja erityisesti Genen kappaleita. Heikkouksista huolimatta levy ei ole missään nimessä Kissin uran huonoin. Kyseessä on tarvittava askel kohti sitä lopullista niittiä eli ”Revengeä”. Vuoden 1992 levy toi Kissin takaisin siksi ilkeäksi ja törkyiseksi hard rock-yhtyeeksi, mikä bändi perusolemukseltaan on. Stanley-Simmons -kaksikon tuottama levy nauttii tai kärsii kuulijasta riippuen kasarihenkisestä tuotannosta, joka johtui lähinnä siitä, että demot laitettiin lopulliselle paketille sellaisenaan. Albumia edeltäneeseen ”Crazy Nightsiin” verrattuna kyseessä on joka tapauksessa astetta rouheampi paketti, jonka kruunaa hieno ”Rise To It/”Hide Your Heart”/”Forever” -kolmikko.

7-/10

Ilkka Järvenpää

1.Rise To It
2.Betrayed
3.Hide Your Heart
4.Prisoner Of Love
5.Read My Body
6.Love’s A Slap In The Face
7.Forever
8.Silver spoon
9.Cadillac Dreams
10.King Of Hearts
11.The Street Giveth And The Street Taketh Away
12.You Love Me To Hate You
13.Somewhere Between Heaven And Hell
14.Little Ceasar
15.Boomerang

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here