Def Leppard – Def Leppard (2015)

Levyarvioita tehdessä tulee aina välillä vastaan hetkiä, joissa odotus ja pakokauhu valtaavat mielen. Yleensä tällaisen tunteen saa aikaan oman suosikkibändin uusi levy. Minulle alun perin Sheffieldistä, Englannista kotoisin oleva tukkahevin ja poppis-metallin jättiläinen Def Leppard on pitkään ollut tällainen tapaus. Yhtyeen levyt Pyromania” (1983) ja Hysteria” (1987) kuuluvat molemmat henkilökohtaiseen top-5 listaan ja molemmat albumit ovat myös levyjä, jotka kuuluvat elämäni kymmenen eniten kuunnellun pitkäsoiton joukkoon. Bändin levyt sitten Adrenalizen” (1992) eivät ole nostaneet minussa kuitenkaan suuria hurraa-huutoja, joten tarttuminen uuteen Def Leppard-albumiin sai oikeasti jännittämään melkoisesti joudunko taas kerran pettymään.

Bändin kolmessa eri sessioissa äänittämä levy starttaa ensimmäisellä sinkkujulkaisulla ”Let’s Go”, joka avaa pelin melkoisella sokerikuorrutuksella, sillä sen verran yhtymäkohtia on havaittavissa biisin pääriffiin ja bändin aiemman sokeri-henkisten hittien välillä. Itse kipale on selkeästi tehty hitinmetsästys mielessä ja tarttuvuutta onkin melkoisesti. Minulle ehkä jo liikaa, sillä en voi välttyä ajatukselta, että tästä rallista joku poikabändi saisi leivottua mielettömän listamenestyksen. Tarttuva biisi, mutta liikaa sokerikuorrutetta.

Toinen kappale ”Dangerous” nostaa pelin toiselle tasolle. Kipale olisi kuin kotonaan esim. ”Hysterialla” ja on todella tarttuva biisi haastaen ”Euphorialta” (1999) löytyneen ”Promisesin” kilpailuun tarttuvimmasta Leppard-viisusta 17 vuoteen. Kolmantena kuultava ”Man Enough” vie orkesterin varsin funkahtaviin tunnelmiin. Rick Savagen svengaavan bassokuvion varassa kulkeva biisi tuo hieman mieleen Queenin ”Another One Bites The Dustin,” toki ollen monin verroin Queen-klassikkoa tuotetumpi biisi. Kappale on kuitenkin vallan mainio ja palauttaa mieleen vanhan totuuden: Liike lähtee lantiosta. Muutaman sihi-juoman jälkeen myös tällainen vanhempi rockjäärä voisi päästää sisäisen John Travoltansa huoleti vapaaksi tämän biisin tahdissa, jos ralli pärähtäisi soimaan jossain rock-klubissa.

Neljäntenä biisinä kuullaan levyn ensimmäinen balladiksi laskettava ralli, eli AOR-hengessä kulkeva ”We Belong”. Kappale on ensimmäinen Leppard-biisi, jossa jokainen bändin jäsen pääsee näyttämään kykynsä lead-laulajana. Yllätys ei ole se, että jokainen ukko hoitaa lead-laulut varsin pätevästi, mielestäni tosin kitaristit Phil Collen ja Vivian Campbell vetävät pisimmän korren tässä taistossa, Collen Bryan Adams-henkisellä raspilla ja Vivian Campbell muuten kovalla tulkinnallaan. Vakavista terveysongelmista kärsinyt Campbell saa ainakin tämän parkkiintuneen rokkiukon alahuulen väpättämään miehen laulaessa: ”Sometimes I hide the sadness, behind the painted smile”. Hieno kappale on yksi henkilökohtaisista suosikeistani tällä levyllä.

Vahvan biisinelikon jälkeen viidentenä kuultava, hieman Billy Idolin mieleen tuova ”Invincible”, ei valitettavasti nouse edellisten rallien tasolle. Kitaramelodian varassa kulkeva biisi ei mielestäni missään vaiheessa nouse lentoon, vaikka sinällään ihan ok albumiraita onkin. Albumin kuudes kipale ”Sea Of Love” kuuluu mielestäni myös luokkaan ”albumiraita”. Kappale on selkeä hatunnosto Leppardin omille suosikeille, kuten T.Rex ja Mott the Hoople, sillä niin selkeissä 70-luvun Glam rock-meiningeissä tällä rallilla mennään. Seitsemäs kipale ”Energized” vie orkesterin aivan toisiin tunnelmiin. Kappale on hyvin pitkälle tuotettu ja osat tuotantoratkaisut (esim. rumpusoundit ja taustalaulut) tuovat ainakin minulle mieleen Musen. Periaatteessa ajatus kahden massiivisia tuotantoratkaisuja tekevän orkesterin sekoituksesta tuntuu mielenkiintoiselta, mutta mielestäni ainakin tämä ”ristisiitos” ei täysin osu maaliin. Taitavaa ja huippuunsa tuotettua, mutta itse biisi ei yksinkertaisesti vaan lähde lentoon.

”All Time High” palauttaa levyn takaisin rock-maailmaan. Suora rokkiviisu kulkee vastustamattomasti eteenpäin ja kappale olisikin kotonaan esimerkiksi ”High & Drylla,” mikäli vokalisti Joe Elliott olisi laulanut biisin oktaavia ylempää. Valitettavasti miehen ylärekisteri ei ole enää samaa tasoa, kuin 25-vuotiaana. Biisi on silti mainio rock-pala ja osoittaa sen, että Def Leppard osaa vielä rokata, jos bändi vaan niin haluaa. Tähän saakka monia eri tyylejä sisältänyt levy saa yhdeksännen viisun ”Battle Of My Own” myötä jälleen uuden piirteen. Biisi starttaa akustisesti kumartaen syvään Led Zeppelinille ja kasvaen melkoisen mahtipontiseksi teokseksi orkestraatioiden ja sähkökitara-kollaasien myötä. Hieno biisi. Seuraavaksi kuultava ”Broke ’N’ Brokenhearted” vie Leppardin takaisin rokkimeiningin pariin ollen ihan asiallinen albumiraita. Bändi jatkaa rokkiosastolla ”Forever Youngin” myötä. Pitkälti yhden kitara-lickin varaan rakennettu kipale ei ainakaan minulle auennut.

”Last Dance” on levyn toinen balladi, joka kulkee lähes täysin akustisena. Biisi ei ole mielestäni mitenkään erikoinen, jos otetaan vertailukohdaksi vaikka ”Last Action Hero”-leffan soundtrackilla olleen akustisen balladin ”Two Steps Behind”. Parin vaisumman biisin jälkeen bändi palaa ruotuun levyn päättävien ”Wings Of An Angelin” ja ”Blind Faithin” myötä. Ensimmäinen on Leppard-asteikolla yllättävän tummasävyinen rokkari, josta pidin kovasti ja jälkimmäinen on moneen eri suuntaan kurkottava eepos, jossa Beatles-tunnelmat mallia ”Strawberry Fields Forever” kohtaavat Def Leppardin ja aivan jotain uutta mystiikkaa, mitä bändi ei ole pahemmin aikaisemmin edes yrittänyt tarjota. Hieno kappale ja hieno päätös levylle.

Summa summarum: Def Leppardin omaa nimeä kantava albumi on mielestäni parasta Leppardia sitten ”Adrenalizen.” Bändi on tuonut musiikkiinsa reilusti uusia vaikutteita, mutta kaiken pohjalla levy kuulostaa siltä itseltään, eli Def Leppardilta. Tuotanto, soundit ja bändin suoritus ovat viimeisen päälle, mutta se tuskin on mikään yllätys. Itse olisin pudottanut levyltä 2-3 biisiä pois, joka nostaisi albumin yleisarvosanaa varmaan puoli numeroa ylemmäs. Tästä huolimatta kyseessä on hyvä tuotos, joka tulee ainakin tämän kasarihevin ja AOR:n epäpyhälle alttarille kumartavan rokkarin levylautasella pysymään melkoiseen pitkään. Puhtaasti metallifaneille en usko tältä levyltä löytyvän paljoakaan kuunneltavaa, mutta heille on varmasti tarjolla muita vaihtoehtoja.

8-/10

Ilkka Järvenpää

1. Let’s Go
2. Dangerous
3. Man Enough
4. We Belong
5. Invincible
6. Sea Of Love
7. Energized
8. All Time High
9. Battle Of My Own
10. Broke ‘N’ Brokenhearted
11. Forever Young
12. Last Dance
13. Wings Of An Angel
14. Blind Faith

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here