Marraskuussa 2016 metallimaailman jättiläinen Metallica katkaisi kahdeksan vuoden tauon studio-levyjensä välillä ja julkaisi uransa kymmenennen pitkäsoittonsa “Hardwired…To Self-Destruct“. Mitä yhtye tuon pitkän julkaisutauon aikana sai kasaan? Otetaan selvää.
Greg Fidelmanin yhdessä Metallica-nokkamiesten James Hetfieldin sekä Lars Ulrichin kanssa tuottama levy käynnistyy nimikkobiisillä ja kyseessä on melkoinen reilut kolme minuuttia kestävä energiapurkaus. Seuraavaksi soiva “Atlas, Rise!” reilulla kuuden minuutin kestollaan varoittaa jo kuulijaa siitä, mitä on jatkossa luvassa: pitkiä sovituksia, joista löytyy riffejä kierrätykseen saakka.
“Now That We’re Dead” ottaa kierroksia alas jyräten komeasti. Ärhäkkä “Moth Into Flame” on yksi levyn parhaista biiseistä ja nousee kymmenen vuotta julkaisunsa jälkeen hienoon lentoon. Levyn alku on ollut siis vakuuttava, mutta tästä eteenpäin käynnistyy harmittava tyhjäkäynti.
Biiseissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kun “Hardwired…To Self-Destructin” biisien pituudet ovat avausvetoa lukuunottamatta välillä 5.45-8.10, on kuulijan keskittymiskyky valitettavasti heti haastettu. Sovituksista löytyy loistavia riffejä ja tuotanto on historian menestyneimmän metallibändin tasolle sopivaa. Hetfield laulaa todella hyvin, mutta jokin tässä mättää. Allekirjoittaneelle kappaleet ovat valitettavasti aivan liian pitkiä ja pääosin niistä puuttuu sellaiset koukut, joita Metallica takoi kulta-aikojen tuotantonsa täyteen.
Poikkeuksellisen laadukkaan alun jälkeen tasapaksuuteen vaipuvaan materiaaliin poikkeuksen tekee levyn lopusta löytyvä vajaa vuosi ennen tätä julkaisua menehtyneelle Lemmy Kilmisterille kunniaa tekevä “Murder One” sekä raivokas “Spit Out The Bone“, joka päättää pitkäsoiton yhtenä kokonaisuuden ehdottomista helmistä.
Sinällään tuntuu turhalta kritisoida levyä, joka nousi yli 30:n maan albumilistan kärkeen (mm. USA, Englanti, Saksa sekä Suomi), mutta valitettavasti “Hardwired…To Self-Destructia” vaivaa sama helmasynti, mikä on painanut jokaista 2000-luvun Metallica-levyä: sävellykset ovat liian pitkiä ja niistä puuttuu se maagisuus, jota kokoonpanon viideltä ensimmäiseltä LP:ltä löytyi. Piti niistä tai ei, näitä hetkiä oli aikanaan huikeat määrät.
Nyt tarjolla on maailman suurimman (tai toiseksi suurimman) metalliyhtyeen erinomaisesti menestynyt levy, joka soundaa hyvältä, mutta jota ei valitettavasti pahemmin kiinnosta kuunnella. Ei tässä ole mitään varsinaista vikaa. Kyseessä on tylsä levy, jota voisi kutsua parhaimmillaan vain kivaksi.
7-/10
Ilkka Järvenpää
1.Hardwired
2.Atlas, Rise!
3.Now That We´re Dead
4.Moth Into Flame
5.Dream No More
6.Halo On Fire
7.Confusion
8.ManUNkind
9.Here Comes Revenge
10.Am I Savage?
11.Murder One
12.Spit Out The Bone
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.










