Black Sabbath – Master Of Reality (1971)

Black Sabbathin kolmas studioalbumi ”Master Of Reality” täyttää komeat 50 vuotta, joten kaikkien aikojen paras Sabbath-levy on hyvä ottaa uudelleen syyniin.

Albumin avaa kitaristi Tony Iommin yskäisy, hänen otettuaan liian isot henkoset vokalisti Ozzy Osbournen ”yrttitupakasta”. Tästä käynnistyy hieman yli 34 minuuttia kestävä musiikillinen trippi, jonka vaikutus metallimusiikin historiaan on kiistaton. Levyn avausraita ”Sweet Leaf” voidaan huoleti laskea metalliklassikok-si, joka on tuttuun tyyliin rakennettu Iommin tapporiffin ympärille. Sabbath ei häpeä piilotella blues ja jazz-vaikutteitaan bändin runnoessa rakkauslauluaan Marihuanalle. Rytmisektio Bill Ward-Geezer Butler svengaa kuin se kuuluisa hirvi ja Ozzy on juuri sitä mitä Ozzy parhaimmillaan on, herran tulkitessa jostain mielipuolisuuden sekä huumetripin välimaastosta.

Klassikon perään Sabbath heittää heti toisen samanlaisen, ”After Foreverin” muodossa. Biisi kulkee eteenpäin samalla varmuudella, kuin ”Sweet Leaf.” Iommin lyhyt instrumentaali ”Embryo”, on selkeä hatunnosto kelttimusiikille, sen toimiessa alkusoittona jälleen yhdelle klassikolle eli ”Children Of The Gravelle”.

Iommi mainitsee kymmenen vuoden takaisissa Iron Man –muistelmissaan kappaleen olleen yksi ensimmäisistä bändin matalammalle viritetyistä biiseistä, yhdessä ”Lord Of This Worldin” sekä ”Into The Voidin” kanssa ja biisin laukkakomppi on kuultu myöhemmin useamman metallibändin variaationa.

”Orchid” on jälleen instrumentaali ja kepittää ”Embryon” tällä osastolla selkeästi. Loppusuoran avaa ”Lord Of This World” ja taas kerran kehiin heitetään kulmakivi. Iommin riffi on kuin suoraan riffitaivaasta (tai helvetistä) poimittu tyyppiesimerkki ilkeästä kuviosta, koko kappaleen ollessa riffien ilotulitus.

Albumin todellinen kierrepallo on ”Solitude”, joka on yksi yhtyeen kauneimmista balladeista koskaan. Biisissä kuullaan Iommia mm. huilussa ja pianossa, kuin muistona kitaristin lyhyestä ajasta Jethro Tullissa. Nettikeskusteluissa on usein puitu sitä, kuka laulaa ”Solituden”, sillä vokalisti ei oikein kuulosta Ozzylta. Etsin kyseisestä aiheesta pitkään tietoa ja kyllä jokainen eteeni osunut vähän virallisempi teos mainitsi vokalistiksi Ozzyn. Joten pysytään siinä uskossa, että herkän kappaleen laulaa herra Osbourne, tosin normaalisti poikkeavalla tyylillä.


”Master Of Reality” päättyy kuten se alkoi ikivihreällä teoksella, kun ”Into The Voidin” murhariffi soi. Tämän muuten edesmennyt Edward Van Halen nosti omaksi suosikkiriffikseen. Reilut kuusi minuuttia kestävä runttaus on hieno päätös tälle loistavalle levylle.

Black Sabbathin kaksi ensimmäistä LP:tä (”Black Sabbath”, 1970 ja ”Paranoid”, 1970) ovat kiistattomia klassikoita, ei pelkästään heavy metallin näkökulmasta katsottuna, vaan koko populaarimusiikin historian näkökulmasta arvioituna. Ne olivat merkkiteoksia, jotka vaikuttivat merkittävästi kokonaisen musiikkityylin syntyyn sekä kehitykseen.

”Master Of Realitylla” Black Sabbath hioi ”Sabbathismin” huippuunsa ja vaikka erityisesti ”Paranoid” on biiseiltään suurelle yleisölle varmasti tunnetumpi levy, on ”Master Of Reality” oma suosikkini. Toki bändin kuudesta ensimmäisestä levystä jokainen on historian kärkipaikkansa ansainnut, joten valinta voisi osua mihin tahansa niistä ja tottakai Sabbath teki hienoja levyjä myös myöhemmällä urallaan. Minulle rakkain versio on alkuaikojen Black Sabbath ja näistä teoksista tärkeimmäksi on vuosien saatossa noussut ”Master Of Reality”.

10/10

Ilkka Järvenpää

1. Sweet Leaf
2. After Forever
3. Embryo
4. Children Of The Grave
5. Orchid
6. Lord Of This World
7. Solitude
8. Into The Void

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here