Vincent Damon Furnier, joka tunnetaan paremmin nimellä Alice Cooper, julkaisi uransa yhdeksännen ja toisen soololevynsä “Goes To Hell” kesäkuussa 1976. Tässä vaiheessa oli kulunut päivälleen seitsemän vuotta siitä, kun aiemmin Alice Cooperina ja Alice Cooper Group -nimellä kulkenut bändi julkaisi ensilevynsä “Pretties For You“.
Kokoonpano oli yksi shock, glam tai hard rockin (riippuen siitä, miksi musiikkityyliä haluaa kutsua) uranuurtajista, mutta monien yllätykseksi Cooper/Furnier päätti hajoittaa yhtyeen vuonna 1974, suosion ollessa huipussaan. Laulaja palasi heti seuraavana vuonna sooloartistina, jatkaen nimellä Alice Cooper (sekavaa, tai sitten ei).
Heti ensimmäinen soolojulkaisu “Welcome To My Nightmare” osui napakymppiin, ollen sekä arvostelu-, että myyntimenestys, LP:n noustessa USA:ssa albumilistan sijalle 5 ja myyden platinaan oikeuttavan määrän. Tätä seurannut “Goes to Hell” oli jälleen miehen luottotuottajan, legendaarisen Bob Ezrinin (Kiss, Pink Floyd, Deep Purple) käsialaa. Pystyikö Alice jatkamaan huikean debyyttisoolon tasolla? Otetaan selvää.
”For criminal acts and violence on the stage
For bein’ a brat, refusin’ to act your age
For all of the decent citizens you’ve enraged
You can go to hell.”
Albumi käynnistyy “Go To Hell” -klassikolla, jota voi huoleti kutsua levyn nimibiisiksi. Kappale on säilyttänyt asemansa Cooperin keikkasetissä aina tähän päivään ja avaus on todella vahva. Sävellyksestä säteilee tietynlainen vaaran tunne ja Alicen lyriikat, sekä laulusuoritus ovat todella onnistuneet.
“You Gotta Dance” on villisti svengaava glam rock -raita, josta on havaittavissa disco-sävyjä. Kameleontin tapaan tyyliään vaihtava Cooper heittää peliin yhden miehen uran ”cooleimman” numeron (pun intented), “I’m The Coolest” valuessa hitaasti eetteriin. Kappale on kuin matka Las Vegasin sekopäisimmän lounge-laulajan viskinsävyisiin päiväuniin. Erityiskiitokset täytyy myös antaa kitaristikaksikko Dick Wagner ja Steve Hunter työskentelylle.
“Didn’t We Meet” vaihtaa taas tunnelman toiseksi. Raita sekoittaa Cooperismiin pieniä blues/soul -sävyjä, ollen samalla taattua Alicea. Albumin A-puoli päättyy balladiin “I Never Cryn” myötä. Edellisellä levyllään Cooper osui hittisuoneen “Only Women Bleed” -ikivihreällä ja tämän myötä Alice uskaltautui tarjoamaan poikkeuksellisen herkän laulun faneille myös seuranneella pitkäsoitolla. Kappale on kieltämättä lähellä puhdasta siirappia, mutta Alicen vokaalisuoritus sekä mainiot lyriikat pitävät sen nippa nappa särmikkäänä, ja kuulija ei vajoa insuliinishokkiin.
B-puoli käynnistyy “Give The Kid A Breakilla” ja vie mukanaan jonkinlaiseen 1970- ja 1950-luvun aikaluuppiin. Onnistunut rock-sovitus on pätevä avaus levyn toiselle puoliskolle.
”Just tried to have fun
Raise hell and then some
I’m a dirt talkin’, beer drinkin’ woman chasing minister’s son
Slap on the makeup
Blast out the music
Wake up the neighbors with a roar
like a teenage heavy metal elephant gun.”
“Guilty” on tarttuva glam rock -esitys, jonka lyriikat ovat myös harvinaisen onnistuneet, Cooperin repiessä sanoituksiinsa idean omasta elämästään. Tähän asti “Goes To Hell” on ollut onnistunut albumi, mutta “Wake Me Gentlyn” myötä ote alkaa lipsua. Edellä mainittu on eteerinen balladi, mutta ei yksinkertaisesti yllä lähelle Cooperin uran parhaita balladeja.
“Wish You Were Here” nostaa onneksi tunnelmaa villillä groovellaan, hienoilla kitaroillaan sekä tarttuvalla kertosäkeellään, ollen levyn loppusuoran selvä helmi. Alunperin Broadway-musikaalissa “Oh Look!” (1918) ja myöhemmin mm. Judy Garlandin elokuvassa Ziegfried Girl/Revyytyttö (1941) esittämänä tutuksi tullut “I’m Always Chasing Rainbows” on vähintään yllättävä valinta Alice Cooper-levylle. Toki mahtipontinen musikaali-iskelmä on Cooperoitu, olisiko tätä siitä huolimatta kannattanut levyttää?
LP:n päättää jälleen balladi “Going Home“, joka kulkee kuin suorana jatkona sateenkaaren jahtaamiselle. Tunnelma on yhä kuin olisi keskellä musiikaalia ja ne, joille tämä uppoaa, todennäköisesti pitävät tästä biisikaksikosta, mutta minulle tämänkaltainen meno ei valitettavasti iske lainkaan.
“Goes To Hell” ei onnistunut nousemaan “Welcome To My Nightmaren” kaltaiseksi hitiksi, vaikka levy menestyi kelvollisesti, myyden kultalevyyn oikeuttavat 500 000 kappaletta Amerikassa ja nousten parhaimmillaan sijalle 27.
Myös taiteellisesta näkökulmasta levy ei yltänyt edeltäjänsä tasolle. Huolimatta siitä, että ote jonkin verran lipsuu loppua kohden, “Goes To Hell” on lopputuomiona kohtalaisen onnistunut kokonaisuus.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. Go To Hell
2. You Gotta Dance
3. I’m The Coolest
4. Didn’t We Meet
5. I Never Cry
6. Give The Kid A Break
7. Wake Me Gently
8. Wish You Were Here
9. I’m Always Chasing Rainbows
10. Going Home
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}