Minulla on paljon Ruisrockiin liittyviä lämpimiä muistoja: 2005 jännitin, perutaanko Rammsteinin keikka ukkosmyrskyn takia, 2006 fiilistelin Mewiä ja Toolia Niittylavalla ja 2007 puristuin mellakka-aitaan legendaarisen Lapkon keikan pitin aikana. Sekä minä, että festari olemme nyt ikääntyneet ja keski-ikäistyneet, enkä ole Suomen festarikenttään päässyt tutustumaan pitkään aikaan, joten mikäs sen parempaa kuin päästä tutustumaan uudistuneeseen Ruisrockiin.
Ensimmäisiä huomioita, joita tein jo festivaalin ohjelmistoon tutustuessani, oli harmillisesti rock- ja metalliyhtyeiden niukkuus – tästä on Yle myös tehnyt tilastoa, että raskaamman musiikin tilaa on vienyt pop sekä rap. Toiseksi, alueelle saapuessamme huomasin, että ulkoasu oli tehty kuvaus ystävälliseksi ja firmoja oli paljon mukana: alueella tehtiinkin esimerkiksi kampauksia sekä jaettiin ilmaisia näytteitä. Kaikesta huolimatta suhtauduin näkemääni ja kokemaani avoimesti, enkä halunnut jämähtää pelkästään “vanha rokkarinainen muistelee” -asenteeseen.
Teksti: Hanna Takalo
Kuvat: Tiina Moilanen/TiinaMoi Photography
Pe 3.7.2026: Rock-asennetta ja cosplayn tuulahduksia
Perjantai oli varsinainen “rock”päivä, sillä mukana olivat viikonlopun raskaamman musiikin antimet Lost Society, Hokka sekä Electric Callboy. Aamun rankkasade oli väistynyt ja iltaa myöten alueelle alkoi pikkuhiljaa saapua porukkaa. Rock-yhtyeiden lisäksi en tunnistanut useampia artisteja ja kuvaajaa taisi huvittaa, kun ohjelmaa katsoessani kysyin jatkuvasti, kuka seuraava artisti oli ja millaista musaa tämä soitti. Suurin osa paljastui räpiksi, joista en ollut koskaan kuullutkaan.
Alkuillan Puistolavalla aloitti Samy Elbannan luotsaama Lost Society. Aurinkoinen alkuilta ei ollut ehkä oivallisin tunnelmaltaan metalcoren, grooven ja trashmetallin yhdistelmälle, mutta paikalle oli saapunut kourallinen raskaamman musiikin ystäviä. Vaisuhkosta vastaanotosta huolimatta bändiltä ei asennetta puuttunut,: Samyn mukaan joku olisi saattanut kyseenalaistaa heidän esiintymisensä festareilla, vaikka he olivat omien sanojensa mukaan “juuri siellä, missä pitkin”. Yleisön sai erityisesti pähkinöiksi jyväskyläläisen räppärin Gettomasan vierailu lavalla – tämä minun piti taas kysyä kuvaajaltamme, sillä en tunnistanut artistia. 45 minuutin keikka oli lyhyt, mutta kivasti eteenpäin rullaava. Myös herkempiä hetkiä kuultiin lopussa ja bändi vaikutti selkeästi olevan kiitollinen ja innostunut soittaessaan Ruissalossa. Hyvä niin, sillä raskaampi osasto on todellakin tervetullutta isojen festareiden kävijöitä ilahduttamaan.
Ruisrockin alueen laajuudesta johtuen festareilla tutuksi tulee lavalta toiselle siirtyminen. Lost Societyn jälkeen kipittelinkin vielä kuivia polkuja pitkin kohti tämän vuoden uutuutta Minirantaa kohden, jossa esiintyi minulle uusi tuttavuus Nenerchy. Artistin tyyli muistuttaa vahvasti cosplayn ja Hatsune Mikun vivahteita – olihan hänellä esimerkiksi Death Note -tatuointi sekä saman niminen biisi – ja artistilla on asennetta, sillä lavalla muun muassa kiroiltiin ja leikittiin moottorisahalla. Keikka oli todella hauska ja ilahduttavan punk-henkinen. Myös Samy Elbanna vieraili Nenerchyn kanssa lavalla ja he esittivät yhteisbiisin. Laulaja kehotti “Bassonaama”-nimisen biisin aikana yleisöä näyttämään oman bassonaamansa, joka ainakin minulle jäi toistaiseksi arvoitukseksi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Keikalla oli hauskaa ja toivottavasti Nenerchy menestyy rouhealla asenteellaan ja ennakkoluulottomalla genrerajoja rikkovalla musiikillaan.
Nenerchyn keikan jälkeen pieni tauko mediatilassa oli poikaa ennen suunnistamista takaisin Puistolavalle Hokan keikalle. Blind Channel -yhtyeestä irtaantunut nykyinen sooloartisti kuvaili itseään YleX:n lavan juontajille “poikabändi leftoveriksi”. Kuten Lost Societynkin keikalla, myös Hokkaa oli saapunut yllättävän vähän katsomaan väkeä. Edessä oli muutamia ulkomaalaisia tosifaneja, mutta muuten yleisö koostui suurimmaksi osaksi uteliaista vierailijoista. Hokan tyyli punaisine lippuineen oli näyttävä, mutta musiikki ei ihan vakuuttanut. Avausbiisin Black Birdin aikana lavalle asteli dramaattisessa punaisessa viitassaan ja liehuvissa vaaleissa kutreissaan itse pääsankari. Hokan tuotanto on vielä niukkaa, joten hän turvautui osittain covereihin, sillä setissä kuultiin esimerkiksi versiointi Sealin legendaarisesta “Kiss from the Rose” -kappaleesta, jonka aikana osa yleisöstä innostui jopa valssin pyörteisiin. Myös Blind Channelin hitti “Dark Side” kuultiin, joka sai yleisöä jonkin verran mukaansa. Kuten useamman kerran kuulin viikonlopun aikana, Hokkakin muisteli menneitä Ruisrockeja ja erityisesti Children of Bodomin, In Flamesin sekä Slipknotin legendaarisia keikkoja.
Vaikka varsinaisia rock- ja metallibändejä ei Ruisrockissa harmillisesti tänä vuonna paljoa päästy todistamaan, monella artistilla oli ilahduttavasti rock-henkeä mukana esimerkiksi lavaestetiikassa ja osassa biiseistä. Rantalavan illalla täyteen vetänyt Vesala oli yksi esimerkki tästä – onhan toki PMMP:n tausta vahvasti punkissa. Valkoisiin kaapuihin sonnustautuneet bändiläiset sekä laulaja vetivät setin, jonka aikana melkein jokainen yleisöstä osasi laulaa kappaleet mukana. Legendaarinen Ruotsin laivakin lipui ohi. Loppuhuipennuksena kuultiin “Pulkka”, joka voisi hyvin olla Stam1nan, eikä yhden Suomen suosituimman poptähden biisi. Vesala ei PMMP-menneisyydestään huolimatta nojaudu vanhan yhtyeeseen nostalgiaan, vaan kantaa shownsa hienosti itsenäisesti, uskaltautuen eri genreihin. Plussana hänellä oli päivän hauskimpia välispiikkejä, esimerkiksi siitä, miten hänen kenkänsä “painavat niin vitusti” ja “kossu maistuisi”. Ennen Pulkkaa artisti myös uhkasi lähtevänsä lavalta, mihin yleisö ei tietenkään suostunut.
Ilta alkoi hämärtyä (sen verran mitä se Suomessa heinäkuussa hämärtyy) ja oli aika minun yhdelle odotetuimmista artisteista, sillä perjantain yksi päätähdistä oli saksalainen Electric Callboy . Päivän aikana olin luonut itsekseni hauskan pelin, jossa koitin bongailla bändin paitoja, joita olikin useampia. Osa yleisöstä oli intoutunut pukeutumaan “Pump it” -biisin innoittamana kasarin jumppa-asuihin ja värikkäisiin luomuksiin. Hypestä huolimatta yllätyin, miten Niittylavan edusta oli yllättävän väljä. Tuntui, että erityisesti vanhempi rockväki oli tullut fiilistelemään Electric Callboyta, nuorempien ehkä suunnatessa Lauri Haavin keikalle Rantalavalle. Yhtye saapui näyttävästi lavalle uuden levyn nimikkobiisin “Tanzneidin” taustakankaan takaa ja keikka sai kirjaimellisesti räjähtävän alun. Vaikka Electric Callboy ei varsinaisesti ole huumorimusiikkia, sen asenne on jatkuvasti pilke silmä kulmassa, mikä luo hauskan kontrastin örinän ja raskaiden soundien sekaan. Yhtye esimerkiksi soitti turkulaiselle yleisölle saksalaista iskelmää ja kehotti yleisöä tanssimaan mukana. Tuttujen hittien “Pump It:in”, “Elevator Operatorin” sekä “Tekkno Trainin” lisäksi kuultiin Blink 182:n cover “All the Small things”. Electric Callboy on bändinä hämmentävä sillisalaatti elektronista, örinämetallia ja poppia, mutta kokonaisuus toimii tuoden raikkautta soundiin. Odotankin innolla, mitä yhtye seuraavaksi keksii ja mielellään menisin keikalle uudelleenkin.
La 4.7.2026: Kohta sataa diskopalleja
Lauantaina kävijöitä alkoi selkeästi olla enemmän kuin perjantaina. Lisäksi pääsimme perinteisen festarisään makuun, sillä sade yltyi paikoitellen rankaksikin ja kulkuväylät olivat todella mutaisia (nahkakenkien puunaaminen ennen festaria osoittautuikin täysin turhaksi operaatioksi). Mieleeni palasivat muistot vuodelta 2005, kun koko festarialue oli pelkkää mutavelliä. Lauantaina kävijät olivat myös selkeästi päässeet festaroinnin makuun ja huojuvia juopuneita näkyi perjantaita enemmän. Lauantain ohjelmistossa ei varsinaisesti ollut selkeitä rock- tai metalliyhtyeitä, mutta näistä genreistä oli selkeästi otettu vaikutteita esimerkiksi Käärijän sekä Erika Vikmanin esityksissä.
Iltapäivän rankkasateessa esiintyi Pete Parkkonen, jonka ulkonäköä ja tyyliä on kuvattu Suomen Lenny Kravitziksi. Väitteessä on kieltämättä perää, vaikka Parkkosen tyyli on enemmän elektronista ja poppia verrattuna Kravitzin rockiin. Joissain biiseissä oli myös funkkimaisia piirteitä. Parkkosen esiintymistyyli on melko minimaalinen, on valoja ja koroke lavalla, mutta esimerkiksi välispiikkejä ei juurikaan ollut. Kappaleet eivät olleet erityisen mieleenpainuvia ja superhittien lisäksi ne eivät minulle olleetkaan tuttuja. Peten keikka jäi omalta osaltani lyhyeksi, sillä minun piti lähteä valmistautumaan artistihaastatteluun hyvissä ajoin. Backstage-alueelta kuulin kuitenkin osan Euroviisu-hitti “Liekinheittimestä” sekä kukkahattuväkeä aikoinaan kauhistuttaneen “Kohta sataa”, jonka aikana kirkuminen yltyi melkoiseksi. Ei ainakaan jäänyt epäselväksi, koska hyvin treenatun artistin paita lähti pois.
Puistolavalla esiintyi Ruisrockin veteraaneihin kuuluva Maija Vilkkumaa, joka setissään yhdisteli niin uutta kuin vanhaakin tuotantoaan. Maijalla oli paljon nostalgiaa mukana esityksessään ja hän intoutuikin muistelemaan esimerkiksi telttamajoitusta kaatosateessa sekä Nirvanan keikkaa – allekirjoittanut on tästä hieman kade! Hän myös heitti, että Ruisrock on nykyään kuin aikuisten huvipuisto, joka oli osuva heitto. Vanhemmat biisit, kuten “Ingalsin Laura”, saivat yleisön innostumaan ja kaikki tuntuivat osaavan sanat ulkoa. Väkeä oli varsinkin alkuun tosin yllättävän vähän, syynä lienee ollut Niityllä esiintynyt Nylon Beat, joka oli vetänyt valtavan määrän yleisöä. Maijan keikka oli virkistävä tuulahdus rokkia tapahtumassa, jossa tämä genre tuntuu valitettavasti vuosi vuodelta käyvän uhanalaiseksi.
Electric Callboyn lisäksi yksi omia kohokohtiani Ruisrockissa tänä vuonna oli Käärijän keikka. Artisti on noussut yllättäen yhdeksi suosikeistani genrerajoja rikkovalla hulvattomalla musiikilla ja esiintymisellään. Ennen keikkaa pääsimme myös haastattelemaan heidän kitaristaani Jukka Sorsaa, joka kertoi esimerkiksi omasta metallifanituksestaan, inspiraatiostaan Käärijän musiikkiin sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Koko haastattelun voit lukea täältä. Käärijän keikalle oli kertynyt jo tuntia ennen itse h-hetkeä mukavasti eri-ikäistä porukkaa. Keikka alkoi sidekick Häärijän tanssilla diskopallona pitissä, jonka jälkeen introna kuultiin sovitus Lord of the Lostin kanssa tehdystä yhteisbiisistä “Raveyard”. Keikkasetti oli muuten typistetty versio Veikkausareenan toukokuisesta Eurodisko-suurkonsertista. Ekstrabiisinä kuultiin Sannin kanssa tehty yhteiskappale “Booty Call”, joka kuultiin toistamiseen yömyöhäisellä salakeikalla. Käärijä on selkeästi ottanut vaikutteita esiintymiseensä esimerkiksi Rammsteinilta ja tämän vuoden kiertueella hänellä nähdäänkin hyvin 90-luvun vanhaa Rammsteinia henkivää keikka-asustusta. Käärijä on tunnettu myös räävittömistä välispiikeistään ja esimerkiksi tamperelainen katsoja sai osakseen kunnon buuaukset ja niin selvin päin kuin juovuksissa oleville katsojille veetuiltiin olan takaa. Kuten moni muukin artisti, Käärijä intoutui myös kertomaan omista muistoistaan Ruisrockissa ja kertoi halunneensa varta vasten legendaariselle Rantalavalle esiintymään. Käärijän keikalla on aina hauskaa ja tälläkin kertaa jäi hyvä mieli. Ainoa miinus oli lyhyt kesto, sillä mielellään tätä hulvatonta sekoilua olisi kuunnellut vielä toisenkin tunnin. Artistin omia keikkoja ja uutta levyä odotellessa!
Ennen oman osuuteni loppua festareilta katsastin vielä uuden sukupolven Kikan, eli Erika Vikmanin, shown. Erikan showsta huokui nostalgia ja esimerkiksi taustaruudulla nähtiin kasarihenkistä grafiikkaa. Jälleen hämmästelin, miten yleisö tuntui osaavan kaikki biisit ulkoa – näissä tilanteissa huomaan konkreettisesti, miten käy kun ei kuuntele radiota. Setti rullasi tasaisesti ja osassa biisejä kuultiin raskaitakin riffejä. Erityisesti bändi oli taitava ja yllättävänkin rock-henkinen. Erikan showssa nähtiin raskaamman biisin “Ruoskan” aikana sekä Käärijä että Häärijä vierailemassa. Illan viimeisenä kuultiin tietysti viime vuoden Viisubiisi “Ich komme”. Lisäksi Pyhä Erika lupasi näyttäytyä seuraavana päivänä krapulasta kärsiville.
Mitä jäi lähes rockittomasta Ruisrockista käteen tänä vuonna? Kokemus oli hauska ja olen kiitollinen, että sain pitkästä aikaa kokea yhden Suomen suurimman festarin ensimmäistä kertaa median edustajana. Ohjelmisto ei ehkä ollut minulle se otollisin tänä vuonna, vaikka mukaan mahtui helmiä ja yllättäjiä – esimerkiksi nautin Vesalan keikasta todella paljon, vaikken artistin tuotantoon ole muuten tutustunut. Samanlaista taikapölyä kuin teini-ikäisenä Ruisrockissa vuosina 2005-2007 en tällä kertaa kokenut, vaikka palasi kotiin monia kokemuksia rikkaampana. Jäänkin seuraamaan mielenkiinnolla, millaisia artistikiinnityksiä Suomen suurimmille festareille saadaan tulevaisuudessa.
