On tullut kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun legendaarinen Accept julkaisi 11. studioalbuminsa ”Predator”. Tässä vaiheessa uraansa bändi oli kertaalleen hajonnut ja kasattu uudelleen kvartetti-muodossa. Vuonna 1996 tämä nelikko oli kutistunut trioksi, sillä rumpali Stefan Kaufmann jätti rivit vuonna 1994 vaikeisiin selkäongelmiin vedoten.
Levyllä voimakolmikko Udo Dirkschneider (voc), Wolf Hoffmann (g) sekä Peter Baltes (b), saa seurakseen 1990-luvun alun jenkkirokin superbändistä Damn Yankeesista ja myöhemmin Lynyrd Skynyrdista tutun Michael Cartellonen. Tuottajaksi valikoitui monessa liemessä keitetty legenda Michael Wagener (Dokken, Extreme, Skid Row), eli kaikki on paperilla kunnossa. Mutta mikä oli lopputulos vuoden 1996 musiikkiympäristössä, jossa metalli oli huutolaispojan asemassa? Otetaan selvää.
”Predator” käynnistyy vähintään lupaavasti AC/DC:ta Acceptin tuttuun runttaukseen sekoittavalla ”Hard Attackilla”, joka toimii komeasti tarttuvan kertosäkeensä turvin. ”Crossroads” on Udon ja Peter Baltesin duetto, joka menee osastoon ”ihan kiva”, mutta pudotus aloitusraidan tasosta on melkoinen. Kappaleen lopun feidaus ja muutos akustiseen osioon on onnistunut ratkaisu, joten tämä päätyy niukasti plussan puolelle.
”Making Me Scream” ja ”Diggin’ In The Dirt” livahtavat kuin huomaamatta ohitse, vaikka ensin mainitun itämaiset kitaramelodiat ovat mukavaa kuultavaa. Valitettavasti molemmat biisit kuulostavat siltä, kuin Accept yrittäisi sopeutua vuoden 1996 musiikkimaailmaan, hukaten samalla jotain keskeistä omasta persoonastaan. Seikka, jota perinteinen sonnikuoro kertosäkeissä ei pysty pelastamaan.
Kaksi seuraavaa raitaa ”Lay It Down” sekä ”It Ain’t Over Yet” ovat kummajaisia, sillä vokaaleista vastaa Baltes. Basistin laulusuoritus ei sinällään ole yllätys, sillä mies oli jo 1980-luvun alun kulta-aikoina tulkinnut useamman kappaleen Acceptin levyille. Tällöin kyseessä oli yleensä balladi ja koska Udon vokaalityyli ei varsinaisesti tutussa muodossaan sovellu kovin hyvin herkkiin rakkauslauluihin, oli ratkaisu ymmärrettävä. Nämä ”Predatorin” esitykset ovat raskaamman puoleisia hevijunttauksia, joista tulee mieleen Metallican ”Load/Reload”-aikakauden materiaali. Tämä ei ole tässä tapauksessa kehu. Baltes selviytyy laulusta näissä kunnialla, joten siitä on annettava pisteet.
Albumin nimikappale ”Predator” on myös raskas sovitus, jonka paras piirre taitaa olla Udon paluu mikin varteen. Muuten sävellys on kauniisti sanottuna korkeintaan keskinkertainen.
Koko loppulevyn voi niputtaa yhteen toteamalla, että sillä esiintyy eksyksissä oleva metallibändi, joka yrittää sopeutua pinnalla oleviin musiikkitrendeihin, mutta samalla taistellen juuriensa unohdusta vastaan. Joskus tällainen strategia onnistuu, mutta Acceptin tapauksessa lopputulos on kuin hajamielinen professori olisi vastakkain tohtorin väitöstilaisuudessa nuoren neron kanssa, jonka väitöskirja romuttaa täysin kyseisen professorin elämäntyön. Eli hukassa ollaan.
Kaiken kruununa ”Predatorille” on päätynyt päätökseksi kolmas Baltesin laulama kappale, joka lienee Acceptin levytysuran huonoimman yksittäisen biisin tittelistä vakavissaan kamppaileva ”Primitive”.
Kaupallisessa mielessä LP oli pettymys ja parhaaksi listasijoitukseksi jäi täällä koti-Suomessa napattu listasija 27. Bändi kiersi albumin julkaisuvuoden siitä huolimatta ahkerasti, jääden sitten jälleen tauolle, tehden seuraavaksi festarikeikkoja vuonna 2005, jälleen hajoten ja palatessa taas uudelleen Mark Tornillon vastatessa vokaaleista.
”Predator” vaikuttaa jäävän siis viimeiseksi Accept-levyksi, jolla Udo on mukana ja valitettavasti lopputulos jäi kauas yhtyeen kultavuosien materiaalista. Levy on sekalainen kattaus biisejä, joista ei yksikään olisi mahtunut 1980-luvun Accept-levyille, mikäli otannaksi otetaan viiden kiekon suora ”Breakerista” (1981) ”Russian Rouletteen” (1986).
Varmasti ”Predatorilla” on omat diggarinsa, mutta minun kirjoissani kyseessä on heikko levy, jota eivät ”Hard Attack”, muutama komea kitarariffi sekä Hoffmannin tyylikäs kitarasoolo pysty pelastamaan. Harmi.
5+/10
Ilkka Järvenpää
1. Hard Attack
2. Crossroads
3. Making Me Scream
4. Diggin’ In The Dirt
5. Lay It Down
6. It Ain’t Over Yet
7. Predator
8. Crucified
9. Take Out The Time
10. Don’t Give A Damn
11. Run Through The Night
12. Primitive
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}