Omien suosikkibändien levyjen arviointi on aina hankalaa. Vielä hankalampaa on arvioida sen oman suosikin Def Leppardin levy, jonka sijoitan yhtyeen yhdentoista studiolevyn joukossa neljän heikoimman joukkoon, mutta yritetään. Heti alkuun on todettava, että ”Euphorialta” löytyy muutama hieno kappale, mutta niiden vastapainoksi albumille on päätynyt luvattoman monta heikkoa biisiä. Levyn taustoista voi kertoa sen, että ennen ”Euphoriaa” julkaistulla ”Slangilla” (1996) Leppard kokeili muuttaa soundiaan, mutta onnistui kokeilussaan vaihtelevalla menestyksellä. Ennen levytys-sessioiden alkamista bändi oli epävarma pitäisikö sen pyrkiä muuttumaan radikaalisti trendien mukana, vai palata ”omaan” pop-metalli tyyliinsä. Yhtye valitsi jälkimmäisen suunnan.
Levy starttaa rokkaavalla ”Demolition Manilla”, johon on jostain syystä päätetty ottaa studioon vierailevaksi kitaristiksi ex-formulakuski Damon ”Demon” Hill soittamaan lopun kitarasoolo. Biisi on keskinkertainen Leppard-rokkari, joka sisältää paljon tarttumapintaa, mutta se ei vaan potki persettä (potkut jäävät noin pohkeiden potkimisen tasolle). Levyn toisena kappaleena kuullaan albumin ensimmäinen single, eli hittipotentiaalia sisältävä ”Promises”, joka on mainio veto. ”Back In Your Face” on kuin sekoitus 1970-luvun glam rockia ja 1990-luvun lopun tyhjänpäiväisiä rumpukonesoundeja. Biisin rumpuraidoilta löytyy sekoitus Rick Allenin sähkörumpuja sekä erilaisia looppeja. Biisi on keskikertainen, mutta ”Euphorian” mittapuulla selvitään pinnan yläpuolella niukasti.
Toinen singlejulkaisu ”Goodbye” osuu taas maaliin. Biisi on yksi Leppardin hienoimmista slovareista. ”All Night” vie yhtyeen funkahtaviin R&B-tunnelmiin. Valitettavasti mallia otettiin 1990-luvun R&B:ksi kutsutusta meiningistä ja Princestä. Biisi on tehty taitavasti, mutta Joe Elliott nyt ei yksinkertaisesti ole Prince. Miehen voihkinta on lähempänä myötähäpeää aiheuttavaa likaista vanhaa miestä, kuin naisia sormensa ympärille kietovaa seksin ylipappia.
”Paper Sun” palauttaa meiningin kohdilleen. Hieman ”Adrenalizelta” löytyvää ”White Lightningia” muistuttava kappale on levyn kovin biisi. Leppard-mittarilla yllättävää raskautta, melodiakoukkuja, hienot lyriikat sekä Phil Collen/Vivian Campbell –kaksikon upeat kitarat ja se on siinä. Loistavaa. Valitettavasti tämän täysosuman jälkeen bändi tekee U-käännöksen akustisen popparin ”It’s Only Loven” myötä. Kohtuullisen tyhjänpäiväinen veto, joka kuulosti huonolta vuonna 1999 ja huonommalta nyt 20 vuotta myöhemmin. ”21st Century Sha La La La Girl” palauttaa Leppard-soundin pariin. Kappaleesta löytyy yritystä, mutta massiivinen tuotanto jyrää kaiken alleen. Biisistä unohtui se jokaisen hienon Leppard-viisun tärkein elementti, eli tarttuva kertosäe.
”To Be Alive” vie takaisin balladitunnelmiin. Kappale kaivettiin Vivian Campbellin tuon ajan sivuprojektin, Clockin katalogista ja sai Leppard-käsittelyn. Alkuperäistä kuulematta en osaa verrata miten bändi onnistui, mutta kohtalainen AOR-sovitus tässä on kyseessä. Instrumentaali ”Disintegrate” vie tietokonepelit mieleen tuoviin tunnelmiin. Melodinen instrumentaali ei ole hassumpi ysärihenkisistä konesäksätyksistä huolimatta.
”Guilty” palauttaa kehiin tutun Leppard-soundin. Valitettavasti maaliin ei osuta, vaikka ei aivan metsään mennä. Sieltä väliltä löytyy se ihan kiva-osasto, eli kappale ei ärsytä, eikä siitä muista mitään viisi minuuttia sen loppumisen jälkeen. ”Day After Day” ja meininki taas kohdilleen. Bändi unohtaa aikakauden trendien perässä juoksemisen ja pakonomaisen hittijahdin. Perusasiat kunniaan ja mukaan hieman raskautta. Biisistä löytyy myös upeaa kitarointia herroilta Campbell sekä Collen. Albumin lopettaa ”Kings Of Oblivion”, joka palauttaa uskon siihen, että myös ”Euphoria” olisi voinut rokata. Leppard-mittapuulla varsin simppelisti tuotettu veto yksinkertaisesti toimii.
Oma suosikkibändi vuodesta 1984 julkaisi 20 vuotta sitten keskinkertaisen levyn. Mitä siitä voisi sanoa? No ainakin sen, että kokeiltuaan ja flopattuaan ”Slangilla” Def Leppard aloitti ”Euphorialla” eräänlaisen ”kadonneen hitin metsästyksen”. Hittiä tästä albumista ei tullut, vaikka ”Slangin” myyntiluvut lyötiin. Hittijahti saa ”Euphorian” kuulostamaan väkinäiseltä kokonaisuudelta. Toki levyllä on hetkensä, mutta niiden vastapainoksi albumilta löytyy melkoisesti myös tyhjänpäiväistä materiaalia. Aikanaan ”Euphoria” sai osakseen arvioita laidasta laitaan: osa tykkäsi, osa lyttäsi. Levylle löytyy faninsa, mutta itse en kuulu niihin.
6½/10
Ilkka Järvenpää
ps. Jos antaisin merkitystä ulkomusiikillisille asioille, niin levyn arvosanasta voisi pudottaa puoli numeroa Def Leppard goes Pimp Daddy -henkisten promokuvien takia. Yhtyeen tuon aikaiselle stylistille terveiset: Metsään meni ja kovaa.
1. Demolition Man
2. Promises
3. Back In Your Face
4. Goodbye
5. All Night
6. Paper Sun
7. It’s Only Love
8. 21st Century Sha La La La Girl
9. To Be Alive
10. Disintegrate
11. Guilty
12. Day After Day
13. Kings Of Oblivion
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 -levyarvio. Ilkka Järvenpää, Metalliluola.){kind=link}