Def Leppard oli 30 vuotta sitten suuren haasteen edessä. Yhtyeen edellisestä studiolevystä ”Adrenalize” oli kulunut neljä vuotta ja tuona aikana musiikkimaailma oli muuttunut melkoisesti. Leppardin edustama melodinen hard rock oli kokenut mahalaskun levymyynnillä mitattuna grungen lyhyen, mutta sitä suuremman vaikutuksen tehneen kulta-ajan jälkeen.
Myyntilistoilla jylläsivät alternative rock-pumput ja levy-yhtiöt olivat jo muutaman vuoden antaneet kilpaa kenkää kasarihenkisille bändeille. Tähän muuttuneeseen maailmaan Leppard yritti muokata musiikkiansa ja pyrki enemmän tai vähemmän vain sopeutumaan ympärillään tapahtuneisiin muutoksiin. Lisänsä soppaan heitti se, että Pete Woodroffen tuottama ”Slang” oli myös ensimmäinen pelkästään uutta materiaalia sisältävä levy, jolla kitaristina toimi Vivian Campbell.
Levy käynnistyy Leppard-mittakaavalla synkällä ja jopa industrial-fiiliksiä sisältävällä ”Truth?”:illa. Kappaleesta, kuten koko albumista, ensimmäisenä korvaan osuu rumpali Rick Allenin muuttunut soundi, sillä ”Slangilla” mies soittaa pitkästä aikaa perinteistä settiä sähköisen sijaan. Hypnoottisen bassokuvion ja tekstuureja maalailevien kitaroiden varassa kulkevasta ”Truthista” kuuluu selvästi 1990-luvun alternative rockin vaikutukset, ei vähiten siinä, että stemmalauluja on Leppard-mittakaavalla vähän ja kappaleen laulumelodia on riisuttu. Sävellys on mielenkiintoinen, mutta hämmentävä avaus levylle.
”Turn To Dust” jatkaa avausraidan merkeissä, sillä kappale kulkee eteenpäin pitkälti taas bassokuvion varassa kitaroiden maalaillessa enemmän tunnelmia, kuin soittaen selkeitä riffejä. Biisistä löytyy tarttuva kertosäe, jossa mukana myös bändin tavaramerkki-stemmalaulut. Albumin nimikappale ja ensimmäinen single-julkaisu ”Slang” eroaa tunnelmaltaan kahdesta ensimmäisestä biisistä sisältäen Prince-viboja. Suuri kertosäe ja massiiviset stemmalaulut muistuttavat tällä levyllä eniten ”vanhaa” Def Leppardia.
Kaunis balladi ja sinkkuna julkaistu “All I Want Is Everything” onnistuu naittamaan mainiosti kasari-Leppardin soundiin alternative rock-vaikutteet. Joe Elliottin vakuuttava laulusuoritus sekä Vivian Campbellin tyylikäs kitarasoolo nostavat kappaleen yhdeksi levyn henkilökohtaiseksi suosikiksi.
Balladin jälkeen yhtye palaa takaisin levyn avausbiisikaksikon tunnelmiin, heittäen kehiin Campbellin säveltämän ”Work It Outin.” Kitarat maalailevat jälleen tekstuureja rytmisektion grooven päälle, Elliottin laulaessa poikkeuksellisen matalalta. Biisi on onnistunut, ei vähiten tarttuvan B-osan sekä tyylikkäiden kitarasovitusten ansiosta.
Hämmentävän R&B-sävyinen ”Breathe A Sigh” starttaa puhtaan kitaran, rumpuloopin ja Elliottin sielukkaan laulun yhdistelmällä. Kertosäkeessä mukaan liittyvät massiiviset taustalaulut tehden kappaleesta kauniin balladin, mutta en voi välttyä ajatukselta, että biisi ei oikein istu kokonaisuuteen. R&B-fiilistelyn jälkeen Leppard heittää kehiin jälleen albumille ominaisen synkän fiiliksen ”Deliver Men” myötä. Aikoinaan en erityisemmin pitänyt tästä biisistä, mutta näin parikymmentä vuotta levyn julkaisun jälkeen kappale osoittautui asialliseksi synkistelyksi.
”Gift Of Flesh” on puolestaan laulumelodioiltaan selkeästi 1970-luvun hengessä kulkeva rokkari, tuoden mieleen Electric Light Orchestran. ”Blood Runs Cold” jälleen yllättää. Kappale käynnistyy kitaran, basson ja laulun yhdistelmällä lyriikoiden käsitellessä itsemurhaa. Stemmalaulut loistavat lähes täysin poissaolollaan, mutta toisaalta vähäiset stemmat ovat tässä kohdassa erittäin tehokkaita. Synkkä balladi on yksi levyn parhaimmista biiseistä sisältäen tyylikkään ”less is more” kitarasoolon Phil Collenilta.
”Where Does Love Go When It Dies” on jälleen balladi ja rakennettu akustisen kitaran ympärille. Biisi on turha sävellys, kantaen levyn huonoimman balladin titteliä. ”Slang” päätetään mielenkiintoisesti, sillä ”Pearl Of Euphoria” on poikkeuksellisen psykedeelinen veto yhtyeeltä. Biisi kulkee Rick Savagen bassokuvion ja Allenin hyvin John Bonham– henkisen raskaan rumpukompin varassa vastustamattomasti eteenpäin. Laulumelodia on vähäeleinen ja biisin vetonaulaksi nousevat kitarakaksikko Collen-Campbellin tyylikkäät fiilistelyt.
”Slang” on poikkeuksellinen albumi Def Leppardin levyjen joukossa. Vertaisin sitä Kissin samoihin aikoihin äänitettyyn, mutta vasta myöhemmin julkaisemaan ”Carnival Of Soulsiin”. Keskenään nämä levyt eivät kuulosta lainkaan samalta, mutta verrattaessa kiekkoja molempien yhtyeiden aiempaan tuotantoon, eroa otettiin molemmilla ja rankasti. Siinä missä Kiss teki uransa raskaimman albumin, Def Leppard suuntasi musiikillisen ilmaisunsa psykedelian, synkkyyden sekä tunnelmoinnin suuntaan. Tässä bändi onnistui välillä hyvin, mutta toisaalta myös metsään mentiin välillä pahasti. Useammalla jäsenellä oli ”Slangin” teon aikoihin ongelmia yksityiselämässään, joten tällä seikalla ja muuttuneilla musiikkitrendeillä on luultavasti ollut vaikutus siihen, että Leppard sukelsi aiempaa huomattavasti synkempiin tunnelmiin.
”Slang” ei ole missään nimessä yhtyeen huonoin täyspitkä ja siltä löytyy usea hyvä biisi. Albumi julkaistiin uudelleen bonusbiiseillä varustettuna vuonna 2014 ja tällöin Vivian Campbell mainitsi, että tuotannollisesti bändi karkasi kauas juuriltaan ja paremmalla tuotannolla LP olisi voinut olla suurempi menestys. Itse olen tästä samaa mieltä. Joku voisi sanoa, että suutari pysyköön lestissään, mutta itse nostan hattua Leppardille yrityksestä uudistua.
Albumia pidetään yleisesti kaupallisena floppina, mutta sillä napattiin esimerkiksi USA:ssa (korkein listasijoitus #14) ja Englannissa (korkein listasijoitus #5) kultalevyt, eli aivan metsään homma ei mennyt.
6½/10
Ilkka Järvenpää
1. Truth?
2. Turn To Dust
3. Slang
4. All I Want Is Everything
5. Work It Out
6. Breathe A Sigh
7. Deliver Me
8. Gift Of Flesh
9. Blood Runs Cold
10. Where Does Love Go When It Dies
11. Pearl Of Euphoria
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}