Motörheadin klassikkokokoonpano Lemmy Kilmister – Fast Eddie Clarke – Philty ”Animal” Taylor oli julkaissut vuosien 1977–1982 välillä viisi toinen toistaan kovempaa studioalbumia, yhden alunperin hyllylle jääneen kiekon, joka tosin ilmestyi vuonna 1979, sekä listaykköseksi yltäneen livelevyn, joten kokoonpano oli todella merkittävä Motörheadin uraa ajatellen.
Harmi vain, ettei mikään kestä ikuisesti. Ryhmä oli vielä vuoden 1982 ”Iron Fist” -kiertueella jenkeissä, kun alkoi tapahtua. Lemmy oli lupautunut bändeineen Wendy O. Williamsin studiosessioihin ja tarkoituksena oli äänittää coverbiisi nimeltään ”Stand By Your Man”. Jotain studiossa meni pieleen, sillä kitaristi Clarke pakkasi kamansa ja häipyi paikalta kesken kaiken ilmoittaen, että hän lähtee yhtyeestä nyt.
Rumpali Taylorilla välähti: mitä jos soitettaisiin Brian Robertsonille? Thin Lizzysta tutuksi tullut nuori kitaristi oli vapaa sitoumuksista ja saattaisi olla kiinnostunut täyttämään Clarken saappaat. Robertson suostui hätiin kiertueelle ja kirjoittamaan yhden albumin mittaisen sopimuksen Motörheadin kanssa. Tästä alkoi uusi, ongelmien täyteinen aikakausi bändin saagassa, joka tulisi kestämään vain puolitoista vuotta.
Uuden LP:n äänitysten edetessä Lemmylle kävi äkkiä selväksi, että kuvio oli muuttunut. Äänitykset kestivät ja kestivät, Robertsonin hinkatessa kitararaitojaan narulle loputtomalta tuntuvan ajan. Lemmy on muistellut, että ”Another Perfect Dayn” sessiot olivat tuskaisimmat mihin hän oli törmännyt. Aiemmat albumit oli roiskaistu rätille paljon nopeammin, eikä studioon jääty asumaan.
Kuin kirsikkana kakun päälle tuli levyn julkaisun aika ja arvioita alkoi tippua. Tuntui, ettei kukaan kriitikoista joko ymmärtänyt LP:tä tai sitten välittänyt perehtyä sen antiin syvällisemmin. Arviot eivät siis olleet Motörheadin puolella.
Eikä tarina lopu tähän, sillä seurannut kiertue oli omalla tavallaan katastrofi. Motöheadin rahjäinen biker look, johon kuuluivat pitkät hiukset, nahka, niitit sekä bootsit ei lyhythiuksista herra Robertsonia miellyttänyt. Hän saattoi kävellä lavalle shortseissa ja tohveleissa haistattaen pitkät ulkonäköpaineille.
Suurempi ongelma oli settilistan rakentaminen. Bändi soitti kiertueella käytännössä lähes koko uuden levyn läpi, mutta jätti hyllylle Motörheadin suurimmat biisit, joita yleisö janosi keikoilla kuulla. Seteissä ei ollut ”Bomberia”, ei ”Overkillia” eikä ”Ace Of Spadesia”, koska Robertson ei suostunut niitä livenä soittamaan. Niin kiertueen loputtua oli väistämätön ratkaisu edessä. Kitarataiteilija sai lähtöpassit, mutta jätti jälkensä historiankirjoihin loistavan Motörhead-albumin muodossa.
”Back At The Funny Farm”
Jyhkeällä, hieman ”Ace Of Spadesin” mieleen tuovalla bassoriffillä käynnistyvä biisi rysäyttää kuulijalle heti luun kurkkuun ja illuusio siitä, ettei mikään ole muuttunut on täydellinen. Kappale käy päälle kuin taisteluun ryntäävä härkä ja tempo on hengästyttävä. Sävellys on kuin suoraan aiemman kokoonpanon taltioima.
On siellä yksi olennainen muutos. Raidassa on peräti kaksi soolo-osiota, joista jälkimmäinen kestää sovituksen loppuun saakka. Ne sopivat kappaleen rakenteeseen erinomaisesti juuri sen hyökkäävyyden vuoksi eikä kuulija välttämättä kiinnitä niihin sen suurempaa huomiota, mutta kun albumi tästä etenee, huomaa miksi sessiot kestivät niin kauan. Kitaroita tuntuu olevan koko levy tulvillaan ja ne soittavat tulisia sooloja jatkuvalla syötöllä! Loistava startti antaa tästä vasta esimakua.
”Shine”
Pelkästään biisin nimen kirjoittaminen tuo kylmät väreet selkäpiihin. Kyseessä on singlelohkaisu ja samalla yksi albumin kärkiraidoista. Lemmy on todennut, että piti kappaleesta valtavasti ja nosti sen yhdeksi Motörheadin parhaimmista kautta aikojen. Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä, sillä biisi on todella melodinen ja mieleenpainuva.
Samalla se on albumin pitkien sovituksien joukosta erottuva ja tiivis ollen vain reilun kolmen minuutin mittainen täsmäisku kuulijan korvien väliin. Tuohon aikaan oli tapana laittaa jokin kappale täkyksi singlen b-puolelle ja ”Shinen” sinkku kannattaa haalia talteen, sillä sieltä löytyy tutkielma siitä millaista jälkeä Motörhead saa livenä aikaan, kun se ottaa käsittelyyn Willie Dixonin bluesin ”Hoochie Coochie Man”.
”Dancing On Your Grave”
Klassikkoa klassikon perään. Tämä raita omaa klassikkostatuksen ja on jälleen silkkaa parhautta alusta loppuun. Alun intro hämää kuulijaa luulemaan, että nyt tulisi slovaria tai herkkää tunnelmaa, mutta mielikuvat saavat kyytiä kun biisi pärähtää kunnolla käyntiin.
Robbo Robertsonin kitarat ovat tällä raidalla vähemmällä ja antavat hienosti tilaa Lemmyn taustalla louskuttavalle bassolle ja melodiselle säkeelle sekä kertosäkeelle. Toki tästä sooloja löytyy, mutta ne eivät puske niin silmille ja tukevat kappaleen rakennetta hienosti. Lopussa kiitos seisoo ja Robbo saa polkaista raidan päätökseen tulisesti. Tavallaan tuo soolo-osa on tarpeeton, mutta tälle albumille niitä on kirjoitettu hurjasti ja niiden kanssa on tottunut elämään, joten vaikea tätä olisi kuvitella ilman sitä.
”Rock It”
Kuinka monella Motörheadin biisillä on käytetty pianoa? Vähissä ovat, mutta tässä sitä kuuluu. Robbo osasi soitella myös koskettimia ja tätä taitoa päästiin hyödyntämään ”Rock It” -sävellyksessä. Tosin piano kilkuttaa esiin noustessaan vain yhtä ääntä kertosäettä tukien.
Raita on suoraviivaisuudessaan hämmästyttävän yksinkertaisen kuuloinen, mutta silti se svengaa ja puskee vastustamattomasti eteenpäin. Joku voisi parjata tätä täytteeksi, mutta se tuo mukavaa kontrastia muihin sävellyksiin ja on alle neliminuuttisena sopivan mittainen. Jälleen loppu on silkkaa välineurheilua ja sooloja bassoa myöten, mutta sinne ne vain kuuluvat, halusi sitä tai ei.
”One Track Mind”
Albumin neljä ensimmäistä raitaa ovat olleet tempoltaan toinen toistaan nopeampia, mutta nyt kierroksia rauhoitetaan kun vuoron saa lähes kuusiminuuttinen ”One Track Mind”. Kuten jo kestosta voi arvata, niin pääosan tässä(kin) kappaleessa varastavat Robbon kitarasoolot, joita on todella paljon. Biisistä tulee mieleen vanha sotaratsu ”Iron Horse/Born To Lose”, mutta ”One Track Mindista” ei ole sen haastajaksi.
Kitaristeille tämän kuuntelu on varmasti silkkaa nannaa, mutta normikuulija alkaa olla vaikeuksissa. Biisiin ei ole kirjoitettu tempon nostoja, breikkejä, eikä ylimääräisiä koukkuja millä kuulijaa heräteltäisiin. Onneksi se on sentään jätetty A-puolen viimeiseksi, joten se on oikealla paikalla, mikäli haluaa jättää sen kuulematta. Biisin kestosta puolet on kitarasooloja ja jos oli vielä tässä vaiheessa jäänyt epäselväksi, että Motörheadissa oli uusi kitaristi, niin nyt tuotiin tätä hienosti esille.
Kyseenalaista on, olisiko tämä pitänyt säästää sinkun b-puolelle ja nostaa vaikka ”I Got Mine” -singlen kääntöpuolelta löytyvä hieno jyräys ”Turn You ’Round Again” tilalle. Se olisi ollut albumilla kuin kotonaan, eikä häviä tasoltaan muille biiseille lainkaan.
”Another Perfect Day”
Heti perään tulee viisi ja puoli minuuttia silkkaa asiaa, kun vuoron saa albumin nimiraita, joka tuntuu unohtuneen historian hämärään. Biisi ei ole sieltä mieleenpainuvimmasta päästä, mutta imua siinä on.
Taylorin svengi keinuttaa kivasti ja tätä on ilo kuunnella. Vaikka tempo on Motörheadin mittapuulla seesteinen se ei häiritse, päinvastoin. Soittimet saavat ilmaa ympärilleen ja Lemmy saa lauleskella kaikessa rauhassa. Tottakai kitaroita on jälleen yllin kyllin ja biisi loppuu sooloon. Silti tälle kappaleelle kannattaa antaa kuuntelukertoja ja varata aikaa, sillä toistot kasvattavat sen tehoa merkittävästi.
”Marching Off To War”
Jälleen mieleen tulee eteenpäin jyskyttävä veturi, joka jyrää eteenpäin vaikka mikä olisi. Vaikka raita ei tarjoa mitään uutta taivaan alla, se toimii komeasti. Melodisesti biisi ei ole mikään tajunnanräjäyttäjä, vaan perus-albuminumero, jolla on oma paikkansa.
Taylorin tavaramerkiksi vuosien mittaan muodostuneet hihat-peltien availut elävöittävät rytmitystä koko ajan ja sooloja tulee tuutin täydeltä. Itse tähän on niin tottunut tätä albumia vuosikymmeniä kuunnelleena, ettei niihin enää kiinnitä sen kummemmin huomiota, mutta uusi fani, joka on perehtynyt vain bändin aiempiin tuotoksiin on varmasti ihmeissään. Tulee väistämättä mieleen onko kappaleet kirjoitettu alunperin varta vasten sooloja silmällä pitäen vai onko Robbo saanut tahtonsa studiossa läpi ja halunnut niitä levylle näin paljon, tiedä häntä.
”I Got Mine”
Albumin toinen singlelohkaisu on outo valinta ”I Got Mine”. Etäisesti toisen, vanhemman Motörhead-biisin mieleentuova esitys rakentuu vahvasti säemelodian varaan. Liekö tässä pelattu varman päälle ja valittu singleksi vahvoja vanhan liiton Motörhead-mielleyhtymiä unohtamatta kitarailotulitusta. Ja kuten jo aiemmin mainitsin, niin tämä kannattaa tarkastaa myös b-puolensa vuoksi. Tylysti rannalle jätetty ”Turn You ’Round Again” on todella kova veto.
”Tales Of Glory”
Kun kaksi kappaletta on jäljellä, voisi kuvitella, että viimeistään nyt tulee sitä täytettä. Vaan vielä mitä! Nyt niitä kovia panoksia vasta asetellaan.
Jälleen rivakalla tempolla kulkeva ”Tales Of Glory” on sikäli hauska biisi, että se kuulostaa vanhalta Motörheadilta kovine kitarariffeineen, Taylorin suhisevine haitsuineen, joita availlaan koko ajan sekä Lemmyn möyryävine bassoineen. Esitys on ohi alle kolmessa minuutissa joten siinä mielessä ollaan vanhojen asioiden äärellä.
Raita on hieno piristysruiske juuri oikeaan väliin, jotta mielenkiinto pysyy yllä levyn loppupuoliskon ajan. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Motörheadin kaikki aiemmat studioalbumit olivat kestoltaan reippasti alle 40 minuuttia ja biisit normaalisti kolme-neli minuuttisia. ”Another Perfect Day” on kymmenellä biisillään yli 44 minuuttinen ja lyhyitä kolmeminuuttisia biisejä on vain pari.
”Die You Bastard!”
Lemmyn röyhtäisyllä ja bassoriffillä käynnistyvä biisi kuulostaa starttia myöten vihaiselta ja antaa heti kättelyssä kuvan, että taas tulee turpaan niin että tuntuu. Kun Lemmy karjaisee ”Back to the nightmare!” alkaa tapahtua!
Albumin nopein raita on lähtenyt käyntiin ja tästä tulee mieleen, että biisi on vaarassa kaatua koko ajan. Taylorin rumputuli kestää ja kannattelee hurjasti etenevää kitaramyrskyä hienosti. Tätä biisiä ei ilmeisesti keikkasettiin missään vaiheessa otettu, vaikka juuri siellä sen paikka olisi ollut kuin kotonaan.
Levystä vuonna 2006 julkaistu kahden CD:n painos pitää sisällään kokonaisen keikan kesältä 1983 ja ”Die You Bastard!” on ainoa albumin kappaleista, jota ei tuossa konsertissa esitetty. Samalla näkee mielenkiintoisen settilistan tuolta kiertueelta. Yhdeksän biisiä uudelta albumilta, neljä ”Iron Fistilta”, kolme ”Ace Of Spadesilta” sekä ”Iron Horse/Born To Lose” ja ”Hoochie Coochie Man”. Hienoa, että tämän porukan keikka dokumentoitiin ja julkaistiin, sen verran erilainen setti on kyseessä.
Lemmy on sanonut kyseisen kokoonpanon olleen kauhein, joka Motörheadissa on vaikuttanut. Robertson oli väärä valinta Motörheadiin eivätkä Lemmyn ja Robbon kemiat koskaan kohdanneet. Kitaristin lähtö oli Lemmylle suuri helpotus, eivätkä herrat kuulemma vaihtaneet keskenään koskaan enää sanaakaan sen jälkeen.
Lemmy myönsi elämäkerrassaan parisenkymmentä vuotta myöhemmin, että ”Another Perfect Day” on yksi Motörheadin parhaita levyjä ja harmitteli ettei se saanut julkaisunsa aikoihin muuta kuin haukkuja niskaansa. Siltä löytyviä biisejä kierrätettiin keikkaseteissä bändin uran loppuun saakka ja mikä näitä tykityksiä oli livenä kuulla, niin ensiluokkaisia ne ovat.
9+/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Back At The Funny Farm
2.Shine
3.Dancing On Your Grave
4.Rock It
5.One Track Mind
6.Another Perfect Day
7.Marching Off To War
8.I Got Mine
9.Tales Of Glory
10.Die You Bastard!
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}