AC/DC – For Those About To Rock (1981)

AC/DC:n kuuluisa ja jylhän kannen omaava nelikymppisiään viettävä ”For Those About To Rock” oli yhtyeelle vaikea pala nieltäväksi. Bändi oli kuin vahingossa kaivanut itselleen kuopan, josta oli noustava ylös ja synnytettävä teos, joka tyydyttäisi nälkäisten fanien tarpeet. Kaivettu kuoppa oli nimeltään ”Back In Black”: albumi, josta oli tullut sellainen myyntimenestys ympäri maapallon, että sen saavuttamia myyntilukuja sekä klassikkostatusta oli mahdoton ylittää. AC/DC tiesi tämän, mutta päätti urheasti yrittää ja jatkaa samalla tuotantotiimillä kuin parilla edellisellä albumilla eli tuottajan jakkaralle istutettiin jälleen Robert John ”Mutt” Lange.

Hommiin käytiin Pariisissa välittömästi kiertuevelvoitteiden hellitettyä toukokuussa 1981. Tuntuu uskomattomalta, ettei bändille annettu hetken rauhaa vaan seuraava albumi oli purkitettava välittömästi, vaikka edellisen LP:n myynti kävi edelleen kuumana.

Muistan pikkupoikana selailleeni musiikkilehtien levymyynti-ilmoituksia ja siellä oli erikseen lyhyt mutta ytimekäs ”heavy rock” -listaus, jolla ensimmäisten joukossa komeilivat AC/DC:n albumit. Vaikka AC/DC mielletään nykyään hard rock -bändiksi, tuolloin sellaista jaottelua ei vielä tunnettu, koska alan yrittäjiä ei liiemmin ollut. Kyseiselle listalle päätymisen ymmärtää hyvin, kun kuuntelee ”For Those About To Rockin” soundimaailmaa sekä raskaita kitarariffejä. Levy on bändin mittapuulla erikoinen ja jopa painostava, koska hittihakuiset sekä iloisenhilpeät kaljoitteluraidat loistavat poissaolollaan. Tilalla on kymmenen kappaletta jylhää rockia, joka todella liippaa heavy rockin puolelle. Näistä nimibiisi on kajahtanut ilmestymisestään saakka yhtyeen jokaisella keikalla setin loppupäässä.

Kun albumin sisältöä perkaa, tulee jo valmiiksi hengästynyt olo. Levy on vaikea nieltävä edelleen, sillä se kuulostaa erilaiselta. Samalla tässä piilee sen viehätys. Pelkästään nimibiisi ”For Those About To Rock (We Salute You)” aiheuttaa kylmät väreet selkäpiihin. Kitaranäppäilyintro, joka kasvaa kasvamistaan, saa puremaan huulta ja sykkeen nousemaan. Intron kasvaessa ja bändin lähtiessä mukaan Brian Johnsonin karjahtelujen myötä ollaan asian ytimessä. Biisi on itseasiassa säemelodialtaan simppeli ja koukeroinen rumpali Phil Ruddin etuiskujen johdosta. Kertosäe on taattua tavaraa, jonka varmasti jokainen metallimusiikista kiinnostunut on joskus kuullut. Kappale on erinomainen osoitus siitä, että AC/DC pystyi kirjoittamaan jotain erilaista ja uusia ainesosia sisältävää musiikkia suuren menestyksen jälkeen. Biisin lopun hurja nostatus tykkien jylinään ja hurmokseen on jotain mahtavaa. Kun tempo nousee puolella ja tykit alkavat kajahdella tulee edelleen tippa silmäkulmaan. Tämä biisi on silkkaa mahtavuutta!

Tämän jälkeen ei voi laittaa paremmaksi, mutta jokin biisi repertuaarista oli pakko seuraavaksi laittaa. Rivakanpuoleinen ”I Put The Finger On You” rokkaa vimmatusti, mutta omaa albumilla epäedullisen aseman. Jokainen raita olisi kokenut saman kohtalon hurjan nimikappaleen jälkeen. Nyt ”I Put The Finger On You” tuntuu menevän joka kerta vähän ohi ja pitää keskittyä kunnolla, että siitä saa jotain irti.

Singlenä ja maistiaisena albumilta julkaistiin marraskuussa 1981 ”Let´s Get It Up” ja raita on lähimpänä ”Back In Blackin” edustamaa linjaa. Jälleen rivakampi sovitus, jossa on hölmöltä kuulostava kertosäe. Huono se ei ole, mutta kaupallisemmasta päästä. Onnistumeempi singlevalinta oli tietenkin nimibiisi, joka yllättävää kyllä ei yltänyt ”Let´s Get It Upin” myyntilukemiin.

Huomattavasti mielenkiintoisempi biisi rakenteeltaan on seuraavana tuleva ”Inject The Venom”, joka on allekirjoittaneelle silkkaa mannaa. Siinä Rudd pääsee väläyttämään, kuinka kuivaa ruuti tuohon aikaan oli. Kappale sisältää breikkejä ja hienoja kitarariffejä rumputulen ohella, vaikka muille jakaa. Ehdottomasti levyn kärkeen kuuluva sävellys, joka ansaitsisi tulla myös tulla soitetuksi keikoilla edes silloin tällöin.

”Snowballed” on jälleen mielenkiintoinen esitys ja kadonnut helmi. Tempo on albumin mittapuulla hurja, mutta sitä puolitetaan tämän tästä. Vaikka kertosäe on mitä on, toimii sävellys julmetun energiansa ansiosta loistavasti. Johnson tuntuu myös olevan vimmaisissa liekeissä tätä tulkitessaan kuten kitaristi Angus Young. Jos tässä välissä pitäisi pisteitä jaella oltaisiin kiitettävän puolella, niin vahva albumin A-puoli on.

B-puolen starttaa raskas “Evil Walks”, jonka aloitusrivit ”Black shadow hangs over your shoulder. Black mark upon your name. Your green eyes couldn´t get any colder. There´s bad poison poison runnin´through your veins” kertovat, että AC/DC laulaa muusta kuin bailaamisesta tai vällyjen heiluttelusta. Biisi on kova ässä, jonka tummanpuhuva sanoma sopii puolitempoiseen ja raskaaseen soundimaailmaan hyvin. Myös ”Evil Walks” tuntuu unohtuneen matkan varrella suotta historian hämärään. Julmetun kova raita on kyseessä.

C.O.D.” eli tuttavallisemmin ”Care Of The Devil” jatkaa synkkien asioden äärellä, mutta ei onnistu aivan yhtä hyvin kuin edeltäjänsa. Tähän olisi kaivannut vielä enemmän tummia sävyjä, kuin siihen nyt on saatu aikaiseksi. Missään nimessä huono raita se ei ole, mutta varjoon se tässä seurassa jää kuten tekee seuraavana tuleva ”Breaking The Rules”. Jälleen laiskalla temmolla jolkuttava teos häviää joka osa-alueella albumin muille biiseille ja kantaa heikoimman esityksen epäkiitollista titteliä. Tämä tulee silti kuunneltua jokainen kerta, kun levyn on laittanut pyörimään, joten toivoton se ei sentään ole. Kertosäe on vaan kehno eikä biisistä löydy oikein mitään muuta mieleenjäävää kuin kitaranäppäilykuvio.

Eikä meininki kohene ”Night Of The Long Knivesin” kohdalla kuin hieman. Tässä kohdassa tulee mieleen, että bändin takki alkoi olla tyhjä eikä sovitukseen löydetty riittävästi täkyjä mielenkiintoa ylläpitämään. Kertosäkeessä on yritystä, mutta muuten jäädään tien poskeen pureskelemaan kengurunlihaa. Voi olla, että biisijärjestystä hämmentämällä näiden kahden raidan huomioarvoa olisi saanut kohennettua. Nyt ne hukkuvat massaan ollessaan peräkkäin ja kun molemmat ovat vielä kohtuullisen hitaan temmon omaavia keskitasovetoja, on niiden kohtalo pudota pois mielestä.

Onneksi albumin loppuun on säästetty kunnon täky. ”Spellbound” on uhkaava ja sen säemelodia on komea. Harmi, että jälleen kertosäe menee hieman yhden lauseen toisteluksi, eikä tahdo oikein jäädä mieleen. Biisi on sikäli oikealla paikalla, että se saa lopettaa albumin eikä siitä jää paha maku suuhun. Sikäli kappale on myös mielenkiintoinen, että se paranee kuuntelukertojen myötä ja yksittäin kuunneltuna se toimii paremmin kuin osana kokonaisuutta.

”For Those About To Rock” meni ilmestyttyään suoraan jenkkien albumilistan kärkipaikalle ”Back In Blackin” imussa. Myynti tyssäsi nopeasti, eikä levy myynyt lopulta kuin neljä miljoonaa kopiota. Se on toki aivan hemmetisti, mutta kun ajattelee, että ”Back In Black” liikkui kauppojen hyllyltä nelinkertaisesti, jotain tässä meni pieleen.

Julmetut paineet, kova kiire ja stressi lienevät ne painavimmat syyt, ettei tarpeeksi imuvoimaa omaavia biisejä syntynyt. Joka tapauksessa albumi ei ole kehno, vaikka se loppupäätä kohden vähän lässähtää. Se on kenties AC/DC:n uran raskain ja toisaalta varmasti vaikein albumi viimeistellä, mutta kyllä bändi tälle hienoja biisejä aikaiseksi sai. Näistä nimikappale on se kirkkain timantti. ”For Those About To Rock” sinetöi myös erään aikakauden lopun, sillä Mutt Lange ei enää bändin levyjä tämän jälkeen tuottanut.

8/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1.For Those About To Rock (We Salute You)
2.I Put The Finger On You
3.Let’s Get It Up
4.Inject The Venom
5.Snowballed
6.Evil Walks
7.C.O.D.
8.Breaking The Rules
9.Night Of The Long Knives
10.Spellbound

+ artikkelit

Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.