Thin Lizzy – Thunder And Lightning (1983)

Thin Lizzyn levytysuran voisi jakaa raa´asti bändissä soittaneiden kitaristien mukaan ja  samoin tyylisuunnan vaihtelut sekä kehityskulun. Vuodesta 1971 vuoteen 1973 Thin Lizzyssa soittanut Eric Bell toi bändiin hippi- ja psykedeelissävytteisiä sävyjä, mutta Brian Robertsonin aika (1974–1978) taas voidaan laskea yhtyeen kulta-ajaksi ja klassikkoalbumien satumaaksi. Vuonna 1974 mukaan tuli myös toinen kitaristi Scott Gorham, joka pysytteli mukana loppuun saakka. Myös bändin tyylisuunta alkoi noina vuosina kehittyä rockimpaan ja kaupallisempaan suuntaan.

Vuoteen 1982 mennessä kokokoonpanossa olivat vaikuttaneet vielä Gary Moore ja Snowy White, mutta samana syksynä mukaan hypännyt nuori kitaristi John Sykes (ex-Tygers of Pan Tang) toi Lizzyyn heavy metal sävytteisen lähestymistavan. ”Thunder And Lightning” on yhtyeen raskain albumi. Harmittavasti se on myös viimeinen basisti/laulaja Phil Lynottin elinaikana julkaistu Lizzy-studioalbumi. Kaupallisessa mielessä ”Thunder And Lightning” osui häränsilmään. Edellinen ”Renegade”– albumi oli ollut kaupallinen floppi ja tyylisuunnan tarkastus heavy metal ilmaisuun oli piristysruiske bändille ja sen statukselle myyntilistoilla. Maaliskuussa 1983 julkaistu levy hyppäsi brittien listoilla top 5:een.

tl2

Albumin starttaava nimikappale tekee heti selväksi missä mennään. Ukkosenjylinä ja raskas kitarariffi potkaisevat homman käyntiin, Phil Lynott suoltaa lyriikkaa kuin konekivääri kuolemaa ja bändi laukkaa kuin raviradan ripein ori. Ripeästi etenevä biisi sisältää myös pitkän soolo-osuuden, jossa kosketinvelho Darren Wharton sekä Sykes pääsevät väläyttämään taitojaan. Tätä raitaa kuunnellessa huomaa bändin muuttuneen, eikä välttämättä lainkaan huonoon suuntaan. Heavympi lähestymistapa sopi Lynottille ja kokoonpanon taidokkaille soittajille hyvin. ”This Is The One” rauhoittaa tilannetta hieman ja sopiikin rivakan nimikappaleen jälkeen hyvin. Rumpujen tasaisesti hakkaava virvelibeat luo mieleen määrätietoisesti etenevän veturin, joka puskee tieltään kiskoille asetetut esteet. Kertosäe on jo melodisempi, mutta kitarasoololle on jälleen annettu reippaasti tilaa. ”I can feel it in my bones. This is the one!”

Parin heavypalan jälkeen lyödään tiskiin albumin ainoa hituri ”The Sun Goes Down” ja atmosfääri muuttuu samassa. Herkkä ja koskettava kappale toimii hienosti ja tällaisia tunnelmapaloja olisi bändin valikoimaan toivonut enemmänkin. Kitarat ja koskettimet pelaavat vain muutamilla soinnuilla Lynottin basson kannatellessa laulumelodiaa hienosti. Yli kuuden minuutin kestokaan ei tunnu missään ja raita tekisi mieli kuunnella saman tien uudestaan. ”The Holy War” käynnistyy Lynottin pompottavalla bassoriffillä ja nyt tapahtuu muutos groovaavampaan ilmaisuun kitaroiden tosin turvautuessa Marshall-muurin tuomaan turvaan. Melodia ja tunnelma säilyvät koko biisin ajan ja jopa kasvavat loppua kohden komean kitarasoolon ja Lynottin kertoman tarinan avulla.

tl3

Levyn puolta kääntäessä huomaa miettivänsä miten hienosti albumin biisijärjestys on mietitty. A-puoli oli silkkaa helmeä alusta loppuun eikä tahti muutu B-puolen starttaavan ”Cold Sweatin” myötä. Sykesin ja Lynottin kimpassa kirjoittama biisi on jälleen sitä uutta tyylisuuntaa eli heavya. Uhkapelien vaarallisesta maailmasta kertova kappale tuo viestinsä uhkaavin kielikuvin. Miten voi käydä kun omaisuus on pelipöydässä ja kylmä hiki kohoaa otsalle: ”stone cold sober and stone cold sweat running down the back of my neck. To lose means trouble, to win pays double and I got me a heavy bet.” Aivan albumin kirkkaimpaan kärkeen tämä ei ikävä kyllä yllä, vaikka bändi livenä tätä kiertueella taajaan soittikin. Livetilanteessa varmasti toimi paremmin kuin levyltä kuunneltuna ja todistaa ainoastaan sen tosiseikan kuinka kovien biisien sekaan se on heitetty. Hieman sama tilanne on “Someday She Is Going To Hit Backin” kanssa. Vaikka tässä on näppärä melodia ja upeaa Brian Downeyn rumputyöskentelyä, ei kappale kanna aivan loppuun asti. ”Baby Please Don´t Go” lukeutuu taas levyn parempaan osastoon. Lynottin yksin kynäilemä biisi omaa timanttisen kertosäkeen ja ränttätänttäbiitin varaan nojaava komppi toimii hienosti. Myös Sykesin nopeasorminen soolo kantaa upeasti. Kappaleen loputtua huomaa lauleskelevansa kertosäettä, eikä mieli tee siirtyä seuraavaan raitaan.

Phil-Lynott-of-Thin-Lizzy

”Bad Habits” sieltä seuraavana kuitenkin tulee halusi tai ei. Tempo putoaa hivenen ja aavistuksen vanhakantaisempi Thin Lizzy nousee esiin. Keppien säröä on vähennetty ja harmoniaa lisätty, joten tästähän tulee ihan vanha Thin Lizzy mieleen. Vaikka biisin melodia häviääkin bändin kirkkaimmille helmille huomaa tämän parissa viihtyvänsä nimenomaan erilaisen äänimaailman ansiosta. Viimeiseksi säästetty ”Heart Attack” on hieno lopetus Thin Lizzyn viimeiselle studioalbumille. Sydäntä riipaisee kun kuuntelee Lynottin särkynyttä vuodatusta kuinka sydän on särkynyt ja huumeita käytetään yliannostukseen saakka. Vajaan kolmen vuoden kuluttua tämän biisin julkaisusta juuri näin tulisi käymään. Ehkä tämä fakta mielessä biisi muodostuu entistä riipaisevammaksi sekä koskettavaksi.

Vaikka ”Thunder And Lightning” on soundeiltaan raskaampi ja heavypainotteisempi, on se myös erinomainen näyttö siitä, mitä muutos voi saada aikaan. Albumi jäi Thin Lizzyn ainokaiseksi John Sykesin kanssa, eikä kukaan tiedä mitä jatkossa olisi seurannut jos Phil Lynott ei olisi päättänyt laittaa bändiä jäihin ja suunnata soolouralle. Silti kyseessä on arvoisensa päätös hienon yhtyeen taipaleelle.

9/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1. Thunder And Lightning
2. This Is The One
3. The Sun Goes Down
4. The Holy War
5. Cold Sweat
6. Someday She Is Going To Hit Back
7. Baby Please Don’t Go
8. Bad Habits
9. Heart Attack

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here