Thin Lizzy – Thunder And Lightning (1983)

Kuva: Jutun yhteydessä mainittu yhtye/artisti/levy-yhtiö/tiedottaja ja/tai sen lähettämä lehdistö- tai promootiokuva
MAINOS:



Thin Lizzyn levytysuran voi jakaa raa´asti bändissä soittaneiden kitaristien mukaan ja  samoin tyylisuunnan vaihtelut sekä kehityskulun. Vuodesta 1971 vuoteen 1973 yhtyeessä soittanut Eric Bell toi bändiin hippi- sekä psykedeelissävytteisiä sävyjä, mutta Brian Robertsonin aika (1974–1978) taas voidaan laskea bändin kulta-ajaksi ja klassikkoalbumien satumaaksi. Vuonna 1974 mukaan tuli myös toinen kitaristi Scott Gorham, joka pysytteli mukana loppuun saakka. Myös Lizzyn musiikki alkoi noina vuosina kehittyä rockimpaan ja kaupallisempaan suuntaan.

Vuoteen 1982 mennessä kokokoonpanossa olivat vaikuttaneet vielä Gary Moore ja Snowy White, mutta samana syksynä mukaan hypännyt nuori kitaristi John Sykes (ex-Tygers of Pan Tang) toi bändiin heavy metal sävytteisen lähestymistavan.

40 vuotta täyttävä ”Thunder And Lightning” on yhtyeen raskain albumi. Harmittavasti se on myös viimeinen basisti/laulaja Phil Lynottin elinaikana julkaistu Lizzy-studioteos. Kaupallisessa mielessä ”Thunder And Lightning” osui häränsilmään. Edellinen ”Renegade”– albumi oli ollut kaupallinen floppi ja tyylisuunnan tarkastus heavy metal ilmaisuun oli piristysruiske bändille ja sen statukselle myyntilistoilla. Maaliskuussa 1983 ilmestynyt levy hyppäsi brittien listoilla top 5:een.

Albumin starttaava nimikappale tekee heti selväksi missä mennään. Ukkosenjylinä ja raskas kitarariffi potkaisevat homman käyntiin, Lynott suoltaa lyriikkaa kuin konekivääri kuolemaa ja bändi laukkaa kuin raviradan ripein ori. Ripeästi etenevä biisi sisältää myös pitkän soolo-osuuden, jossa kosketinvelho Darren Wharton sekä Sykes pääsevät väläyttämään taitojaan. Tätä raitaa kuunnellessa huomaa bändin muuttuneen, eikä välttämättä lainkaan huonoon suuntaan. Heavympi lähestymistapa sopi Lynottille ja kokoonpanon taidokkaille soittajille hyvin.

”This Is The One” rauhoittaa tilannetta hieman ja tämä sopii rivakan nimikappaleen jälkeen hyvin. Rumpujen tasaisesti hakkaava virvelibeat luo mieleen määrätietoisesti etenevän veturin, joka puskee tieltään kiskoille asetetut esteet. Kertosäe on jo melodisempi, mutta kitarasoololle on jälleen annettu reippaasti tilaa. “I can feel it in my bones. This is the one!”

Parin heavypalan jälkeen lyödään tiskiin albumin ainoa hituri ”The Sun Goes Down” ja atmosfääri muuttuu samassa. Herkkä ja koskettava kappale toimii hienosti. Tällaisia tunnelmapaloja olisi bändin valikoimaan toivonut enemmän. Kitarat ja koskettimet pelaavat vain muutamilla soinnuilla Lynottin basson kannatellessa laulumelodiaa hienosti. Yli kuuden minuutin kesto ei tunnu missään ja raita tekisi mieli kuunnella saman tien uudestaan.

”The Holy War” käynnistyy Lynottin pompottavalla bassoriffillä ja nyt tapahtuu muutos groovaavampaan ilmaisuun kitaroiden tosin turvautuessa Marshall-muurin tuomaan turvaan. Melodia ja tunnelma säilyvät koko biisin ajan ja jopa kasvavat loppua kohden komean kitarasoolon ja Lynottin kertoman tarinan avulla.

Levyn puolta kääntäessä huomaa miettivänsä miten hienosti albumin biisijärjestys on mietitty. A-puoli oli silkkaa helmeä alusta loppuun, eikä tahti muutu B-puolen starttaavan ”Cold Sweatin” myötä. Sykesin ja Lynottin kimpassa kirjoittama biisi on jälleen sitä uutta tyylisuuntaa eli heavya. Uhkapelien vaarallisesta maailmasta kertova kappale tuo viestinsä uhkaavin kielikuvin. Miten voi käydä kun omaisuus on pelipöydässä ja kylmä hiki kohoaa otsalle: “stone cold sober and stone cold sweat running down the back of my neck. To lose means trouble, to win pays double and I got me a heavy bet.” Aivan albumin kirkkaimpaan kärkeen tämä ei ikävä kyllä yllä, vaikka bändi livenä tätä kiertueella taajaan soitti. Livetilanteessa varmasti toimi paremmin kuin levyltä kuunneltuna ja todistaa ainoastaan sen tosiseikan kuinka kovien biisien sekaan se on heitetty.

Hieman sama tilanne on “Someday She Is Going To Hit Backin” kanssa. Vaikka tässä on näppärä melodia ja hienoa Brian Downeyn rumputyöskentelyä, ei kappale kanna aivan loppuun asti. ”Baby Please Don´t Go” lukeutuu taas levyn parempaan osastoon. Lynottin yksin kynäilemä biisi omaa timanttisen kertosäkeen ja ränttätänttäbiitin varaan nojaava komppi toimii hienosti. Myös Sykesin nopeasorminen soolo kantaa upeasti. Kappaleen loputtua huomaa lauleskelevansa kertosäettä, eikä mieli tee siirtyä seuraavaan numeroon.

”Bad Habits” sieltä seuraavana tulee halusi tai ei. Tempo putoaa hivenen ja aavistuksen vanhakantaisempi Thin Lizzy nousee esiin. Keppien säröä on vähennetty ja harmoniaa lisätty, joten tästä tulee vanha Lizzy mieleen. Vaikka biisin melodia häviää bändin kirkkaimmille helmille huomaa tämän parissa viihtyvänsä nimenomaan erilaisen äänimaailman ansiosta.

Viimeiseksi säästetty ”Heart Attack” on hieno lopetus Thin Lizzyn viimeiselle studioalbumille. Sydäntä riipaisee kun kuuntelee Lynottin särkynyttä vuodatusta kuinka sydän on särkynyt ja huumeita käytetään yliannostukseen saakka. Vajaan kolmen vuoden kuluttua tämän kappaleen julkaisusta juuri näin tulisi käymään. Tämä fakta mielessä biisi muodostuu entistä riipaisevammaksi sekä koskettavaksi.

Vaikka ”Thunder And Lightning” on soundeiltaan raskaampi ja heavypainotteisempi, on se myös erinomainen näyttö siitä, mitä muutos voi saada aikaan. Albumi jäi Thin Lizzyn ainokaiseksi John Sykesin kanssa, eikä kukaan tiedä mitä jatkossa olisi seurannut jos Phil Lynott ei olisi päättänyt laittaa yhtyettä jäihin ja suunnata soolouralle. Silti kyseessä on arvoisensa päätös hienon kokoonpanon taipaleelle.

9/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1. Thunder And Lightning
2. This Is The One
3. The Sun Goes Down
4. The Holy War
5. Cold Sweat
6. Someday She Is Going To Hit Back
7. Baby Please Don’t Go
8. Bad Habits
9. Heart Attack

+ artikkelit

Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.