Motörhead – Iron Fist (1982)

0
291

Motörheadin klassinen kokoonpano Kilmister, Clarke ja Taylor oli ehtinyt ennen ”Iron Fistia” julkaista kolme studiolevyä (”Overkill,” ”Bomber” ja ”Ace Of Spades”) sekä livealbumin ”No Sleep Till Hammersmith,” joista viimeksi mainittu pamahti suoraan brittien albumilistan paalupaikalle. Ryhmällä oli siis kovia paineita jatkaa menestyksen tiellä ja jotain uusia tuuliakin teki mieli kokeilla. Levyä lähti tuottamaan kitaristi Clarke yhdessä Will Reid Dickin kanssa. Kriitikot eivät lopputulokselle kuitenkaan lämmenneet ja kesken kiertueen kamelin selkä katkesi. Fast Eddie Clarke lähti bändistä. Mutta palataanpa ajassa tovi taaksepäin ja tutkitaan mikä ”Iron Fistilla” näennäisesti meni pieleen.

Albumin avaa nimikkoraita, joka on todellinen killeri. Tutut elementit ovat edelleen läsnä. Biisin julkaisuajankohtaan nähden silmitön tempo, rönsyilevät rumpufillit ja puhdas energia, joka virtaa kuulijaan heti aloitusriffistä lähtien lähettävät albumin mahtavasti käyntiin. Tämä kappale on ehdottomasti albumin yksi ykkösnyrkeistä ja Motörhead onkin viljellyt sitä liveseteissään näihin päiviin saakka.

”Heart of Stone” ei säästä kuulijaa sekään. Tempo pidetään raivoisana ja Lemmyn sanoma ”Leave me alone, get off the phone, I´ve got a heart of stone” menee perille paremmin kuin hyvin. Simppeleistä aineksista kasattu raita toimii hienosti. Ja koska Motörheadista on kyse, ei biisi tällä tempolla kellota kolmea minuuttia enempää. ”I´m The Doctor” höllää tahtia ja on jo aavistuksen groovaavampi tapaus. Ensimmäinen biisi tällä albumilla, jolla myös matalammalta kulkeva laulumelodia erottuu edukseen kitarakuvioita ja sooloja unohtamatta. Jos levyä aikoinaan arvostelleet kriitikot pitivät tallaisia kappaleita huonoina vain melodiarikkauden vuoksi, niin väärässä olivat. Ja tämähän on vasta alkusoittoa sillä seuraavana tuleva ”Go To Hell” omaa tunnusomaiset Motörhead-biisin ainekset tarttuvasta kitarariffistä, soolosta ja Animal Taylorin haitsun avauksista lähtien. Ja simppeli kertosäe jää päähän soimaan.

”Loser” onkin sitten kinkkisempi tapaus. Kyseessä on diskokompilla hiipivä biisi, joka todellakin erottuu albumin materiaalista kuin tikku lantakasasta. Tähän on helppo kompastua ja sitä vihata sovitusratkaisujen myötä, mutta kyllä sieltä edelleen Motörheadin tunnistaa vaikka albumin outolintu onkin. Uusia tuulia haisteltiin ja niitä päätettiin kokeilla. ”Sex & Outrage” on rivakka klassinen rockrypistys, jossa ei säästellä mitä orkesterin backstagella oikein tapahtuu. ”Teenage, backstage, sex & outrage”. Lyhyestä virsi kaunis ja todellakin, biisi kellottaa vain hitusen yli kaksi minuuttia vaikka pikku kitarasoolon pätkäkin on mukaan saatu.

B-puoli laitetaan lentoon ”Americalla,” joka on riffirockia parhaimmillaan. Lemmy on jälleen panostanut vokaalisuoritukseensa ja röhinä ja räkä on saanut väistyä puhtaiden laululinjojen tieltä ainakin hetkittäin. Tämäkin kappale on kokeilevampi sopien silti yleiseen ilmeeseen hyvin. ”Shut It Down” on väliinputoaja kuulostaen jälleen perinteiseltä Motörheadilta ja olisi ollut kotonaan millä tahansa bändin aiemmista albumeista. ”Speedfreak” ei kerro vauhdin hurmasta maantiellä vaan jossain ihan muualla. ”Not for a week, I don´t want no sleep ´cause I´m a speedfreak” kertonee mistä on kyse. Hurjasti ujeltava Fast Eddien kitara tuntuu olevan liekeissä kuten muukin bändi. Tässä ollaan Moottoripään omimmalla alueella ja sen kuulee. ”(Don´t Let ´Em) Grind Ya Down” on taas astetta hitaampi fiilistelypala, josta jää hieman fillerin maku kovien biisien seassa. Toiseksi viimeisenä tuleva ”(Don´t Need) Religion” on taas kauhistus kriitikoille, joille melodinen Motörhead ei sovi. Tästä nimittäin löytyy hieno kitarariffi, jota Lemmy bassollaan myötäilee ja taidolla rakennettu säe- ja kertosäemelodia. Yksi levyn parhaista biiseistä heittämällä, vaikka erilainen ote siinä onkin. Pian on taas peto raiteillaan ja hereillä koska eihän tätä lätkää voi huonoon biisiin päättää. ”Bang To Rights” heittää taas kuulijan aikamatkalle edellisten albumien maailmoihin tutuilla ja turvallisilla ratkaisuillaan. Klassista Motörheadia. Kitarariffi, Lemmyn basso, soolot ja Animalin rumputuli takaavat laadun ja ilotulitus on sitä myöten ohi.

Aivan ”Ace Of Spadesin” veroinen ei ”Iron Fist” ole, mutta silti laadukas ja ennen kaikkea vaihtelevampi. Kaikkia ei tietenkään voitu miellyttää, mutta matkaan tarttui luultavasti tämän myötä roppakaupalla uusiakin faneja. Vaikka Clarke bändistä lähtikin, jatkoi Motörhead Brian Robertsonin kanssa entistä kokeellisemmille laduille. Terveen bändin merkkihän on se, että etsitään uutta samalla vaalien vanhaa. Motörhead on siinä onnistunut. Hyvää syntymäpäivää Lemmy!

8½/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1.Iron Fist
2.Heart Of Stone
3.I’m The Doctor
4.Go To Hell
5.Loser
6.Sex & Outrage
7.America
8.Shut It Down
9.Speedfreak
10.(Don’t Let ’Em) Grind Ya Down
11.(Don’t Need) Religion
12.Bang To Rights

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here