AC/DC:n viides albumi ”Powerage” putkahti markkinoille kahden klassikkostatuksen omaavan levyn väliin. Vuonna 1977 ilmestynyt ”Let There Be Rock” oli sellainen merkkiteos, että seuraajan oli oltava samalla tasolla, ellei yli niin kappaleiden kuin soundien osalta. Tuottajina toimivat entiseen malliin Harry Vanda ja George Young. Tämä oli viimeinen albumi Bon Scottin elinaikana, jolla herrojen palveluksia käytettiin. Bändin soundista piti saada jatkossa suurempi ja suuria massoja miellyttävämpi. ”Poweragella” homma ei vielä räjähtänyt täyteen lentoon kaupallisesti, mutta tätä seuranneella studiolevyllä ”Highway To Hell” sitä hienommin.
Itse kiekkoa varten äänitettiin yhdeksän kappaletta, mutta levy-yhtiö tuli siihen johtopäätökseen, että hittibiisi puuttui ja bändi usutettiin studioon uusintakierrokselle. Tältä reissulta talteen päätyi ainoa singlejulkaisu ”Rock´n´Roll Damnation” sekä edelleen julkaisematta oleva ”I’m A Rebel,” jonka saksalaisrevohka Accept levytti muutamaa vuotta myöhemmin. Albumin raitoja käytettiin eri mannerten julkaisuissa miten sattuu ja jopa eri ottoja sekä feidauksia hyödynnettiin painoksesta riippuen. Ainoastaan Eurooppaan suunnattu julkaisu sisälsi kaikki kymmenen kappaletta, muissa painoksissa biisejä oli yhdeksän.
Bändi oli huimassa iskussa albumin teon aikoihin. Jatkuva keikkailu ja kiertueet kuuluvat soitossa. Tarkkuus, räväkkyys sekä vaaran tuntu ovat vahvasti läsnä läpi levyn. Bonin paikoin karvaat ja elämää hienosti peilaavat lyriikat tulevat korville tämän tästä. Tarinankertojana Scott oli aivan omaa luokkaansa ja sai mahdutettua lyriikoihin hienoja kuvauksia siitä kuinka rouva laitetaan kylmäksi (”What´s Next To The Moon”) tai kuinka osamaksuerät eivät ota lyhentyäkseen (”Down Payment Blues”). Ja se ääni. Täynnä elettyä elämää, räkää, viskiä ja rokkia. Niitä asioita jotka tuovat näihin biiseihin sen viimeisen silauksen ja joita ilman tämä albumi ei olisi yhtä JÄNNITTEINEN.
Kappaleiden rujo poljento ja tamppaus vievät kuulijan mennessään tempojen vaihdellessa seesteisestä (”Gone Shootin´”) villiin runttaukseen (”Riff Raff,” ”Kicked In The Teeth”). Se asia mikä tekee tästä kuolemattoman on kuitenkin ilmeisten hittibiisien puute. Edes ”Rock´n´roll Damnation” ei räjäyttänyt pajatsoa, vaikka kunnon rockjyrä onkin.
Tunnetuin biisi albumilta on “Sin City”, jota ainoana vakiona yhtye viljeli seteissään läpi vuosikymmenien ja yhä vuonna 2026. Levyn raidat eivät ole puhkisoitettuja, joka keikalla kuultuja vetoja ja juuri siinä piilee tämän aliarvostetun albumin ydin. Siitä on jo lähes 40 vuotta aikaa kun kuulin ”Poweragen” ensimmäisen kerran ja jaksan pyörittää kiekkoa yhä. ”Down Payment Blues,” ”Gimme A Bullet” sekä ilahduttavasti käynnissä olevalla AC/DC-kiertueella soiva ”Riff Raff” ovat kaikki A-puolelta löytyviä helmiä, joita ei livenä liikaa ole soitettu.
Erityismaininnan näistä ansaitsee ”Gimme A Bullet,” jolla bändiin vuonna 1977 kotiutunut basisti Cliff Williams pääsee väläyttelemään hyvin epä-AC/DC:mäisiä kuvioita kertosäkeessä. Huomionarvoista on se, ettei biisissä ole kitarasooloa. Rujoa junttaa, joka toimii omalla simppelillä painollaan.
”Riff Raff” taltioitiin levyä seuranneella kiertueella ”If You Want Blood” –livelevylle ja kysessä on yksi albumin unohdetuista helmistä. Tämä on ei-tyypillinen kappale AC/DC:lle. Raidan alkukasvatus on omaa luokkaansa ja Bon saa lauluvuoron vasta reilun puolentoista minuutin kohdalla. Ripeä boogie pyörii bändin käsittelyssä kadehdittavaan malliin. Angus Youngin soolot ja breikit sekä Phil Ruddin kekseliäät etuiskut tekevät tästä rakenteeltaan totaalisen erilaisen vedon muihin raitoihin verrattuna.
B-puolen aloittava ”Sin City” ei juuri esittelyjä kaipaa. Jos tätä kappaletta ei tiedä, ei varmasti ole kuullut koko yhtyeestä. Scottin hieno tarina turmelluksesta ja synnin kaupungista on klassikko, jonka pystyy tuntemaan nahoissaan. Miltä tuntuu astua synnin kehtoon taskut täynnä taalereita, omistaa Lamborghini, vetää iltapalaksi kaviaaria sekä kuivia martineja, hypätä pelipöytään ja antaa rahan palaa.
”What´s Next To The Moon” on se vaimonkadotuslaulu ja voi vain kuvitella mistä Bon on idean lyriikkaan saanut. Simppeli kitarakuvio, joka kulkee basson ja rumpujen tomikompin varassa kohti kertosäettä kuin juna. Mutta kaiken keskellä on Bon, jolla on tarina. Sitä kuuntelee lumoutuneena ja ihmettelee miten aiheesta saa niin mielenkiintoisen ja tarttuvan?
”Gone Shootin´” esittelee bändin seesteisimmillään. Kaikki tuntuu olevan kuin illan viime tunneilta olevaa näkymää; rauhallista ja hiljenemään päin olevaa. Bändi polkee biisiä eteenpäin ja jälleen huomio kiinnittyy Boniin, jolle on annettu hienosti tilaa. Seesteisyydestä päästään eroon kertoheitolla kun käyntiin laitetaan ”Up To My Neck In You.” Boogiejyrä, jonka poljento ja Bonin korkealta kulkeva laulu tekevät tästä raidasta vastustamattoman. Useissa AC/DC:n kappaleissa on hypnoottinen kitarariffi, myös tässä ja se toimii kuin tauti.
”Cold Hearted Mania” ei kaikista painoksista löydy ja se on todella sääli, sillä kappale on komea ja melodisempi kuin useat muut albumin sovitukset. Biisi tuo jostain syystä mieleen etäisesti ”Highway To Hellilta” löytyvän ”Touch Too Muchin” melodiakulusta johtuen.
Levyn päättävä ”Kicked In The Teeth” päästää Bonin irti toden teolla. Mies laulaa sydäntä riipaisevasti pettävästä naisesta ja lyö suoritukseen koko sielunsa: “Kicked in the teeth again. Sometimes you lose sometimes you win. Kicked in the teeth again. Ain’t this misery ever gonna end?” No, miehellä oli lohduttajia varmasti jonoksi asti joka paikassa mihin karavaani kiertueillaan pysähtyi, mutta niin uskottavasti Bon raidan tulkitsee, että omakohtaista kokemusta taustalla oli oltava.
”Powerage” on hieno albumi bändiltä, joka oli nousemassa isoon liigaan viimeistään seuraavan levynsä myötä. Bon ei päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä koskaan täysillä. ”Powerage” toi mainetta ja lisää keikkoja luoden pohjaa seuraaville julkaisuille, mutta aika Bonin tiimalasissa oli jo käymässä vähiin. On karmaisevaa ajatella, että yhtye joka julkaisi Scottin aikana albumin joka vuosi ja välillä kaksi, ei koskaan noussut näinä vuosina sille suosion tasolle, jolla se on nykyään. Silti laulut elävät ikuisesti, niinkuin Bon Scott fanien sydämissä.
10/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Rock’n’Roll Damnation
2.Down Payment Blues
3.Gimme A Bullet
4.Riff Raff
5.Sin City
6.What’s Next To The Moon
7.Gone Shootin’
8.Up To My Neck In You
9.Cold Hearted Man
10.Kicked In The Teeth
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}