Dio – The Last In Line (1984)

Ronnie James Dion nousu tähtiin on todella mielenkiintoinen, joten otetaan tähän kärkeen pieni kertaus miehen taipaleeseen. Elf-nimisen bändin kanssa Dio julkaisi vuosina 1972-75 kolme albumia. Yhtyeen lahjakkuus ja eritoten laulajan soundi kiinnitti Deep Purplesta lähteneen kitaristi Ritchie Blackmoren huomion. Hän pestasi Elfin taustabändikseen ja tuli samalla luoneeksi klassikkoainesta omaavan yhtyeen nimeltä Rainbow. Vaikka muu Elf-miehistö sai lähdöt ensimmäisen Rainbow-albumin jälkeen, jaksoi laulajan tontilla keuhkojaan karaiseva Ronnie James katsella Ritchien tuittuilua vuoteen 1978 saakka, levyttäen yhtyeen kanssa kolme studioalbumia sekä yhden livetuplan.

Juna kulki Dion osalta eteenpäin ja vauhdilla. Seuraavaan pikajunaan noustiin heti kun tilaisuus tuli. Tuon pikajunan nimi oli Black Sabbath, joka oli vailla vokalistia Ozzy Osbournen saatua bändistä kenkää vuonna 1979. Aikakausi 1979-1982 nosti Dion statusta kahdella merkittävällä Sabbath-albumilla ja livetuplalla kunnes miehistön henkilökemiat olivat siinä tilassa, ettei jatkon mahdollisuutta enää ollut. Dio ja rumpali Vinnie Appice nostivat kytkintä Black Sabbathista ja päättivät perustaa yhdessä bändin, joka tottelisi simppelisti nimeä Dio. Näin ei kenellekään tulisi epäselväksi uusi suunta, sen verran ytimekäs se oli. Ja kuriositeettina mainitaan, että Dio tarkoittaa italiaksi Jumalaa.

Dion ensialbumi ”Holy Diver” vuodelta 1983 on yksi metallimaailman kulmakivistä. Se myi ilmestyttyään jenkeissä platinaa, joten tilausta Dion tarjoamalle melodiselle ja raskaalle musiikille selkeästi oli. Dio ja Appice olivat saaneet bändiinsä loistavan kitaristin, Vivian Campbellin sekä basisti Jimmy Bainin, joka oli soittanut Dion kanssa jo Rainbown klassikkoalbumilla ”Rising”. Kokoonpanoa täydennettiin kakkoslevy ”The Last In Lineen” tultaessa vielä kosketinsoittaja Claude Schnellillä ja yhtye oli tätä myötä valmis suurille lavoille sekä maailmanvalloitukseen.

Puhuttaessa vanhoista metallialbumeista, jotka nauttivat klassikkostatusta on ”The Last In Line” ehdottomasti sellainen. Yhdeksän raidan mittainen kokonaisuus oli vuonna 1984 aikamoinen paukku ja mietin olisiko se tehnyt niin suurta vaikutusta, mikäli olisin kuullut sen vaikka vain paria vuotta myöhemmin? Vastaus on yksinkertainen: varmasti olisi. Hyvä biisi on hyvä biisi, vaikka voissa paistaisi ja kun niitä lyödään jonoon yhdeksän peräkkäin, ollaan perimmäisten kysymyksien äärellä. Tästä ei saa paskaa tekemälläkään, ei vaikka materiaalia peilaisi missä valossa tahansa tai vertaisi muihin aikakauden klassikkolevyihin.

Jo albumin starttaava biisikaksikko ”We Rock” ja ”The Last In Line” ovat erilaisuudessaan kuin kontrasti toisilleen ensimmäisen ollessa nopea, märkä sivallus vasten kasvoja ja jälkimmäisen lyödessä tehoja alun akustisen intron sekä raskaan kitarariffin keinoin. Kappaleen päällä leijuu raskas tunnelma. Julmetun tarkka ja tehokas yhteissoitto sekä Dion sivaltama melodinen vokalisointi tekevät tästä parivaljakosta aikakirjoissani yhden kaikkien aikojen tehokkaimmista albumin avauksista ikinä.

Eikä helpolla päästä läpi koko A-puolesta. ”Breathless” on keskitempoinen heavyjyrä, jossa on jylhä tunnelma. Dion tulkinta on vihainen ja päällekäyvä. Myös Vinnie Appicen rumputuleen kiinnittää huomiota näin rumpalin näkökulmasta helposti. Fillit ovat nopeita seesteisen kompin seasta ammuttuja täsmäammuksia, jotka sävyttävät kaikkia albumin raitoja hienolla tavalla ja stereokuva on hieno. Vasemmasta kaiuttimesta alkava filli kiertää nätisti oikeaan kaiuttimeen luoden tunnelman kuin bändi soittaisi suoraan edessä.

”I Speed At Night” on levyn nopein biisi, joka hyökkää silmille ilkeästi parin seesteisemmän sovituksen jälkeen. Vaikka hieman väliinputoajan status on kyseessä, kappale on juuri sille kuuluvalla paikalla jaksottamassa albumin kulkua sekä luomassa vaihtelua. Bain muuten heittää biisissä mukavia bassohalkoja kiivaan rytmitulen sekaan eli mausteita tästä keitosta löytyy, kun vain jaksaa keskittyä poimimaan niitä.

”One Night In The City” voisi olla tämän levyn hittibiisi edellisen levyn “Rainbow In The Darkin” tapaan. Ronnie on onnistunut luomaan upean laulumelodian niin säkeeseen kuin kertosäkeeseen ja voi tavaton, kuinka toimii! Tälläisiä valopilkkuja kaipaisi jokainen kunnon metallialbumi. Ne auttavat myös ymmärtämään biisien sijoittelua. Tämä ei toimisi LP:n avaajana, mutta puolen päättäjänä mahtavasti. Kun neula nousee, tulee kuulijalle jäädä nälkä kuulla lisää ja juuri sen tämä kappale saa aikaan.

”Evil Eyes” jatkaa siitä mihin ”One Night In The City” kyydistä jätti. Tempo on noussut, mutta melodisella kertosäkeellä siunattua raitaa ympäröi toimiva vahva aura. Myös Claude Schnellin tarjoamat mausteet alkavat erottua kertosäkeen seasta ja jälleen huomaa keitosta terästetyn kuin muorivainaan kalakeittoa ikään. Myös aivan loppuun sijoitettu korkealta vetäisty ”Evil!” taustalaulajan vetämänä toimii todella hienosti. Nämä ovat tarkkaan mietittyjä juttuja takuuvarmasti.

Singlenä ilmestynyt ”Mystery” omaa selvää hittipotentiaalia. ”Rainbow In The Darkin” jälleen mieleentuova biisi häviää tästä huolimatta niin ”One Night In The Citylle” kuin ”Rainbow In The Darkille,” vaikka sisältää näppärän kosketinkuvion ja Campebellin melodisen soolon. Ilmeisesti Dio oli sitä mieltä, mikä toimi kerran voisi toimia uudelleen AC/DC:n tai Ramonesin malliin. Ei tämä metsään mene, mutta ollaan jo siinä rajoilla. Onko biisi naispuolisten kuulijoiden kosiskelua ja genrerajojen ylitystä a´la Bon Jovi?

”Eat Your Heart Out” palauttaa albumin metallin pariin ja hyvä niin. Pätkivä bassaribeat ja simppeli kitarakuvio toimivat upeasti nostaen tämän unohdetun helmen uuteen valoon. Jälleen kappale on täsmälleen oikealla paikalla nostaen metallipään nyökkäämään hyväksyvästi ja odottamaan lisää. Sitä tulee albumin pisimmän raidan muodossa. ”Egypt (The Chains Are On)” kellottaa seitsemän minuuttia ja sisältää osia kuin jylhät progeteokset konsanaan. Vivian Campbellit kitarat on vihdoin nostettu niille kuuluvalle paikalle eli pintaan, vaikka päähuomion varastaa Dion laulu. Se on upeaa kuultavaa. En yhtään ihmettele, että Doro Pesch halusi tehdä oman versionsa Dion tuotannosta juuri tästä biisistä. Tässä ei ole kiire huomion kiinnittyessä melodiaan ja Dion laulamaan tarinaan unohtamatta tietenkään instrumenttien yksilösuorituksia, joita löytyy yllin kyllin. Tätä parempaa levyn päätöskappaletta on vaikeaa kuvitella, niin hienosti se paikkaansa klassikolla puolustaa.

”The Last In Linen” soitua loppuun ymmärtää kuinka upea teos tämä on. 35 vuoden jälkeen ei aika ole purrut siihen lainkaan ja albumin voisi koska vain kuunnella yhtä soittoa läpi. Timantti on timantti, mittaamattoman arvokas ja ikuinen.

9½/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1.We Rock
2.The Last In Line
3.Breathless
4.I Speed At Night
5.One Night In The City
6.Evil Eyes
7.Mystery
8.Eat Your Heart Out
9.Egypt (The Chains Are On)

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here