Dion neljäs studioalbumi ”Dream Evil” putkahti markkinoille kesällä 1987, jolloin maailmalla jylläsi hair metal, eli tuttavallisemmin kevyt hard rock. Alan bändejä putkahteli esiin kaikkialta kuin grunge aikakaudella konsanaan, eikä tämä suuntaus tulisi muuksi muuttumaan ennen 1990-luvun taitetta.
Albumien soundit olivat siloitellut, kitarariffit tuntuivat olevan mukana vain mausteeksi ja kosketinsoitinten rooli musiikissa korostui. Bändien pojat myös näyttivät siltä kuin olisivat olleet matkalla missikisoihin, enkä nyt tarkoita, että he olisivat istuneet katsomossa vaan itse keikuttelemassa estraadilla.
Tähän musiikilliseen ja visuaaliseen maailmaan tuolloin 45-vuotiaan Ronnie James Dion oli sopeuduttava ja tehtävä levy, joka paitsi houkuttelisi ostavia massoja, olisi myös ajan hermolla. Tämä merkitsi sitä, että sanoituksissa eivät enää lohikäärmeet ja muut fantasiamaailman tuotteet liihottelisi entiseen malliin.
Vuoden 1985 ”Sacred Heart” oli jo astetta kevyempi ja oli samalla viimeinen levy, jonka bändin alkuperäinen viisikko teki. Kitaristi Vivian Campbell lähti vuonna 1986 ja korvaajaksi löydettiin Giuffria ja Rough Cutt -ryhmistä tuttu Craig Goldy.
”Dream Evilin” kirjoituskrediittejä silmäillessä tulee huomanneeksi, että Goldy oli tärkeä lisä kokoonpanoon, sillä hän oli kirjoittamassa kaikkia albumin raitoja yhtä lukuun ottamatta. Goldylla oli myös terävä riffikynä ja hänen soittonsa on albumilla vahvasti läsnä. Ronnie James Dio ei lähtenyt suoranaisesti mukaan hair metal -boomin, vaikka myönnytyksiä tehtiin erityisesti ulkomusiikillisten asioiden suhteen ja kyllä kosketinsoitiimet olivat äänimaailmassa vahvasti läsnä.
Avausbiisi ”Night People” on melodista Dioa parhaimmillaan. Rivakalla biitillä eteenpäin kulkeva raita on oiva käyntikortti albumin maailman, sillä se sisältää melodisen säkeen, joka pysähtyy ainoastaan kertosäkeeseen. Siinä todetaan ainoastaan “Night People”. Kitaristi Goldy saa loistavan soolospotin ja osoittaa olevansa myös sillä saralla mies paikallaan. Tavallaan biisi on yksinkertainen, mutta sen tarkoituksena lienee ollut ainoastaan avata latua nimibiisille.
Aiempien kolmen albumin nimikappaleet olivat jokainen loistavia eikä ”Dream Evil” jää kauas jälkeen. Jälleen säemelodia on vahvempi kuin hieman heppoiselta kuulostava kertosäe, mutta kokonaisuus jää silti plussan puolelle. Goldy luikauttaa komean soolon ja rumpali Vinnie Appice heittää tavaramerkikseen tulleita huikeita rumpufillejä useaan kohtaan. Vaikkei metallijuuria ole hylätty, alkaa tässä vaiheessa nousta kylmä hiki otsalle pysyykö loppualbumi samoilla “ihan kiva” linjoilla vai tapahtuuko harppaus parempaan?
”Sunset Superman” käynnistyy hämäävästi hitaalla kosketinsoitinintrolla, kunnes kitarariffi päästetään irti. Tempo on Dion mittapuulla suorastaan hurja ja säemelodioihin on jälleen panostettu. Kertosäettä varten on käytetty temponpuolituskorttia, joka kieltämättä toimii. Jylhä “Sunset Superman” hokema tuettuna Appicen väkevällä lattiatomikompilla osoitaa, että ehtaa heavya soitellaan.
Tämän varoituksen perään seuraavana tuleva ”All The Fools Sailed Away” todella on terävintä kärkeä. Nimensä puolesta biisi ei oikein olisi sopinut albumin keulille, mutta rakenteeltaan ja vahvuudeltaan se olisi kuin nakutettu siihen tehtävään. Kyseessä on ainoa kappale, jonka lyriikat on painettu vinyylin sisäpussiin, joten se jo paljastaa, että kyseessä on tärkeä sävellys. Yli seitsemän minuutin kestollaan se on myös ylivoimaisesti levyn pisin biisi. Siihen on kirjoitettu kaunis minuutin mittainen intro, jossa äänessä ovat vain Dio sekä Goldyn kaunis kitaramelodia. Sitten raskaalla tempolla sisään vyöryy koko bändi. Tästä tulee nostalginen ja hiukan surullinen olo.
Sovitus tuo mieleen Rainbown eeppiset hitaat biisit, joita Dio oli mukana rakentamassa. Olen joskus aiemmin sanonut, tuntuu kuin Dion parhaat kappaleet olisivat järjestäen raskaampia sekä tempoltaan hitaita. ”All The Fools Sailed Away” kasvaa komeasti kertosäkeeseen, joka jää korvien väliin soimaan kertalaakista. Eikä tässä vielä kaikki. Soolo-osio on loistava! Kosketinsoittimalla käynnistyvä osuus saa jatkoa Goldyn melodisella sekä tunnelmallisella tulkinnalla, josta on hyvä kuljettaa biisi kohti finaaliaan. Kerrassaan huikea esitys.
B-puolen starttaava ”Naked In The Rain” on levyn ainoa Ronnie James Dion yksin tekemä kappale, eikä huono sellainen. Hillityllä tempolla etenevä biisi antaa Diolle tilaa tulkita sanomaansa ja tuntuu kuin muut instrumentit olisivat vain tukemassa tätä tarkoitusta. Erittäin yksinkertainen sovitus, mutta melodinen ja tällä kertaa myös kertosäe toimii. Ja kuunnelkaa, kuinka Appicen rummut suorastaan jytisevät hänen soittaessa tomifillejä. 1980-luvulla rummut soivat levyillä vahvasti ja tässä ne suorastaan lyövät silmille.
”Overloven” alun kitaranäppäilykuvio tuo albumille uusia tuulia ja hetken luulee kuuntelevansa jonkin aivan muun bändin esitystä. Biisi on levyn hurjimpia mitä tempoon tulee ja tästä paistaa ikävä kyllä välityön maku. Goldy pääsee kyllä väläyttämään, kuinka vikkelät sormet hänellä ovat ja kertosäkeen uhmakkuus samoin pelastaa sen verran mitä pelastettavissa on.
”I Could Have Been A Dreamer” on radioaalloille suunnattu raita eikä ole ihme, että se julkaistiin singlenä. Tästä hyppää 1980-luku silmille lähinnä koskettimien soundimaailman vuoksi, mutta pakko myöntää, että biisi on pirullisen tarttuva. Mitään maailmoja mullistavaa siinä ei tapahdu, mutta kertosäe soi päässä pitkään melodisen säemelodian ohella.
”Faces In The Window” putoaa tasoltaan levyn häntäpäähän siitä yksinkertaisesta syystä, että koukut eivät pidä kuulijaa otteessaan ja saalis pääsee karkuun. Tavallaan mikään ei ole pielessä, mutta tässä raidassa ei ole sitä jotain, mitä hyvältä Dio-vedolta vaaditaan. Tempo on jälleen raivokas ja on sen merkki, että tarttuvuus ja melodiat kärsivät. Kyseessä on ainoa kappale, jonka voisi skipata, mutta koska vinyyleitä kuunnellessa pyöritetään aina koko albumi alusta loppuun, soikoon nyt sitten.
Onneksi levyn päättävä ”When A Woman Cries” on astetta parempi. Koskettimia on nyt nostettu miksauksessa ylöspäin ja erityisesti säkeiden alla ne luovat mattoa kokonaisuuden alle. Myös kertosäkeessä ne ovat esillä vahvasti. Vaikka kappale itsessään ei ole mikään ässä, kyllä sitä silti punastumatta kuuntelee. Loppuun olisi kaivannut parempaa päätöstä, mutta menettelee.
Dion kolmen aiemman albumin vahvuuden huomioon ottaen ”Dream Evil” ei ole mikään onneton tekele, mutta valitettavasti kalpenee niille. Vaikka biisit ovat periaatteessa hyviä ja melodisia, aavistuksen steriili soundimaailma syö tehoja. Myös nopeita kappaleita on paljon ja tämä ei ole Dion vahvinta osa-aluetta.
”Dream Evil” pääsee silti maaliin kuivin jaloin huikeiden soittajasuoritusten, Ronnie James Dion vahvan laulusuorituksen sekä melodisten laulumelodioiden ansiosta. Albumi sisältää myös loistavan ”All The Fools Sailed Awayn”, jota voisi kuunnella putkeen useita kertoja.
En huijaa lainkaan, kuuntelin ”Dream Eviliä” aikanaan heti sen ilmestyttyä jatkuvalla syötöllä ja pidin levystä armottomasti. Aika ei ole ollut albumin puolella ”Holy Diverin” ja ”The Last In Linen” lailla, mutta kyllä tätä silti mielellään kuuntelee ja rumpalina voi vain todeta, että Appicen tykitystä on aina ilo kuunnella. Kiitos Ronnie James Dio ja pojat valtavasta musiikillisesta perinnöstä, josta riittää ammennettavaa tuleville sukupolville.
7½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Night People
2.Dream Evil
3.Sunset Superman
4.All The Fools Sailed Away
5.Naked In The Rain
6.Overlove
7.I Could Have Been A Dreamer
8.Faces In The Window
9.When A Woman Cries
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}