Kitaristi Michael Schenker oli ehtinyt reilussa parissa vuodessa (1980–1982) MSG -bändeineen jo kolmanteen studioalbumiinsa ”Assault Attack”. Pari ensimmäistä LP:tä oli otettu ostavan yleisön keskuudessa hyvin vastaan ja uutta oli pukattava markkinoille ripeällä tempolla.
Pieneksi ongelmaksi muodostui kokoonpanon jatkuva vaihtuvuus, eikä tuoreella ”Assault Attackin” miehistöllä soita edelliseltä albumilta päätähti Schenkerin lisäksi kuin basisti Chris Glen. Huippuluokan rumpali Cozy Powell oli mennyt matkoihinsa edellisen kiertueen loputtua. Samalla ovenavauksella lähti myös kosketinvelho/rytmikitaristi Paul Raymond, eivätkä muutokset jääneet tähän.
Powell ja manageri Peter Mensch halusivat keulamieheksi paremman laulajan ja ehdottivat alkuperäisvokalisti Gary Bardenin korvaajaksi David Coverdalea. Schenker halusi bändiin Rainbowsta tutuksi tulleen rouheaäänisen Graham Bonnetin ja sai haluamansa, kun herra saapasteli Miami Vice -lookeineen yhtyeen riveihin helmikuussa 1982.
Chris Glenin vanha bändikaveri The Sensational Alex Harvey Bandista asteli rumpupatterin taakse ja totteli nimeä Ted McKenna. Koskettimiin ei vakituista jäsentä koettu tarpeen ottaa, vaan sessiomuusikon viran sai hoitaakseen Tommy Eyre. Uusi kokoonpano oli kovan haasteen edessä kun albumia siirryttiin taltoimaan Ranskaan huipputuottaja Martin Birchin kanssa. Birch oli juuri vapautunut Iron Maidenin ”The Number Of The Beastin” tuotantotehtävistä.
Albumi käynnistyy röyhkeästi nimibiisillä ”Assault Attack”, joka ottaa heti kuulijalta luulot pois. Jos epäili edes hetken, kuinka uusi rumpali pärjäsi Powellin voimakkaan otteen jälkeen, tulee vastaus hyvin nopeasti. Hetken nimittäin luulee kuuntelevansa Powellin jyräystä, niin hienosti McKenna kannuja pöllyttää.
Sitten uusi vokalisti; Bardeniin verrattuna on Bonnet kuin eri planeetalta. Herra suorastaan huutaa ja kiljuu korkeammalta kohdat ja todella päästää keuhkoistaan irti kaiken mitä sieltä lähtee. Tämä sopii koukeroiseen ja yllättävän metalliseen sekä rivakkaan sovitukseen kuin selkälippu farkkutakkiin. Schenker on myös ilmiliekeissä ja sen kuulee. Hieno rauhallinen väliosa päästää maestron esiin toden teolla ja antaa ymmärtää, että taito on tallella. Biisi on täydellinen aloitus, joka esittelee uudistuneen yhtyeen kunniakkaasti.
Nimestä voi jo päätellä, että tanner tulee pöllyämään, mutta se tapahtuu yllättävästi albumin raskaimman esityksen ”Rock You To The Ground” muodossa. Tanakalla bluesbiitillä raskaasti möyrivä raita on hieno kontrasti ”Assault Attackin” lennokkuudelle ja heittää kuulijan levyn syvään päähän mitä raskauteen tulee. Ja kuunnelkaa kuinka Schenker antaa kitaran soida!
Kappaleen kitarasoolo on todellista korvakarkkia kaikille melodisen kitaroinnin ystäville ja sitä tulee todella runsaasti. Loppu on pyhitetty pelkästään sille ja sovitus feidataan ulos kitaran soidessa uljaasti. Myös Bonnet on pitelemätön ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun vetää ylärekisteristä. Kertoman mukaan Bonnet laulaa niin kovaa, että laulukopin lasit helisevät. Tätä raitaa kuunnellessa tämä on helppo uskoa.
Totta kai uudelta levyltä piti singlejulkaisu tehdä ja arpa osui ”Dancerin” kohdalle, mikä oli hieman outo ratkaisu. Biisi on rivakkatempoinen ja melodinen, mutta myös radioystävällinen ja tällä kalasteltiin juuri radiosoittoa Bonnetin Rainbow-menneisyydestä johtuen. ”Since You Been Gone” ja ”All Night Long” olivat nimittäin uponneet radioaalloille hyvin.
”Dancer” ei vain ole sävellyksenä niin hyvä kuin tuo Rainbown kaksikko ja kuulostaa olevansa tällä albumilla irrallaan. Jotain tasosta kertoo se, että single jää muihin verrattuna häntäpäähän. Kuriositeettina kerrotaan, että single kannattaa kyllä metsästää, sillä B-puolelta löytyy hyvä täky, joka jätettiin albumilta pois. ”Girl From Uptown” kannattaa ehdottomasti tarkistaa, vaikka YouTubesta alta. Onneksi biisi on lisätty ”Assault Attackin” myöhempiin CD-painoksiin, joten mikään harvinaisuus se ei ole.
Komealla Schenkerin kitaramelodialla käynnistyvä ”Samurai” on jälleen raskaampi raita, johon on saatu luotua hienoa kontrastia komealla kertosäkeellä. Kuinka ollakaan, shown varastaa Graham Bonnet. On ilo kuulla, kuinka biisi on rakennettu eri osien varaan ja esimerkiksi kitarasoolon tuloa varten on varattu oma erillinen osa ennen lyhyttä, mutta ytimekästä Schenkerin esitystä.
Biisin loppuun säästetty melodinen kitarakuvio paljastaa tarkkakorvaisimmille, bändissä on myös basisti, jonka tarkoitus on tukea soundimaailmaa ja samalla hieman väläytellä taitojaan kun siihen tulee tilaisuus. Jykevä sävellys ja erinomaista soittoa kaikilla sektoreilla.
Albumin ehdottomiin helmiin lukeutuva ”Desert Song” saattaa olla yksi koko MSG:n uran parhaista kappaleista. Jos haluaa kuulla kauniin kitaramelodian, komean säemelodian ja voimakkaan kertosäkeen, niin tästä löytyy. Tuntuu lähes oudolta kuulla, kun Bonnet pääsee tunnelmalliseen moodiin ja käyttää ääntään eri tavalla kuin raskaammissa biiseissä. Silti se ääni on kuin kotonaan sovituksen rakenteessa.
Vuosien saatossa ”Desert Songin” satoja kertoja kuultuani en ole kyllästynyt tähän, vaan sen kuuntelee aina mielellään. Loistavalla kappaleella on sellainen taipumus. Se juurtuu kuulijaan ja sen ottaa aina avosylin vastaan.
Yli kuusiminuuttinen ”Broken Promises” jyrää jälleen raskaasti ja Bonnetilla on tekemistä äänensä kanssa. Biisi eroaa muista hivenen hard rockmaisen riffittelynsä ansiosta ja tästä tulee etäisesti jopa Led Zeppelin mieleen. Vaikkei aivan kärkikahinoihin yllä, on ”Broken Promises” silti kelpo raita, joka puolustaa paikkaansa albumilla hienosti. Yhtään turhaa esitystä saati täytepalaa tältä kiekolta on turha hakea.
”Searching For A Reasonin” kantava voima on hieno kitaramelodia, joka tuntuu ympäröivän biisiä oudolla tavalla. Vaikkei säkeessä tai kertosäkeessä ole vikaa, odottaa kaunista kitaramelodiaa kuultavaksi uudestaan. Mahtava tehokeino ja sitä käytetään lopussa vielä modulaationa kruunaten tämän komean kappaleen maaliin.
Mikä se sellainen kitarasankarin levy on, jolta ei yhtä instrumentaalibiisiä löydy? Ensimmäisellä MSG-albumilla oli loistava ”Into The Arena” ja tällä viitan saa kantaakseen ”Ulcer”. Toiselta levyltä sellainen yllättävää kyllä puuttui. Nyt tämä puute korjattiin ja instrumenttien mestarit pääsivät näyttämään kyntensä.
Esitystä kuunnellessa huomaa kuinka hienosti bändi soittaa yhteen ja tukee toinen toistaan. Keskiössä on itseoikeutetusti Michael Schenker kitaroineen. Sovitus on täynnä koukkuja, breikkejä, melodioita sekä niitä kitarasooloja. Välillä jopa unohtaa laulajan puutteen ja antaa melodioiden viedä mukanaan. ”Ulcer” on loistava päätös tälle loistavalle albumille.
Martin Birch on saanut ruuvattua ”Assault Attackille” mahtavat soundit. Levy soundaa kautta linjan todella tuhdilta ja kirkkaalta formaatista huolimatta. Biisien heavyt sävyt jytisevät komeasti. Olisi ollut hauskaa tietää mihin tämä kokoonpano vielä olisi levytysrintamalla pystynyt, ellei pikku moka olisi päättänyt hommaa ennenaikaisesti.
Graham Bonnet lauloi viimeisen keikkansa MSG:n riveissä 1980-luvulla, kun tuli tehneeksi sen virheen lavalla, että päätti kännipäissään riisua yltään muuta kuin slipoverin. Liskon vilauttaminen yleisölle oli liikaa Schenkerille ja Bonnet sai keikan jälkeen potkut. Toki mies palasi kypsempänä takaisin Michael Schenker Festissä vuosikymmeniä myöhemmin, mutta se on toinen tarina se.
40 vuotta täyttävän ”Assault Attackin” teho perustuu ensiluokkaiseen materiaaliin, tuhtiin tuotantoon ja muusikoiden suorituksiin. Tämän laittaa aina soimaan hymy huulilla eikä kuuntelua voi lopettaa kesken ennenkuin ”Ulcer” on loppunut.
9½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Assault Attack
2.Rock You To The Ground
3.Dancer
4.Samurai
5.Desert Song
6.Broken Promises
7.Searching For A Reason
8.Ulcer
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousianen-Gunnar.){kind=link}