Black Sabbathin vokalistivaihdos Ozzy Osbournesta Ronnie James Dioon vuonna 1979 merkitsi yhtyeelle suurta muutosta. Ensialbumi ”Heaven And Hell” uuden laulajan voimin toimi hienosti niin musiikillisesti kuin kaupallisesti ja vielä tässä vaiheessa kaikki meni kuin satukirjassa. Bändin voimasuhteet olivat muuttumassa ja kun ”Heaven And Hellin” seuraajaa taltioitiin, huomasivat Sabbathin muut jäsenet huolestuttavia piirteitä Dion studiotyöskentelyn määräysvallassa.
Alkuperäinen rumpali Bill Ward oli myös lähtenyt kokoonpanosta kesken ”Heaven And Hellin” -kiertuetta päihderiippuvuutensa johdosta ja seuraaja Vinnie Appice ajettiin bändiin sisään loppukiertueen kautta. Tämä oli merkittävä muutos soundiin, sillä Appicen soittotyyli oli hyvin erilainen Wardiin verrattuna.
Päivitetty kokoonpano lähti työstämään kiertueen tiimellyksessä kirjoitettuja biisiaihioita Los Angelesiin Record Plant studiolle nimituottaja Martin Birchin kanssa. Birch oli hoitanut tuotantovastuun myös ”Heaven And Hell” -LP:llä.
Levy-yhtiö Warner Brothers oli tyytyväinen yhtyeen suosioon ja antoi käyttöön merkittävän budjetin albumin äänittämistä varten. Tämä kuuluu lopputuloksessa, sillä heti kärkeen sijoitettu sinkkulohkaisu ”Turn Up The Night” soi todella tuhdisti. Biisi on Sabbathin mittapuulla rivakka rykäisy aivan kuten ”Neon Knights” oli ”Heaven And Hellillä”. Sävellys myös toi hienosti esiin Tony Iommin kyvyt kitaristina, sillä sooloja kuullaan paljon, jopa säkeiden välissä ja kertosäkeen taustalla. Ratkaisu on erikoinen, mutta toimiva ja tuo uusia tuulia ärhäkän sovituksen hyökkäävään luonteeseen.
Tämän ruoskansivalluksen jälkeen bändi pudottaa kierroksia. ”Voodoo” on klassikko, jonka kitarariffi on todellinen makupala. Tällä raidalla myös kuulee kuinka hyvin bändin yhteissoitto pelaa ja millaisen grooven uusi rumpali Appice parhaimmillaan sai aikaan. Se toimi hienosti myös livetilanteissa, sillä ”Voodoo” nousi ansaitusti livesettien vakionumeroksi. Kappale on myös sikäli petollinen korvamato, että se jää ilkeästi päähän soimaan varastaen korvien välistä vastustuskykyä seuraavan makupalan vastaanottamista varten.
”The Sign Of The Southern Cross” on eepos, johon täytyy keskittyä ja antaa viedä mukanaan. Kyseessä on kestoltaan lähes 8-minuuttinen jalokivi ja julmetun hieno. Kauniilla akustisella introlla käynnistyvä biisi kasvaa raskaaseen säemelodiaan, jossa pääaosassa ovat Ronnien vahva ääni ja Geezer Butlerin käyttämät bassoefektit kuten wah-wah pedaali. Sekä Dio että Butler olivat biisin lopputulokseen erittäin tyytyväisiä, mutta kyllä Iommi ja Appice saavat myös olla ylpeitä, niin hienosta kappaleesta on kyse. Biisin feidautuessa pois nousee taustalta ties millä vehkeellä aikaansaatu tasainen ujellus, jonka päälle tulee latinaksi puhuttu ”Up the Villa” -lausahdus. Butlerin suosikki Englannin liigajoukkueista kun sattuu olemaan Aston Villa.
Tämän jälkeen ilman täyttävät bassoäänet ja jostain syystä tästä tulee Pink Floyd mieleen. ”E5150” nimellä kulkeva sävelteos on erikoinen välisoitto, jota käytettiin myöhemmin keikkojen aloitusnauhana. Se sopii albumin ilmeeseen hyvin ja antaa kevyen laskun nimikappaleelle, joka on rivakampi veto. Sopii vain ihmetellä, kuinka bändi sai aikaan näin ensiluokkaista materiaalia biisi toisensa perään sillä ”The Mob Rules” -biisi on täyttä timanttia, vaikkei bändi itse tästä levylle päätyneestä versiosta niin pitänyt. Kappale nimittäin demotettiin jo aiemmin ja tuota versiota käytettiin Heavy Metal -piirroselokuvan soundtrackilla. Tuottaja Birch ei tuota versiota halunnut levylle työstää vaan pakotti bändin soittamaan biisin uudelleen. Kumpi versio sitten on parempi, lienee vain kuulijasta kiinni.
Albumin A-puoli ei päästänyt kuulijaa helpolla mitä tulee kitarariffien määrään, huikeaan vokaalityöskentelyyn ja rytmiryhmän ammattitaitoon sekä grooveen. Unohtamatta sitä faktaa, että kappalemateriaali oli ensiluokkaista. ”Country Girlillä” käynnistyvä B-puoli jatkaa tasan siitä mihin nimikappale jätti. Tiskiin lyödään jälleen sen tason kitarariffi, että huh huh! Tuollaisen riffin päälle olisi tietysti voinut laulaa mitä vain, mutta Dio päätti sekoittaa pakkaa ja kirjoittaa majesteettisen riffin päälle rakkauslaulun maalaistytöstä, joka oli kertojan sydämen vienyt.
”Don´t ever fall in love. Don´t give your heart away. No, never, never fall in love with a country girl”. Biisi oli lyriikoiltaan toki erilainen, mutta hienosti tarina jylhän kappaleen päällä toimi, vaikka eräs vääräleuka bändistä sanoi sen sopivan paremmin olutkellariin kuin konserttiareenoille.
”Slipping Away” heittää taas ilmoille kovan kitarariffin, josta Appicen groovaava rumputyöskentely tekee vielä kovemman. Biisi on jäänyt rikollisen vähälle huomiolle albumista puhuttaessa ja tämä selittyy sävellysten julmetun kovalla tasolla. Todellisuudessa tämä raita on yksi parhaimpia ja samalla erilaisimpia mitä levy sisällään pitää. Soolokuvio on mietitty tarkkaan, sillä siinä vuorottelevat Iommin sekä Butlerin osuudet jatkuvasta rumputulesta puhumatta. Pirun kova veto on kyseessä.
”Falling Off The Edge Of The World” käynnistyy kuin ”The Sign Of The Southern Cross”: kauniilla, hempellä introlla, joka muuttuu todella raskaaksi väliosaksi ennenkuin biisi päästetään täyteen lentoon. Enää ei yllätä yhtään, että kaikki kappaleessa toimii kuin tauti syysviimassa. Pääosan esittäjä vaihtelee sovituksen rakenteen mukaan, mutta täytyy sanoa, että silkkaa erinomaisuutta kuullaan nyt kaikilla tasoilla. Vielä ”Heaven And Hellin” aikoihin Sabbath oli hieman neuvoton nopeiden kappaleiden kohdalla, mutta Appicen tultua bändiin alkoivat nopeat sovitukset kulkea makeasti. Tästä “Falling Off The Edge Of The World” on mainio esimerkki. Vaikka biisi rullaa kuin vääränvärisiä sieniä syönyt hirvi aamuöisen valtatien yli, pysyy kaaos hienosti hallinnassa.
Makeaa kuultavaa tämä aliarvostettu raita on kuten on myös päätöskappaleeksi säästetty ”Over And Over”. Tämä on sikäli erikoinen tapaus, sillä bändi ole koskaan esittänyt sitä livenä mitä ei voi kuin ihmetellä. Toki Sabbathin repertuaarin laajuuden huomioiden tämä on ymmärrettävää, mutta luulen etten todellakaan ole ainoa, joka biisistä pitää ja olisi kappaleen liversion halunnut kuulla. Säemelodia on todella kaunis ja tarina, jonka Ronnie kertoo saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä.
”Too many flames with too much to burn
And life´s only made of paper
Oh how I need to be free of this pain
But it goes over and over and over again”
Biisin vaimetessa pois jään miettimään kuinka loistava albumi ”Mob Rules” on. Siinä on sävyjä, vaikka muille jakaa. Sen viehätysvoima perustuu vahvaan kappalemateriaaliin, tuotantoon sekä soittajien virtuoosimaiseen instrumenttien hallintaan. En osaa laittaa ”Heaven And Helliä” ja tätä LP:tä paremmuusjärjestykseen, sillä molemmat ovat loistavia albumeita ja ovat klassikkostatuksensa ansainneet.
Alussa mainitsemani voimasuhteiden muutokset bändin sisällä kostautuivat vuotta myöhemmin, kun sekä Dio että Appice lähtivät yhtyeestä. Uutta studioalbumia tältä miehitykseltä saatiin odottaa aina vuoteen 1992 saakka. Tuolloin herrat päättivät kokoontua vielä kerran yhteen ja julkaista kolmannen ja viimeisen studioalbumisa Black Sabbathin nimen alla. Tällä klassikkomiehityksellä viimeinen voitonlaulu kuultiin vuonna 2009, jolloin Ronnie James Dion elämän viimeiseksi studiolevyksi jäänyt Heaven & Hell -nimen alla ilmestynyt ”The Devil You Know” näki päivänvalon.
9/10
Tomi Nousianen-Gunnar
1.Turn Up The Night
2.Voodoo
3.The Sign Of The Southern Cross
4.E5150
5.The Mob Rules
6.Country Girl
7.Slipping Away
8.Falling Off The Edge Of The World
9.Over And Over
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}