MAINOS:



Syksyn pimeiden tuulten riepotellessa on hyvä käpertyä sohvan nurkkaan muistelemaan menneen kesän menoja.

Piskuisesta paikallisrokista kansainvälisiä artisteja esittäväksi viikonloppuhulinaksi kasvanut Dark River Festival järjestettiin 13.-14.8. Kotkassa sijaitsevalla Honkalan Ampumahiihtostadionilla.

En ollut aikaisemmin käynyt kyseisillä festivaaleilla, mutta olin kuullut jo lähes myyttisiä tarinoita pienestä, mutta sitä sympaattisemmasta juhlasta. Festari on tosin kasvanut aikaisemmista vuosista. Tänä vuonna uutena piirteenä oli uuden, ison päälavan ilmestyminen. Kasvu herätti aluksi hieman huolta vanhoissa kävijöissä. Kuinka tapahtuman laajeneminen ja uuden päälavan myötä tiivistynyt keikkatahti vaikuttaisi ilmapiiriin ja tunnelmaan? 

Kiukaan paluuta lauteille oli selkeästi odotettu palavasti molemmin puolin turva-aitaa.
MyGrain sai aloittaa lähes tyhjälle permannolle porukan valuessa Kiuaksen jälkilöylyistä paikalle.
Parin ensimmäisen biisin jälkeen porukka oli kuitenkin asianmukaisesti kasassa. Paikalla näytti olevan paljon MyGrainin vannoutuneita ja vanhoja faneja.

Haastattelussa MyGrain:

Saapuminen festivaaleille oli helppoa, mutta pieniä ongelmia ilmaantui parkkipaikkojen kanssa. Järjestyksenvalvojat vaikuttivat olevan uusia tulokkaita, jotka eivät tienneet edellisvuosien käytännöistä. Perehdytys tuntui jääneen vähäiseksi, vastausten ollessa “en tiedä”. Hyvissä ajoin ennen ohjelman alkua portteja lähestyttäessä alueella festivaalivieraita oli vielä vähäinen määrä, joten jonottamista ei tarvinnut kokea.

Kalmah tarjosi bändiltä tuttua perusmeininkiä. Pekka Kokon puujalkavitsejä paremmin yleisöön upposi suolordien musiikillinen anti.
Kotikentällään esiintyvän Marianas Restin jäseniä tuppasi lavalla vähän hymyilyttämäänkin, vaikka bändin tuotanto tarjosikin loppukesän iltaan hyytävää epätoivoa ja melankoliaa.

Fintrollin esiintymistä oltiin odotettu jo kovasti. Olisikohan peikkorykmentti ollut ehkä jopa festarin odotetuin esiintyjä? Yleisössä näkyi perjantaina paljon mustaraidallisia naamoja ja/tai kumikorvia.
Fintrollin energinen veto vastasi odotuksia. Myös bändi vaikutti olevan pähkinöinä päästyään takaisin livetoiminnan pariin.

Ensimmäisenä huomiona oli todella festivaalialueen kompakti koko verrattuna suurempiin metallifestarisisaruksiin. Koosta kertoo se, että alue oli käytännössä kävelty läpi parissa minuutissa. Tänä vuonna paikalle oli rakennettu toinen iso lava, eikä telttalavaa ja sen tarjoilemaa väliaikaohjelmaa ollut laisinkaan. Tapahtuma-aluetta väritti myös maaston epätasaisuus loivien rinteiden kera sekä peltomainen tunnelma.  Porttien ja narikan välittömässä läheisyydessä oli pieni merchandise-koju sekä ensiapupiste.

Wintersunin kitaran varresta tutun, multitalentin karismapakkauksen Asim Searahin kipparoima Damnation Plan keräsi kuulolle asialleen omistautuneen oloisen yleisön.
Asim Searah Damnation Planin mikin varressa, kuin Dio steroideissa!

Tästä eteenpäin aidattu alue jakautui kahteen käytävään joista alempi reitti vei tämän vuoden päälavalle eli Kaaos Stagelle ja ylempi reitti edellisvuosien päälavalle, pienemmälle Inferno Stagelle. Molempien reittien ensimmäisenä näkynä oli joukko erilaisia ruokakojuja vastaanottamassa nälkäisiä kävijöitä. Ruokakojujen jälkeen alemmalla käytävälle avautui päälava, eli Kaaos Stage.

Evergreyn pitkällä introlla selkeästi ruokittiin yleisön janoa. Yleisö lämpesi biisi kerrallaan ja lopulta seurasi ehta live-hurmos.
Perjantain pääbändi Evergrey päätti ensimmäisen festaripäivän asianmukaisen juhlineeseen ja live-flow tunnelmaan.

Päälavaan oli selkeästi panostettu. Mukaan oli saatu iso screeni, josta näki tapahtumat vaikka olisi ollut kauempana, korona-ajan hengen mukaisesti ryysistä vältellen. Päälavan läheisyydestä löytyi myös vaatekojuja, anniskelupisteitä, sekä sympaattisen näköinen 1950-luvun jenkkiteemaa mukaileva parturi, joka veti asiakkaita jonoksi asti.

Horizon Ignite starttasi lauantain.

Tästä tapahtuma-alue jatkui lenkkinä ylämäkeen tämän vuoden kakkoslavalle, Inferno Stagelle. Myös Inferno Stagen luota löytyi anniskeluteltta. Lavojen väliin saarekkeeksi jäävältä VIP-alueelta näki molemmille lavoille suhteellisen vaivattomasti ja ruokailupuoli oli vippiläisille toteutettu mutkattomasti. 

Lauantain toisena esiintynyt Arion oli selkeästi varsinkin yleisön feminiinisen osan mieleen, päätellen lavan edustan kansoituksesta. Huolimatta hillittömällä energialla vedetystä showsta, yleisö lähti mukaan melko nihkeästi.

Koska korona on niin vahvasti läsnä näinä aikoina, tuli viikonlopun aikana tarkkailtua festarikävijöiden varustautumista ja käyttäytymistä tartuntataudin suhteen. SaariHelvetin kaltaista maskipakkoa ei Dark Riverissä toteutettu ja suurin osa yleisöstä juhli ilman maskia, poikkeuksena työntekijät ja median edustajat. Tapahtumassa jaettiin ilmaisia kasvomaskeja kaikille halukkaille ja käsidesipisteitä löytyi pöydiltä. 

Atlas, liikettä ja raivoisaa energiaa piisaa kuin tämän vuoden Euroviisu-kisaajassa!

Turvavälejä ajatellen tapahtuma-aluetta on laajennettu sekä viime vuonna, että tänä vuonna ja päälavan screenin oli nimenomaan tarkoitus varmistaa lavan seuraamisen mahdollisuus kauemmas, mutta erityisesti suosituimpien bändien kohdalla turvaväleistä huolehtiminen ei tullut yleisössä kenellekään mieleen. 

Tapahtuman molempien päivän aikana juontaja muistutti maskeista sekä käsideseistä. Näitä molempia olikin jaossa festivaalialueella. Raporttia kirjoitettaessa muutama altistuminen tapoahtumassa oli tullut tietoon. 

Monien taitojen Asim Searah on ennenkin viihtynyt Dark Riverin artistikaartissa monessa roolissa. Lauantaina päästiin tutustumaan uuteen ja leikkisään materiaaliin Trve Cvlt Clvbin tullessa lavalle. Tämän tahtiin kelpaa kaverit sitten tanssilattialla häntää heiluttaa!

Entäs sitten itse yhtyeet? Joukkoon oli saatu mukavaa vaihtelua Moonspellin taianomaisesta esiintymisestä Swallow the Sunin tunnelmalliseen doomiin ja pirteän One Desiren pop rock metaliin. Jokainen bändi veti vähintään perusvarman suorituksen, eikä suurempia ongelmia tai murheita nähty. Fanit ja uteliaat varmasti saivat sitä mitä tulivat hakemaan festarikokemukselta. 

Tästä päästään festareiden mahdollisesti harmillisimpaan puutteeseen eli kahden lavan aikataulutuksiin. Yhtyeiden välillä ei ollut siirtymälle varattu aikaa, joten yleinen näky oli, että bändi soitti ensimmäiset pari kappaletta vähäiselle tai lähes tyhjälle yleisölle. 

Lost Society – Jäljittelemätöntä energiaa. Nähtiinkö artisti Elbannan kiipeilevän myös lavarakenteissa?

Petrattavaa löytyy vielä jonkin verran. Opasteiden puute aiheutti aluksi hämmennystä. Vesipisteitä sekä invavessoja joutui aluksi hieman metsästämään. Opasteiden puuttumisen palautteeseen reagoitiin ensimmäisenä iltana, ja asia korjaantui näppärästi toiselle festaripäivälle. Kiitos nopeasta reagoinnista palautteeseen järjestävälle taholle!

One Desire päätti mörkö-festareille tullessaan korostaa iloisen rokkaavaa meininkiään pukeutumalla Hawaji-paitoihin.

Vesipullot oli myyty loppuun jo ennen ensimmäistä artistia ja käsidesejä oli suhteellisen harvassa. Invavessan sijoittelu olisi voinut olla lähempänä portteja ja narikkaa, varsinkin kun alapermannon pohja oli suhteellisen pehmeää. Tiedotuksen ja informaation kanssa oli pientä hakemista aluksi, ehkä tiimin kasvettua uusilla kasvoilla aiemmista vuosista. Esimerkiksi järjestyksenvalvojille oli aluksi epäselvää pääsikö pressipassilla VIP-alueelle, tai minne pressin tarvikkeet voi viedä päivällä säilytykseen. 

Mitä mietteitä jäi festivaaleista? Tapahtuma oli kaiken kaikkiaan hyvin miellyttävä ja järjestetty. Ymmärrän mistä maine sympaattisen pienenä ja omalaatuisena festivaalina oli tullut, mutta olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä edellisvuosien kotikutoisen tunnelmallinen, yhden lavan festivaali, jossa artistien välillä oli tunnin tauko väliaika-esiintyjineen. 

Artistikattaus oli ammattimaisesti koottu ja vastasi useampaan erilaiseen makuun. Keikkojen tekninen toteutus vastasi normaalia ulkotapahtuman tasoa taaten hyytävää jytkettä etupermannolle ja korvaan sopivia säveliä taaemmas, mutta keikan annista kannatti lähteä keskustelemaan soiton loputtua kauemmaksi lavoista.

Tapahtuman asiakaspalvelu ja järjestelyt jättivät positiivisen maun ja ensi vuonna tulen ehdottomasti uudestaan. Festarin jälkeen veteraanikävijöiden joukosta paljastui helpotus, kun juhlat eivät menneet pilalle, vaikka konseptia oli kasvun myötä hieman muutettu. 

“Tuntuu isommalta ja tilavammalta kuin ennen. Ei ole kuitenkaan kadottanut intiimiyttään. ” 

Tästä on hyvä jatkaa odottelemaan kesän 2022 artistipaljastuksia!

Under the spell

Teksti ja videot: Teppo Luoma
Kuvat: Raisa Krogerus/Krogography ©Metalliluola