Keskikesän rock-juhla: John Smith Rock Festival 18-20.7.2019.

Järjestyksessä neljäs John Smith Rock Festival vietettiin kauniissa kesäsäässä tuttuun tapaan Laukaan Peurungassa 18.-20.7.2019.

Kolmipäiväiseksi venynyt tapahtuma on pysynyt periaatteissaan, eikä festarin suosion nopea nousu ja vakiintuminen ole saanut mystistä herra John Smithiä muuttamaan festivaaliaan suurempiin puitteisiin suuremman yleisön toivossa. 

Tiivistunnelmainen festarialue sekä kaksi suhteellisen lähellä sijaitsevaa lavaa mahdollisti leppeän bändien seurailun ilman paniikinomaista aikataulun kyttäämistä ja pitkien matkojen ravaamista.

Toimivien puitteiden lisäksi tapahtuman esiintyjäkattaus on ollut joka vuosi mainio, eikä tänä vuonna poikettu linjasta. Ei ole tässä valossa ihme, että nämä kinkerit myydään  loppuun.

Festareilla viihtyivät niin vieraat kuin artistit.

Torstai 18.7.2019

Fear Of Dominationin energia ei jätä kylmäksi.

Metalliluolan toimitukselle torstain polkaisi käyntiin kotimainen industrial metallin johtava nimi Fear of Domination. Vaikka soundit olivat varsinkin alussa hieman tukkoiset, ei se juuri menoa haitannut. Yhtye on kovassa iskussa ja meininki lavalla on mitä parhainta seurattavaa.

Lisäpisteitä on annettava perkussionisti Miikki Kunttun loistavasta esiintymisestä ja lavakarismasta sekä vokalisti Sara Strömmerin upeasta laulutyöskentelystä. Häneltä taipuvat niin puhtaat kuin murinavokaalit, molemman tyylin kuulostaessa aina yhtä vaivattomalta.

Seuraavaksi oli vuorossa päälavalla esiintynyt Avatar. Tämä ruotsalaisyhtye oli allekirjoittaneelle lähes täysin tuntematon muutamaa edellispäivänä kuunneltua biisiä lukuun ottamatta. Kuvaajamme Raisa hypetti etukäteen bändin ilmettä ja lavaesiintymistä, joten keikkaan tuli suhtauduttua innolla odottaen. 

Johan Eckerströmin luotsaama Avatar otettiin lämpimästi vastaan.

Esiintyminen lopulta lunasti odotukset – pumppu kuulosti ja näytti hyvältä. Ammattitaito oli käsin kosketeltavissa. Erityisesti keulamies Johannes Eckerströmin lavapersoona sekä välispiikit herättivät huvitusta. Itse bändin tuotanto ei vielä sytytä, mutta mielellään heitä todistaisi uudelleen liveympäristössä.

Ruotsalaispoppoon jälkeen oli aika siirtyä takaisin Kaaos-lavan luokse ihmettelemään – kirjaimellisesti – Itävallasta kotoisin olevaa Kontrustia. On lähes mahdotonta kuvailla yhtyeen tyylisuuntaa sen tarkemmin. Sanottakoon, että kyseessä on sekoitus poppia, tanssimusiikkia, humppaa, folkkia ja nu metallia. Tämän lisäksi bändin jäsenet olivat pukeutuneet jonkin sortin kansallisasusteisiin. Niinpä. 

Vaikka musiikki oli vierasta ja eri tyylien sekoitus tuntui ajoittain hyvin satunnaiselta, yhtyeen omalaatuisuus loppujen lopuksi osoittautui vahvuudeksi. Vaikka toinen vokalisteista pahoitteli, että lentoyhtiön kämmistä johtuen bändin kielisoittajat joutuivat soittamaan lainainstrumenteilla, ei se soitosta kuulunut lainkaan. Lavalla sekä yleisössä oli hyvä meininki ja itävaltalaisten esiintymistä oli mielenkiintoista seurata.

Illan jo pikkuhiljaa kylmetessä päälavalle asteli power metal -suuruus Kamelot. Yhdysvaltalais-ruotsalais-belgialainen -miehistö otti yleisön haltuun nopeasti ja varmalla otteella. Vuosien kokemus paistoi bändin esiintymisessä kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Vaikka allekirjoittanut ei Kamelotin edustamaa genreä juuri kuuntele, on se silti omassa tyylilajissaan pätevää tavaraa soittava bändi. Ja aina on mukava todistaa livenä yhtyettä, joka tietää mitä se tekee – olit sitten fani tai et.

Kamelot maistuu, vaikkei tyylisuunta muuten iskisikään.

Kun kotimainen industrial metal -legenda Ruoska asteli Kaaos-lavalle pitämään mekkalaa, oli ilta jo hämärtymään päin, ja koko päivän kestänyt helle muuttunut mukavan vilpoisaksi. Tämä ympäristö sopi yhtyeelle oikein hyvin. Bändin jo tämän kesän Nummirockissa nähneenä väitän, että tämä keikka oli vielä juhannuskarkeloiden vetoa parempi. Miksauksessa oltiin onnistuttu täydellisesti, ja tämä teki tuosta tunnin pituisesta ajanjaksosta entistä nautittavamman. 

Yleisöllä tuntui olevan Ruoskan vanhat hitit hyvin selkäytimessä.

Kaikki vanhat hittibiisit tietenkin kuultiin, mikä varmasti oli yhtä hunajaa yhtyeen faneille ja miksei myös kaikille niille muille, jotka takavuosina kyseisiä ralleja kuulivat jokaisesta mahdollisesta tuutista.

Torstaipäivän saattoi päätökseen ruotsalais-tanskalainen pop metallin kärkinimi Amaranthe. Yhtyeen musiikki ei varsinaisesti sopinut Metalliluolan toimituksen edustajien makuhermoon, joten päivän rasitusten painamana jätimme bändin soittamaan ja vetreämmät juhlijat juhlimaan.

Amaranthella oli näyttävä pyro-show.

Perjantai 19.7.2019

Toimitukselle perjantaipäivän aloitti kotimainen hyvässä nosteessa oleva melodista death metallia soittava Omnium Gatherum. Markus Vanhala ja kaverit vetävät lähes poikkeuksetta hyviä keikkoja, eikä John Smithin veto tässä suhteessa eronnut joukosta millään tavalla. 

Omnium Gatherum saa hymyn huulille ja niskan nykimään!

Jos joku bändi pitäisi mainita, jota seuratessa tulee aina hymy huulille, niin se on Kotkan OG. Koko poppoo koostuu sympaattisista hepuista ja musiikki on poikkeuksellisen täynnä positiivista energiaa. Tämän parempaa aloitusta omalle festaripäivälle ei olisi voinut kuvitella, joten väliin jääneet Excalion ja Cellar Darling eivät jääneet painamaan mieltä.

Radio Rock -lavalla seuraavana vuorossa oli Wintersun. Jari Mäenpään johtama yhtye on ehkä jäänyt monelle mieleen joukkorahoituskampanjastaan, jonka tarkoituksena oli rahoittaa yhtyeen ikioman studion (ja saunan!) rakennuttaminen. Kyseistä faktaa ei kuitenkaan enää muisteltu, kun yhtye alkoi tarjoilla musiikkiaan ulos ämyreistä. 

Wintersun soitti juhlakeikalla debyyttialbuminsa kannesta kanteen.

Bändi soitti viidennentoista vuosipäivänsä kunniaksi debyyttialbuminsa alusta loppuun. Tämä sopi allekirjoittaneelle hyvin, koska yhtye ei vielä tähän päivään mennessä ole onnistunut tuottamaan toista lähellekään yhtä hyvää albumia. 

Soundit ja soittotaituruus olivat keikalla timanttisella tasolla, mikä teki Talviarskan setistä festareiden siihenastisen kohokohdan.

Päälavalla esiintyi myös kotimainen Turisas. Yhtye ei ole viime vuosina kovin paljon keikkaa Suomessa heittänyt ja viimeisin albumi ilmestyi vuonna 2013. Tämän vuoksi oli mielenkiintoista vihdoin todistaa bändin livekunto. 

Syntikkasoundit kuulostivat omaan korvaan hieman ohuelta ja irralliselta muuten mahtipontisen miksauksen seassa, mutta yhden kitaristin kokoonpanoksi kitarat murisivat isosti. Bonuksena viulisti Caitlin De Villen työskentelyä oli hieno seurata ja kuunnella. Myös vokalisti Mathias Nygårdin esiintymiskarismaa tuskin kukaan voi kiistää. 

Kaaos-lavalla Turisaksen jälkeen vuorossa oli brittiläis-sveitsiläinen Gloryhammer. Tämän sinfonista power metallia itseironisella otteella soittavan bändin edesottamuksia oli lievästi sanottuna kiehtovaa seurata. Ennakkotietona yhtyeestä itselleni oli ainoastaan se, että sen on perustanut Alestormista tuttu Christopher Bowes

Gloryhammerin sveitsiläisvokalisti Thomas Winkler huvitti olemuksellaan ja välispiikeillään, ollen samalla kuitenkin täysin varteenotettava laulaja. Yhtyeen musiikki  kuulosti genressään erustavaralta, mutta soittajien taustatarinat sekä shown yleinen humoristisuus toivat bändin antiin paljon lisää vetovoimaa. Todistaisin heitä mielelläni livenä uusiksi!

Stam1na, tuo suomalaisen metallin yksi tukevimmista kulmakivistä, aloitteli päälavalla Gloryhammerin saatua humppansa päätökseen. Yhtye on tullut nähtyä jo niin moneen kertaan, että tuoreimmasta vedosta on vaikea löytää uutta sanottavaa. Viimeisimmältä levyltä oli mukava kuulla matskua, sillä se tarjoilee Stam1nan parasta antia vuosiin. 

Keikalla todistettiin jälleen perusvarmaa settiä bändiltä, joka tunnetusti soittaa tiukkoja konsertteja ajasta ja paikasta riippumatta.

Miinuksena mainitaan, että välispiikit olivat usein turhan vaivaantuneen kuuloisia. On ymmärrettävää, että viritys- yms. tauoilla tarvitaan jotain puheita väliin tappamaan aikaa, mutta jos ne eivät onnistu improvisaation keinoin, niin sitten niitä kannattaisi harjoitella etukäteen.

Toimitukselle perjantain viimeiseksi bändiksi jäi tuttu ja turvallinen Swallow the Sun. Pimentynyt sekä viileä kesäilta päälavaa intiimimmällä pikkulavalla sopi yhtyeen musiikille kuin nyrkki silmään. Lavan reunustoissa koko keikan ajan palaneet tulet toimivat kirsikkana kakun päällä. 

Bändi soitti paljon tuoreinta materiaalia. Tästä ei ole valittamista, sillä talven sydämessä julkaistu ”When a Shadow is Forced into the Light” on tähän mennessä tämän vuoden kovimpia julkaisuja. 

Erityismaininta kuuluu yhtyeen uudelle kosketinsoittaja Jaani Peuhulle. Hänen taustavokaalinsa tuovat paljon lisää mielekkyyttä jo valmiiksi erittäin hyvin toimivaan biisimateriaaliin. Kaiken kaikkiaan tunteita herättävä veto näiltä melodisen doomin konkareilta. Jään muistelemaan lämmöllä.

Swallow The Sun päätti illan tunnelmiin, joita emme halunneet käydä häiritsemään illan varsinaisen pääesiintyjän Arch Enemyn energialla.

Lauantai 20.7.2019

Viimeinen päivä ja alusta lähtien jo hieman haikea tunnelma. Onneksi sitä lähtivät korjaamaan kotimaiset Bloodred Hourglass sekä Viikate

BRHG:n monta kertaa nähneenä voi todeta keikan olleen heiltä perusvarmaa tavaraa. Bändi iskee livenä lujaa kuin mikä. Ei mikään ihme, että heput ovat kovassa nousussa tällä hetkellä. Toivotaan nousukiidolle jatkoa!

Viikatteen todistaminen heti perään loi mukavaa kontrastia iltapäivälle. Mitäpä muuta siihen sanomaan, kuin että Kouvostoliiton kivi-iskelmä toimii aina. Sekä levyltä, että elävänä musiikkina. Viikate oli osuva kiinnitys näille festareille, siitä kiitos Mr. John Smithille.

Ukrainanlaista Jinjeriä odotellessa oli mukava nauttia festarin tunnelmasta ja kerätä voimia VIP-alueen säkkituoleilla lojuen. Vokalisti Tatiana Shmailyukin ääni on aina yhtä lumoavaa kuunneltavaa. Hän on hyvin pitkälti verrattavissa Fear of Dominationissa vaikuttavaan Sara Strömmeriin. Kummatkin ovat vähintään yhtä monipuolisia vokalisteja, joilta taipuu lähes minkälainen laulutyyli tahansa. Lisäksi molemmat saavat laulamisen näyttämään vaivattomalta ja helpolta, vaikka sitä se tuskin on. 

Ukrainalaisyhtyeen ote oli jälleen kerran rautainen. Jos ei huomio ole Tatianassa, niin se on yhtyeen basismin ilosanomaa levittävässä Eugene Kostyukissa. Hänen taidokas bassokitarointinsa on jotain, mitä arvostan suuresti. 

Mokoma – tuo toinen suomalaisen metallin kulmakivistä – valtasi päälavan ukrainalaisten lopetellessa Kaaos-lavalla. Myös tämän kokoonpanon kohdalla tilanne on vähän sama kuin Stam1nan suhteen. Mitä sanottavaa enää keksisi, kun on heidät livenä nähnyt melkeinpä jokaisessa Nummirockissa, jossa on itse tullut käytyä. 

Uusimman levyn kappaleita oli joka tapauksessa hienoa todistaa ensimmäisen kerran liveympäristössä. Vaikkei lätyskä omissa silmissäni nouse sitä edeltävän “’Elävien kirjoihin” -täyspitkän tasolle, on siellä silti muutamia varteenotettavia biisejä. Äänentoisto tosin oli keikalla vähemmän onnistunut, mikä hieman latisti kokemusta.

Myöhemmin Radio Rock -lavan otti haltuunsa yksi suomalaisen melodisen death metallin kirkkaimmista tähdistä sekä omista lempiyhtyeistäni. Kyseessä on Insomnium, joka Wintersunin tapaan soitti eräänlaisen juhlakeikan. He nimittäin ottivat tehtäväkseen esittää kymmenen vuotta täyttävän ”Across The Dark” -albumin kannesta kanteen. Muistan kuluttaneeni levyn puhki sen ilmestyttyä, joten en pannut pahakseni tätä tempausta. 

Albumin viimeisen kappaleen Weighed Down With Sorrowin” jälkeen yhtye poistui hetkeksi lavalta, ja takaisin palattuaan bändin kitaristiveijarit Markus Vanhala ja Jani Liimatainen olivat pukeneet päälle leopardi/tiikerikuosiset paidat. Syytä ei tiedetä, mutta mikä siinä! Huvitusta se kuitenkin herätti monissa, myös allekirjoittaneessa. Yhtye jatkoi vielä soittamalla lisää vanhempaa materiaalia, kunnes koitti aika antaa maistiainen lokakuussa julkaistavalta uudelta ”Heart Like a Grave” -nimeä kantavalta täyspitkältä. 

”Valediction” oli tutun kuuloista, mutta jo ensikuulemalta säväyttävää ’Inskaa’. Ainakin kyseisen biisin perusteella uudelle levylle voidaan jo asettaa paljon odotuksia. On mielenkiintoista nähdä, miten bändi pystyy ”Winter’s Gaten” mahtipontisuudesta enää parantamaan.

Koko tapahtuman kohokohta oli omaleimaista, tunnelmallista metallia soittava islantilainen  Sólstafir. Hyvin vähän musiikkia aiemmin kuunnelleena olin hypnotisoitunut ensisoinnuista lähtien. 

Edellispäivän Swallow The Sunin tapaan pimeä ja viileä kesäyö Kaaos-lavalla loi keikalle maagiset puitteet. Tähän eivät ylistyssanat enää riitä. Keikalla toimi yksinkertaisesti kaikki, soundeista, soitosta ja tunnelmasta lähtien. Vokalisti Aðalbjörn “Addi” Tryggvasonin olemus oli vangitseva. Hän on sataprosenttisesti omistautunut tekemiselleen ja se näkyy. Samaa voi sanoa koko yhtyeestä. 

Itselle meinasi tulla tippa linssiin Tryggvasonin alustaessa Bláfjall”-kappaletta kertomalla mielenterveysongelmien traagisuudesta. Ehkä se kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon esiintyminen kosketti. Olin ja olen vieläkin tyrmistynyt, enkä malta odottaa seuraavaa kertaa, kun yhtyeen pääsee livenä näkemään ja kokemaan. Kiitos teille, Sólstafir.

Koko festarin päätökseen saattoi kotimainen, nykyään jo megayhtyeeksi luonnehdittava Amorphis. Heitä edeltävän taianomaisen Sólstafirin keikan jälkeen tuntui, että tuskin Amorphis pistää paremmaksi. Eikä pistänyt.

Miksaus oli kuitenkin täydellisessä kunnossa jo aloitusbiisi The Beestä” lähtien. Soitto olisi voinut tulla vaikka levyltä. Bändi on suosionsa täysin ansainnut. Amorphiksen biisimateriaali sekä ammattitaito ovat maailmanluokkaa. 

Amorphiksen myötä jätimme hyvästit John Smithille vuosimallia 2019. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta John Smith Rock Festivaleilla, mutta ensivaikutelma oli sen verran hyvä, että todennäköisesti tulee otettua osaa myös seuraavana vuonna. 

Kiitokset järjestäjille, yhtyeille ja kanssaeläjille, oli kovat kekkerit!

Teksti: Henri Lammintausta ja Raisa Krogerus
Kuvat: Raisa Krogerus ©Metalliluola

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here