Megadeth – Dystopia (2016)

[three_fourth]Sitten 90-luvun alkupuoliskon huippuvuosien Megadeth on julkaissut erinäisen määrän eritasoisia albumeja vaihtelevilla kokoonpanoilla. Dave Mustainen luotsaaman aluksen suunta ja vire on ollut hakusessa klassisen kokoonpanon hajottua ja vähintään se viimeinen niitti on jäänyt myöhemmillä julkaisuilla puuttumaan. United Abominations ja Endgame osoittivat, ettei Mustainen ura ollut taputeltu vuosituhannen vaihteen mahalaskujen jälkeen, vaan vanhan porkkanapään kynästä löytyi edelleen mustetta laadukkaisiin julkaisuihin. Em. albumien aikaansaama noste kuitenkin latistui 2 seuraavan lattean julkaisun myötä, jotka eivät ainakaan itseäni säväyttäneet, vaan ovat jääneet keräämään pölyä hyllyyn.

Odotusarvot bändin 15. studioalbumin Dystopian suhteen eivät olleet huipussaan, sillä pitkästä aikaa mielenkiintoisin kokoonpano hajosi Chris Broderickin ja Shawn Droverin poistuttua riveistä juuri, kun Megadeth alkoi pitkästä aikaa tuntua oikealta bändiltä. Kokoonpanon hajoaminen kirvoitti ilmoille jälleen kerran kuolleen hevosen piiskaamiseen verrattavissa olevat puheet klassisen Mustaine/Ellefson/Friedman/Menza-kokoonpanon paluusta. Yhtä varmasti kuin Dystopia ei tulisi olemaan joidenkin fanien jääräpäisesti haikailema uusi Rust in Peace, ei klassisen kokoonpanon paluu lopulta ollut Dave Mustainen mielestä oikea saati toimiva ratkaisu. Menneisyyden uudelleenlämmittelyn sijaan Mustaine kiinnitti Dystopialle rumpali Chris Adlerin (Lamb of God) ja kitaristi Kiko Loureiron (Angra).

Viime albumeista poiketen Dystopia rankaisee laadukkaasti alusta alkaen. Albumin aloitusnelikko The Threat is Real, Dystopia, Fatal Illusion ja Death from Within ovat välittömästi Megadethiksi tunnistettavaa takuuvarmaa teknisiin riffeihin ja melodioihin nojaavaa raskasta tykitystä, josta löytyy vahvoja viitteitä bändin huippuaikoihin. Varsinkin levyn alkupuoliskolla saa helposti vahvoja deja-vu fiiliksiä. Selkeitä viitteitä voi löytää klassikkobiiseistä kuten mm. Hangar 18, Devil’s Island, Good Mourning/Black Friday ja Architecture of Aggression. Lyyrisesti ja kertosäkeistön puolesta Bullet to the Brain voisi istua jopa Cryptic Writingsille. Tehokeinona ja mielenkiinnon herättäjänä vanhan lainaaminen kyllä toimii ja onneksi siitä ei ole tehty levyn pääpointtia, vaan Dystopia seisoo lopulta omilla jaloillaan.

Megadeth-2015

Todella vakuuttavan alun jälkeen ei albumin loppuosa yllä enää samalle energia- ja aggressiotasolle, vaan jää kevyemmäksi. Tämä tarkoittaa osin tasonlaskua, osin tyylinmuutosta. Post American World ei jaksa herättää toimittajapoloisessa suurempia intohimoja ja jäänee muutaman kuuntelukerran jälkeen skipattavien biisien listalle melankolisen ja hidastempoisen Poisonous Shadow:n tuntuessa hiukan liian pitkäveteiseltä päätyäkseen mielenkiintoisempien biisien joukkoon. Levyn jälkimmäisen puoliskon kunnia jääkin lopulta instrumentaali Conquer or Dien jälkeisen Lying in Staten hartioiden kannateltavaksi ja sen seuraksi olisin kaivannut loppuun kunnon moukaria tekemään hyvää kokonaisuudelle. Sellainen jää valitettavasti puuttumaan ainakin julkaisun karvalakkiversiossa. Murskaavan moukarin sijaan loppuun tarjotaan rokahtavampaa materiaalia The Emperorin ja Fear cover-biisi Foreign Policyn merkeissä.

Lyriikoiden puolesta Dystopia on sitä, mitä Mustainelta voi nykypäivänä odottaa. Kärjistetty yhteiskuntakriittisyys, apokalyptisyys sekä poliittiset kannanotot ovat hallitsevia elementtejä. Albumia on ehditty jo arvostella liiasta poliittisuudesta ja mm. muukalaisvihasta. Ihmisillä on paha tappaa ottaa asioita liian vakavasti ja lukea rivien välistä asioita, joita siellä ei ole. Turvallisinta olisi varmasti tehdä biisejä keskiviikkoillan kauppareissusta, jottei kukaan pahoittaisi nykypäivän länsimaisessa pumpuliyhteiskunnassa mieltänsä.

Klassisen kokoonpanon paluun toteutumatta jäämistä ei tarvitse surra, vaikkakaan samanlaista kemiaa ei voi vaihtuvista kokoonpanoista ja vierailevista muusikoista koskaan löytyä. Mustaine on löytänyt Dystopialle rinnalleen Kiko Loureirossa tulivoimaisen parin. Kaksikon yhteistyö toimii sangen mukavasti ja tuo kieltämättä hiukan mieleen vanhat hyvät ajat, kun Mustaine/Friedman-kaksikko tulitti riffejä ja vuorosooloja kuin Katyusha-raketinheitin. Mustainen ääni on myös saanut vanhemmiten lisää särmää ja miehisyyttä, mikä varmasti ilahduttaa niitä, jotka eivät Daven nasaalista ”kitinästä” aiemmin juuri perustaneet ja ovat sen vuoksi Megadethia vierastaneet.

Lopulta päällimmäiseksi mielikuvaksi jää se, että Dystopia on eräänlainen Megadethin ruotuun palaaminen parin albumin vajaateholla ajelun jälkeen. Albumi on kuitenkin hiukan liian keulapainoinen yltääkseen klassikkostatukseen ja kestosuosikiksi levyhyllyyn. Kuuntelukertojen lisääntyessä jotkut biisit avautuvat paremmin, mutta samalla esiin tulevat myös albumin heikkoudet, jotka peittyivät ensikuunteluilla alkuinnostuksen alle. Vanha porkkanapäinen nariseva sarana on saanut kuitenkin pitkästä aikaa oivallista kamaa aikaiseksi.

8+/10

Tomi Väänänen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
megadethdystopiacd
1. The Threat Is Real
2. Dystopia
3. Fatal Illusion
4. Death From Within
5. Bullet To The Brain
6. Post American World
7. Poisonous Shadows
8. Conquer or Die!
9. Lying In State
10. The Emperor
11. Foreign Policy[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here