Power metal. Tuo jo hieman unohduksiin painunut, useimmille nykyhardcorebrutaldeathblackmetallisteille varmasti todella vieras metallimusiikin alagenre. Se vain jaksaa toisinaan tuottaa tällaiselle vanhan liiton dinosaurukselle suunnattomia riemunaiheita. Iloista se meno on, duurissa mennään vahvasti ja maailmoja pelastetaan milloin millä aseilla. Välillä lentävät lohikäärmeet ja noidat, toisinaan löydetään aarre sateenkaaren päästä. On power metal toki temaattisesti usein suorastaan huvittavaa, mutta jos tämän yli pääsee ja antaa itselleen luvan nauttia musiikillisesta annista, muutamat lajinsa edustajat pystyvät edelleen luomaan upeita levykokonaisuuksia.
Tyylisuunnan kultakausi oli molemmin puolin 2000-luvun vaihdetta, eikä kestänyt kuin viitisen vuotta. Tällä kertaa syynissä oleva Freedom Call on juuri tuon ajan tuote ja hämmästyttävää kyllä, bändi onnistui vuonna 2016 tekemään albumin, joka olisi voitu yhtä hyvin julkaista vuonna 1999. Melodioiden ja kertosäkeiden juhlaa alusta loppuun oleva ”Master Of Light” oli itselleni yksi vuoden kohokohdista ja on pakko tunnustaa, että albumi pääsi iskemään täysin puskista. Aina olin bändistä ja erityisesti sen varhaistuotannosta pitänyt, mutta se, että vielä lähes 20 vuotta perustamisensa jälkeen kykenivät tällaiseen suoritukseen, on todella kova suoritus. Freedom Call on ollut elossa koko ajan ja julkaissut levyjä epätasaisen tasaiseen tahtiin, eikä jälki ole ollut aina taattua helmeä. Tällä kertaa se oli juuri sitä.
”Master Of Lightin” avaava ”Metal Is For Everyone” kertoo heti, mistä on kyse. Se joka Freedom Callin tuntee ja tietää, ei voi muuta kuin myhäillä ja nauttia. Ollaan parhauden sekä laadun äärellä, siellä voimametallin alkulähteillä. Tuplabasarit tukuttavat ja suuri duurissa kulkeva kertosäe massiivisilla stemmalauluilla on sillä kohdalla, millä pitää. Nyt tuntuu hyvältä.
Toinen kappale ”Hammer Of The Gods” sen kuin vaan parantaa menoa. Helloweenin klassikko ”I Want Outia” etäisesti muistuttava intro saa ilon kyyneleen tirahtamaan silmänurkkaan. Eihän tämä voi olla totta, kuinka tämä biisi kaikki genren lainalaisuudet sisältäen pystyy kuulostamaan näin tuoreelta.
Kappalelistaa voisi käydä läpi kertoen jokaisen biisin kohdalla lähes samat tarinat, mutta se olisi ajanhukkaa. Kaikki ”Master Of Lightin” sävellykset nimittäin ovat omalla tavallaan samasta puusta veistettyjä ja periaatteessa samaa kaavaa noudattavia. Kaikki ne sisältävät loistavaa laulua, suuria kertosäkeitä, kappaleiden ehdoilla soitettuja kitarasooloja ja –melodioita sekä mahtipontista paisuttelua.
Sovitustyössä on onnistuttu niin, että mielenkiinto säilyy, eikä tyhjäkäyntiä ole biisien sisällä. Ainoastaan loppupuolen ”Ghost Ballet” on esitys, jonka olisi voinut jättää albumilta pois. Kappale alkaa Amaranthen mieleen tuovalla kosketinsoitinintrolla ja jumittaa alusta asti droppivireessä soitetun kitarariffin voimin. Kertosäe nousee melkein lentoon, mutta ei lähde. Alavireinen kitara ei sovi Freedom Callin pirtaan. Herrat lienevät halunneet tuoda mukaan modernimpaa otetta, mutta levykokonaisuudessa ”Ghost Ballet” on se kappale, joka ei kuulu joukkoon.
”Master Of Light” on kokonaisuutena niin kova suoritus, että on hankala nostaa yksittäisiä sävellyksiä esiin niin, että ne nousisivat ylivoimaisesti muiden yläpuolelle. Heti alussa mainitun biisikaksikon lisäksi ”Kings Rise And Fall”, ”Emerald Skies” sekä päätösraita ”High Up” Boney M -tyylisine kertosäkeineen nostattavat leveimmät hymyt huulille. Freedom Callille ominaista ovat aina olleet massiiviset kertosäkeet, eikä niitä puutu tältä levyltä. Jokaisessa kappaleessa lauletaan suureellisesti ja mahtipontisesti, eikä laulu- ja kertosäemelodioita tarvitse kuunnella kahta kertaa mukaan päästäkseen. Kuorolaulu kunniaan.
Freedom Callin vahvuus on aina ollut erinomainen biisinkirjoitustaito. Muistan jo ensimmäistä ”Stairway To Fairyland” -pitkäsoittoa 1990-luvun lopulla kuunnellessani miettineeni, että ovatpa biisit kovia ja valmiin kuuloisia huolimatta siitä, että kyseessä oli debyyttilevy. Seuraaja ”Crystal Empire” nosti tasoa vielä entisestään.
Soittajat ovat toki rautaisia ammattimiehiä, mutta piinkova osaaminen näkyy nimenomaan bändisoitossa ja kappaleiden laadussa sekä sovituksissa. Soittotaidon korostaminen edellä Freedom Call ei ole koskaan kulkenut. Osaamista on, mutta se kanavoidaan musiikkiin, ei tekniseen suorittamiseen, vaikka soitto on tarkkaa ja taidokasta. Myös kitarasoolot ovat usein huoliteltuja ja seesteisiä päättömän tiluttelun sijaan.
Lisäksi bändillä on hihassaan yksi ässä ylitse muiden: vokalisti Chris Bay. Laulajan ääni on kuin tehty power metallin laulamiseen. Bay käyttää ääntään monipuolisesti, vaikka toki tyylilajin muotokieli vaatii paljon ”korkealta ja kovaa” -meininkiä. Siihen Bayn vokalisointi taipuu suorastaan leikittelevän helposti. Laulumelodiat ovat kiinnostavia ja selvästi pitkälle mietittyjä sekä tuotettuja. Muilta osin Freedom Callin tekemisestä huokuu omien vahvuuksien tiedostaminen ja niiden jalostaminen huippuunsa. Tasan tarkkaan tiedetään, mitä halutaan ja se myös tehdään. Näin sen on oltava bändillä, jolla on historiaa jo useamman vuosikymmenen ajalta.
Albumin lyyrinen osuus on tuttua tutumpaa power-huttua kuninkaineen ja ”joukossa on voima” -latteuksineen. Älkäämme umpimielisyydessämme antako sen pilata mahtavaa musiikillista kokonaisuutta. ”Master Of Lightilla” on lähes kaikki voimametallin osaset laitettu oikeaan asentoon ja lopputulos on hunajainen. Äänimaailma on selkeä ja tuotanto juuri sellainen kuin pitää. Lopputuloksena on 11 kappaleen verran hienoa poweria sekä yksi biisi, jonka olisi voinut jättää pois.
Power metallilla ei tehdä rahaa. Toki Freedom Call jokusen levyn saa kaupaksi, mutta nykypäivänä voimametalligenren fyysisen version myynti yltää usein maailmanlaajuisesti korkeintaan muutamaan tuhanteen. Kultakaivos hevin soittaminen ei siis tässä kontekstissa ja mittakaavassa ole.
Mikä sitten ajaa keski-ikäistyvät miehet tekemään musiikkia, joka ei myy? Voin veikata, että puhdas intohimo. Se on se tunne, joka sanoo, että näin on vaan tehtävä. Kuuntelee kuka kuuntelee, ostaa kuka ostaa. Onneksi saksalaiset jääräpäät jaksavat. Läpi tuulen ja tuiskun, halki seitsemän meren. Lohikäärmeellä ratsastaen kohti laaksoa, jossa yksisarvinen laiduntaa. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! Kauan eläköön kuningas! Kauan eläköön Freedom Call!
9+/10
Teemu Kuosmanen
1.Metal Is For Everyone
2.Hammer Of The Gods
3.A World Beyond
4.Masters Of Light
5.Kings Rise And Fall
6.Cradle Of Angels
7.Emerald Skies
8.Hail The Legend
9.Ghost Ballet
10.Rock The Nation
11. Riders In The Sky
12. High Up
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}