Q5 – Steel The Light (1984)

Jokainen kitaraan soittimena enemmän perehtynyt tietää Floyd Rosen. Siis nimenomaan kitaran tallan mallina. Mutta kuinka moni tietää, että nimensä kehittämälleen kitaratallamallille antanut kitaristi Floyd D. Rose oli aikoinaan perustamassa Q5-nimistä hevibändiä 1980-luvun alkupuolella? Ei varmaan yhtä moni, veikkaan. Nyt suurennuslasin alla on äskettäin uransa päättäneen Q5:n 35 vuotta sitten julkaistu debyyttialbumi ”Steel The Light”.

Samoihin aikoihin kun Q5 näki ensimmäiset auringonsäteet, suuren meren takana perustettiin valtava määrä raskaamman rockin bändejä. Vallalla ollut tukkahevibuumi synnytti satoja kokoonpanoja, joita levy-yhtiöt sainasivat siinä toivossa, että joku talliin otetuista pumpuista tekisi ainakin sen yhden ison hitin. Suurin osa ei tietenkään sitä  tehnyt ja hype kuihtui kasaan lähes yhtä nopeasti kuin syntyi.

Q5 oli osa tätä kiihkeää liikettä, kuitenkin niin, että moniin aikalaisiinsa nähden soittamansa musiikki oli melodisempaa ja enemmän Eurooppaan sekä New Wave of British Heavy Metaliin eli NWoBHM:iin kallellaan. Liekö nimenomaan tämä ”eurooppalaisuus” syynä sille, että Q5 jäi parrasvaloihin nousseiden isoiksi kasvaneiden amerikkalaisbändien varjoon. Joka tapauksessa yhtye puristi kasaan laadukkaan esikoisen, joka on täynnä hyviä biisejä melodioineen sekä koukkuineen. Eikä unohtaa sovi Mr. Floyd Rosen kitarointia, jossa ei Floyd Rose -tallan vibrakampea säästellä.

Albumin avaa ”Missing In Action”, joka on sellainen tykitys avausraidaksi, että aikuisten oikeasti paremmin ei voisi levy alkaa. Iskevä riffi, korkealta kirkuva laulu, simppeli korvamadoksi tarttuva kertsi sekä korni, mutta ehkä juuri siksi niin hieno kitarasoolo. Seuraavan biisin ”Lonely Ladyn” alkuriffi tuo mieleen alkuaikojen Queensrÿchen. Tuplakitaramelodia on yksinkertaisen kaunis ja säkeistön kaksiääninen stemmalaulu tuo häivähdyksen 1970-luvulta. ”Lonely Ladyn” kitarasoolossa käy tallaa sääliksi. Rose kampeaa vibraa niin, että hyvä kun ei irti lähde. Tämäkin järjetön vingutus on kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla juuri oikeanlainen suoritus kyseiseen kappaleeseen. Soolon loppu on niin ruma, että se on jo kaunis ja puhdasta taidetta.

Nimibiisi ”Steel The Lightin” manowarmainen junttaus iskee kuin nyrkki sinne, missä on lähtökohtaisesti aika pimeää. Solisti Scott Palmerton laulaa alusta asti korkealta sekä erittäin kovaa, ja kertosäkeen biisinnimen hokemisen taustalla pyörivä sointukuvio on yksinkertaisen nerokas. Hevimetalli ei ole rakettitiedettä, mutta simppelin ja toimivan kappaleen rakentaminen ei käy aivan keneltä tahansa. ”Pull The Trigger” nostaa kierroksia ja jatkaa samoilla asetuksilla. Jälleen ei voi kuin ihmetellä vokalistin äänijänteitä. Olisi ollut mielenkiintoista olla 1980-luvulla todistamassa Q5:n keikkaa ja Palmertonin laulun toimivuutta live-tilanteessa. Levyllä hänen työnsä jälki on ihailtavaa.

Great Whiten myöhempinä aikona coveroima ”Ain´t No Way To Treat A Lady” tuo mieleen astetta hevimmän AC/DC:n. Kolmella soinnulla mennään jälleen ja ideana on hyväntuulinen ote sekä loppupäiväksi päähän soimaan jäävä kertosäe. Ollaan vahvasti perusasioiden äärellä. ”In The Night” rytkyttää kulmikkaasti sekä päämäärättömästi ja itse en koskaan ole tästä biisistä saanut kiinni. Bluesahtava kitarariffi kuljettaa kappaletta eteenpäin ja kertosäkeisiin musiikkinsa perustavalta bändiltä tämän biisin kertosäe jää torsoksi. Skip-napinpainalluksella seuraavaan kappaleeseen, joka on komea slovari ”Come And Gone”. Kitarannäppäilyllä ja soololickeillä alkava hituri on alusta asti laulaja Palmertonin show. Bändi soittaa taustalla ja solisti tilittää tuskaansa. Hetkellisesti pääosan nappaa kitaristi Rose, joka soittaa tässä kohtaa koko albumin komeimman soolon. Levyn draamankaaren kannalta balladi sijaitsee hyvässä paikassa.

Q5_001

”Steel The Lightin” päättävä biisikaksikko ”Rock On” sekä ”Teenage Runaway” antavat mainion loppusilauksen mainiolle levylle. ”Rock On” soi hitaasti ja raskaasti ja ”Teenage Runaway” puolestaan jättää kuuntelijalle albumista vauhdikkaan maun rokaten reilummilla kierroksilla. Nämäkään kappaleet eivät tarjoa mitään uutta, mutta tässä vaiheessa kuuntelijalla pitää jo olla selvillä pelin henki eli 37 minuuttia kukkoilevaa turpaanvetoa kasarimeiningillä ja voittajana kotiin. Joskus se vaan on helppoa. Toivoa tosin sopii, ettei kukaan enää koskaan tee biisiä nimeltä ”Teenage Runaway”.

Q5:n keskiössä on kaksi asiaa: kitaristi Rose ja laulaja Palmerton. Näiden kahden tekijän tärkeysjärjestys riippuu varmaan siitä, keneltä kysytään. Itsellä kitaraa jonkin verran soittaneena korva tuppaa nappaamaan kitaransoittoon liittyviä juttuja, mutta ”Steel The Light” ei olisi mitään ilman Scott Palmertonia. Solisti ei hellitä hetkeksikään ja ei voi kuin ihailla korkealta kulkevan laulun tarkkuutta. Hänellä on äänessään sopivasti raspia kuitenkin niin, että ääni soi puhtaasti ja melodisesti. Kitaristi Floyd Rosen soitosta ei voi olla pitämättä. Riffit ovat yksinkertaisia, mutta erittäin tarttuvia ja soolot ovat kummallisuudessaan upeita. Mukana on selvästi suunniteltuja melodisia soolonpätkiä, mutta seassa on myös paljon melkoista tajunnanvirtaa. Jossain määrin mieleen tulee Tarotin Zachary Hietala. Molemmat herrat vaikuttavat mieltyneen kovasti vibrakammen käyttöön. Hienoja miehiä siis! Floyd Rose -tallahan kehiteltiin juuri siksi, että kitara pysyy vireessä, vaikka miten veivaisi. Muu bändi eli Evan Sheeley bassossa ja Gary Thompson rummuissa hoitavat tonttinsa perusvarmasti valaen Q5:lle vankan kivijalan.

Albumin tuotanto on 1980-luvulle ominaiseen tyyliin kaiutettu ja kansitaide pastellisävyisenä sopivan mauton Galacticamaisine avaruusteemoineen. Todellista camp-meininkiä. Mutta tällaista se oli muinaisina aikoina. Silloin, kun levyille rakenneltiin iskusävelmiä. Silloin, kun levyillä soittivat oikeat ihmiset oikeilla soittimilla. Silloin, kun lyriikat – naurettavatkin – esitettiin laulamalla eikä puheräppijoujoumadafakin-pajatuksena. ”Steel The Light” on rehellinen ja haalarit päällä tehty rock-albumi, jolla kuuluu soittajien ehdottomuus ja intohimo tehdä juuri tällaista musiikkia. Yksinkertaista musiikkia yksinkertaislle ihmisille. Ota tai jätä!

Sieltä satojen vastaavien bändien joukosta Q5 ei onnistunut kapuamaan huipulle, ei edes puolimatkan krouviin, mutta minä olen tältä bändiltä saanut paljon nimenomaan ”Steel The Lightin” muodossa. Tunnustan rehellisesti olevani kasariromantikko ja nostalgiassa elävä muinaisjäänne, joka musiikillisesti haikailee menneiden aikojen perään. Teki äskettäin hanskat lopullisesti naulaan ripustanut yhtye tänä päivänä mitä tahansa, se ei himmennä ”Steel The Lightin” perintöä. Kyllä musiikissa oli ennen kaikki paljon paremmin!

8½/10

Teemu Kuosmanen


1.Missing In Action
2.Lonely Lady
3.Steel The Light
4.Pull The Trigger
5.Ain´t No Way To Treat A Lady
6.In The Night
7.Come And Gone
8.Rock On
9.Teenage Runaway

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here