Deep Purple – Perfect Strangers (1984)

NWOBHM-koulukunnan kasvattina ja kyseisen suuntauksen 1980-luvun alkupuolella löytäneenä Deep Purple ei itselleni tuolloin ollut oikeastaan muuta kuin nimi, joka toisinaan kokeneempien musiikinkuuntelijoiden puheissa esiintyi. Sain kuitenkin vaikutelman, että bändillä oli suuri merkitys raskaamman rockin historiassa, mutta musiikkinsa ei ollut millään lailla tuttua. Ja täytyy tunnustaa, että ensi kertaa kuultuna ”Smoke On The Water” kuulosti aika lällyltä, kun verrokkina oli esimerkiksi jatkuvasti levylautasella viihtyvät Iron Maiden ja Judas Priest. Tämäkö se kaikkien tietämä hevimusiikin merkkiteos nyt sitten oli? Ei tehnyt vaikutusta. Vähänpä kokematon korva vielä tuossa vaiheessa älysi.

Vuonna 1984 musiikkilehtien otsikot pullistelivat uutisia 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hajonneen Purplen paluusta ja tekeillä oli uusi levy. Kyseinen ”Perfect Strangers” oli itselleni ensimmäinen levykokonaisuus bändiltä ja siksi voinkin sanoa, että levy on minulle SE Deep Purple -albumi. Suurennuslasin alla on nyt nimenomaan alkuperäinen albumiversio, joka sisältää kahdeksan kappaletta. Myöhemmin on tullut eri versioita, joihin on sisällytetty enemmänkin tavaraa.

Levy alkaa ”Knocking At Your Back Door” -biisin mystisellä basson ja kosketinsoittimien introlla, joka hiljalleen rummut mukaan ottaen kasvaa Ritchie Blackmoren kitaralla ja Jon Lordin Hammondeilla upeasti soittamaan kappaleen pääriffiin. Myöhemmin paljon kritiikkiä osakseen saanut vokalisti Ian Gillan laulaa kuin parhaina päivinään. Kappale on pitkä, mutta ainoastaan lopun jamittelu kuulostaa nykymakuuni hiukan turhan venytetyltä. ”Under The Gun” lyö rahtusen suuremman vaihteen silmään ja biisi rakentuu vahvasti kitaran ja Hammondien yhdessä soittaman intro- sekä säkeistöriffin ympärille. Kolmas kappale ”Nobody´s Home” groovaa hienosti Ian Paicen lehmänkellokompin viemänä. Kertosäkeessä Blackmoren kitara, Roger Gloverin basso ja Lordin Hammondit vetävät unisonossa mukaillen Gillanin laulumelodiaa. Hieno tehoste ja toimii mahtavasti. ”Mean Streak” on omasta mielestäni lähimpänä täytekappaleen statusta. Vähän sellainen bluesahtava ränttätänttä-rokki tämä on, mutta täyttää sekin paikkansa.

Levyn nimikappale ”Perfect Strangers” tuskin kovin monelle sen suurempia saatesanoja kaipaa. Biisi alkaa tavallaan samassa hengessä kuin levyn avauskappalekin eli Hammondit pauhaavat introssa vahvasti ja hiljalleen muut soittimet tulevat mukaan. Kitaran ja kosketinsoittimien soittama pääriffi on yksinkertaisuudessaan loistava ja laulumelodia sen päällä hieno. Kertosäe toimii myös komeasti ja kappaletta voidaan pitää yhtenä rock-musiikin tunnistettavimmista ilman epäilyksen häivääkään. Seuraavaksi soiva ”A Gypsy´s Kiss” on albumin menevin ralli ja siinä on jotain samaa kuin Rainbow:n ”Spotlight Kidissä”. Erikseen on pakko mainita Blackmoren ja Lordin yhdessä soittama harmoninen korvakarkki-lurittelu kitara- ja urkusoolojen välissä. ”Wasted Sunsets” on albumin ”pakollinen” balladi, mutta muuta pakon tuntua biisissä ei sitten olekaan. Rauhallinen ja kaunis kappale ikään kuin valmistelee levyn lopetusta ennen kokonaisuuden päättävää ”Hungry Dazea”, jonka tarttuva intromelodia jää soimaan päähän vielä pitkään levyn loppumisen jälkeenkin. Muutoin ”Hungry Daze” ei mitään ihmeitä tarjoile ja mielestäni lopetusbiisiksi olisi voinut heittää jotain muutakin.

Deep Purple vuosimallia 1984 oli rakennettu isoksi. Albumi rokkaa heti ensitahdeista alkaen vastustamattomasti ja näyttää, ettei uusi tuleminen ollut turha. Ritchie Blackmoren kitara ja Jon Lordin Hammondit jyräävät vastustamattomasti biisistä toiseen. Erityismaininta pitää antaa myös rytmiryhmälle. Ian Paicen rummutuksen olen aina tunnistanut laadukkaaksi, mutta nyt kun tätä levyä on tullut kuunneltua vieläkin tarkemmalla korvalla, Roger Gloverin bassottelu on aivan upeaa. Hän ujuttaa perussoittonsa sekaan laulua tukevia melodioita ja juoksutuksia, jotka eivät välttämättä koko ajan erotu, mutta niiden poissaolon taatusti huomaisi. Ja Ian Gillan laulaa läpi levyn loistavasti. Paketti on siis kaikin puolin kasassa.

Aikoinaan suuriin egoihin ja sarvien kalisteluun kaatunut dinosaurus soi uuden tulemisensa debyytillä raikkaasti ja ilmavasti. Porukka soittaa bändille eikä itselleen ja se myös levyltä kuuluu. Analogiäänitysten aikakaudella taltioidun albumin äänimaailma on erotteleva ja orgaaninen, juuri sellainen kuin se Deep Purplen kaltaisella bändillä tulee ollakin. Pienenä miinuksena pitää mainita usean kappaleen fade out -lopetukset. Liekö sitten biisit kuitenkin olleet puolivalmiita studioon mentäessä eikä kappaleiden lopetuksiin jaksettu enää satsata. Muutamasta melkein hutilaukauksesta (”Mean Streak” ja ”Hungry Daze”) huolimatta levykokonaisuuden arvosana menee väkisinkin kiitettävän puolelle. Albumi oli vahva näyttö soundiaan päivittäneen ja nykyaikaistaneen bändin tuon hetken tilasta. Harmi, ettei ”Perfect Strangersin” jälkeen orkesteri ole saanut yhtä laadukasta albumikokonaisuutta ulos ja tämän hetkinen meininki tiedostaen tuskin koskaan enää tulee saamaankaan. Siitä huolimatta tämän klassikon pariin on aina yhtä mukava palata.

9/10

Teemu Kuosmanen

1.Knocking At Your Back Door
2.Under The Gun
3.Nobody’s Home
4.Mean Streak
5.Perfect Strangers
6.A Gypsy’s Kiss
7.Wasted Sunsets
8.Hungry Daze

JÄTÄ VASTAUS

Kommenttisi
Pistä nimesi tähän