Voi Pyhä(järven) Jysäys Sentään! Kaivospaikkakunnalla louhittiin sekä taottiin sellaista metallia, että perinteisen melodisen hevin ystävillä pajavasarat paukkuivat ja alasimet saivat kyytiä. Agonizer tarjoili mitä ilmeisemmin viimeiseksi jääneellä täyspitkällään ”Visions Of The Blindilla” 10 vuotta sitten taidokkaan ja tyylikkään paketin, jossa perinteet ja moderni ote lyövät ylävitoset.
Kitarat kutovat monisäikeisiä ja alavireisiä kuvioita sekä melodioita, komppiryhmä takoo tanakat pohjat ja viimeisen silauksen tarjoilee laulaja Pasi Kärkkäinen. Kärkkäinen on tässä Agonizerin muista vastaavista bändeistä erottava elintärkeä osanen ja miehen taitavaa sekä moneen muotoon taipuvaa ääntä kuuntelee enemmän kuin mielellään. Harmin paikka vaan, että heti levyn valmistumisen jälkeen Kärkkäinen otti niin sanotusti ritolat ja jätti bändin. Agonizerilla on kova halu keikoille, ja Markku Kuikka otti homman haltuun seuranneille kiertueille.
Levyn starttaava biisikolmikko on jäätävän kova. ”All Alone”, ”Devil” ja ”Pieces” latovat tiskiin sellaiset lähdöt, että jos tästä ei innostu niin kuulossa tai ymmärryksessä on oltava vikaa. Jokaisesta edellä mainitusta kappaleesta löytyvät kaikki melodisen metallin tarpeelliset aineosat. On taitavaa ja monipuolista kitarointia tyylitajuisine sooloineen, rytmiosaston kellontarkkaa yhteispeliä sekä tehokkaita ja tarttuvia kertosäkeitä. Ennen kaikkea biisit ovat mestarillisesti rakennettuja. Sävellykset ja sovitukset ovat takalaitaansa asti mietittyjä ja varmasti kaikki kivet on käännetty ennen kuin on menty studioon ja veisut narulle tallennettu.
Neljäs kappale ”Haze” lyö liinat kiinni kertaheitolla ja bändi näyttää rauhallisemman ja tunnelmallisemman puolensa. Akustinen kitara soi ja Kärkkäisen laulusuoritus saa ihokarvat nousemaan. Kyseessä on hieno kierrosten lasku juuri sopivassa kohdassa levyn draamankaaren kannalta. Uusi vauhti saadaan koneeseen ”Sliced”, ”Eyes Of The Storm” ja ”Trail” -biiseillä. Aivan samoihin sfääreihin ei nousta kuin levyn alussa, mutta todella tiukkaa menoa jälleen tarjoillaan ja periaatteessa aivan samoilla kujeilla. Materiaali ei vain nouse samalle tasolle kuin albumin alkupuolella.
Kahdeksas veto sitten lyö ällikällä suuresti. Ensimmäistä kertaa kuunnellessani mietin, että on jollain tavalla tutun kuuloinen, mutta tyhjää löi vielä tässä vaiheessa. Biisi osoittautui albumin ainoaksi lainaraidaksi eli bändin versioksi Richard Marxin ikivihreä ”Hazardista”. Pakko sanoa, että yleensä en ole näiden albumeiden pakollisten coverbiisien suuri ystävä, mutta Agonizerin ”Hazard” on yksi parhaista covereista, mitä olen ikinä kuullut. Tulkinta on tunnistettava, mutta täysin omilla ehdoilla ja totaalisen omannäköiseksi tehty.
”Visions Of The Blindin” loppupuoli on hiukan laskusuuntainen ja albumin kolmestatoista kappaleesta olisi voinut pari tiputtaa pois. Näin olisi saatu paketista nykyistä tiiviimpi ja tyhjäkäynti olemattomiin. Tämä myös laskee levyn kokonaisarvosanaa hiukan. Tällaisena kokonaisuus toimii, eikä loppupään kappaleissa mitään floppeja ole, mutta pienellä puristuksella paketti olisi vielä napakampi.
Albumin toiseksi viimeinen kappale tottelee nimeä ”Trooper”. Kyseessä ei tietenkään ole coverversio siitä hiukan tunnetummasta ”The Trooperista” ja osoittaa melkoista itsevarmuutta ja huumoria nimetä hevibiisi tuolla otsikolla. Agonizerin ”Trooper” on kiekon loppupuolen parasta antia nopeine tempoineen ja tuplakitaraharmonioineen. Tämä olisi ollut oiva päätös, sillä ”Nothing Changed” ei lupaavasta alustaan huolimatta pääse käyntiin. Melkein kahdeksan minuuttia odotin lopullista jysäystä, mutta harmikseni se jäi tulematta.
Kokemus kuuluu Agonizerin soitosta. Kyseessä oli jo tuolloin pitkään kasassa ollut aikuisten, perheellisten, omakotitaloja rakentaneiden miesten bändi. ”Visions Of The Blind” ei suinkaan ollut bändin debyytti vaan ensilevytys on jo vuonna 2007 julkaistu ”Birth / The End”.
Yhtye tietää tarkkaan, millaista musiikkia se haluaa tehdä ja tekee sen. Kappaleet ovat sellaisia, joita olisi voinut kuulla jo 1980-luvulla, mutta tähän sulatusuuniin on heitetty mukaan modernimman arvometallin palasia ja tällä reseptillä bändi on päivittänyt soittonsa ja soundinsa 2010-luvulle. Ei sillä, etteivätkö parikymppisetkin osaisi toimivaa ja hyvää musiikkia tehdä – varmasti osaavat – mutta Agonizerin soitosta kuuluu taakse jääneet kilometrit.
Ja vielä on pakko palata Kärkkäisen lauluun. Se on itselleni tärkein yksittäinen asia, joka herätti mielenkiinnon bändiä kohtaan. Perinteisiä korkealta kiekuvia hevilaulajia on maailma väärällään ja se toki on hienoa kuultavaa, kun sen hyvin tekee. Sellaista Agonizerin kohdalla myös odotin, kun ensipuraisun ”Visions Of The Blindista” otin. Yllätys oli suuri, kun Kärkkäinen avasi suunsa ”All Alonessa.” Useassa kohtaa hänen laulustaan tulee mieleen Thunderstonen keulamies Pasi Rantanen. Molempien äänessä on samanlaista raspia ja silti päästään korkealle, kun kappale sitä vaatii. On suoranainen vääryys, ettei bändi päässyt noin taitavan vokalistin kanssa esittelemään uutukaistaan.
Kun mietitään paikkakuntia, joilta tulee taidokkaita ja omaperäisiä hevibändejä, Pyhäjärvi ei ensimmäisenä tule mieleen. Itselleni se on ollut lähinnä tankkauspaikka viitostietä pitkin etelään ajaessa – nimenomaan Vaskikellossa, ei ABC:llä. Sen lisäksi, että Pyhäjärvellä louhitaan metallia kaivoksesta, paikkakunnalta löytyy Agonizerin muodossa myös osaavia metallimusiikin louhijoita. Näille oman tiensä kulkijoille ja omannäköisensä musiikin tekijöille soisi jatkossa enemmän palstatilaa ja medianäkyvyyttä.
9-/10
Teemu Kuosmanen
1.All Alone
2.Devil
3.Pieces
4.Haze
5.Sliced
6.Eyes Of The Storm
7.Trail
8.Hazard
9.Lullacry
10.Thorns Of Roses
11.A Lie
12.Trooper
13.Nothing Changed
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}