Iron Maiden – Virtual XI (1998)

Tehdäänpä heti kättelyssä asiat selviksi. Iron Maiden on syy sille, että kuuntelen metallimusiikkia. Bruce Dickinson on itselleni ollut aina se kovin vokalisti, vaikka teknisesti taitavampia laulajia löytyy varmasti. Samaa pätee Adrian Smithiin ja Dave Murrayhin kitaristeina – tyylitaju ja täydellisesti itseltään kuulostaminen peittävät alleen eräät tekniset puutteet. Heidän soittoaan on tullut paljon kuunneltua ja siitä omaankin soittoon vaikutteita imettyä. Saattaa jonkun mielestä kuulostaa liioittelulta, mutta Iron Maiden on vaikuttanut elämääni todella paljon ja omalta osaltaan ollut muovaamassa minusta sitä, mikä tänä päivänä olen. Bändi on omassa mielessäni saavuttanut aseman, jossa se on lähes täydellisesti kaiken arvostelun yläpuolella.

Kuuro en kuitenkaan minäkään ole ja siksi tuon edellisen tilityksen valossa onkin tuskallista – mutta pakko – todeta, että 20 vuotta täyttävä ”Virtual XI” -levy on umpisurkea. Löytyy siitä muutama valonpilkahdus, mutta kokonaisuus on raskasta ja surullista kuunneltavaa. Levyllä ei kuulla Dickinsonin laulua eikä Smithin kitarointia, sillä ilmestymisvuonna 1998 molemmat vaikuttivat poissaolollaan bändin muonavahvuudesta. Sen sijaan vokaalit hoiti Dickinsonin tilalle joitakin vuosia aiemmin tullut Blaze Bayley ja Smithin paikalle jo lähes vuosikymmen aiemmin kiinnitetty Janick Gers.

Bayley ei missään nimessä ole huono laulaja. Hän vain sattui laulamaan kahden levyn ja muutaman maailmankiertueen ajan täysin väärässä bändissä. Tosin rehellisyyden nimissä, kuka olisi voinut onnistua Maidenissa Dickinsonin jälkeen? Täytettäväksi jääneet saappaat olisivat olleet liian suuret kenelle tahansa eli lähtötilanne oli Bayleylle jo alkujaan epäreilu. Silti ihmetellä pitää, mitä Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin päässä on liikkunut, kun he laulajavalinnan tekivät. Ehkä tarkoitus oli hakea jotain erilaista, eivätkä he tahtoneet Dickinsonin hiilipaperikopiota, mutta metsään meni ja kunnolla. Gersin osuutta on turha alkaa enempää ruotimaan, koska hän oli vaikuttanut bändissä jo useamman vuoden ja soittanut useammalla levyllä. Smithin poistuminen kuitenkin vei mennessään biisintekotaitoa sekä aimo annoksen melodioita ja tyylitajuisia kitarasooloja, joita Gers ei kyennyt tilalle toimittamaan.

Levyltä löytyy kaksi kappaletta, joita pystyy ilman ihmettelyä ja myötä häpeää kuuntelemaan: ”Futureal” ja ”The Clansman”. Tosin ”Futurealkin” erottuu positiivisesti vain siksi, että levy on kokonaisuutena niin huono. Kyseessä on kuitenkin rivakka levyn avausraita ja muistan miettineeni sitä ensi kertaa kuunnellessani, että eihän tämä hassummalta kuulosta. Kohtuullisen hyvä riffi sekä soolot ja Bayleykin kuulostaa melkein mukiinmenevältä tässä.

Totuus kuitenkin lävähtää kipeästi vasten kasvoja heti seuraavassa kappaleessa ”The Angel And The Gamblerissa”. Melkein kymmenen minuuttia silkkaa kuraa millä tahansa mittarilla mitattuna. Kappaleen alku on kuin ylijäämäriffi The Whon levytyksistä vuosikymmeniä aiemmin ja se voisi toimia paremmin esim. C.S.I. London -sarjan (jos sellainen olisi) tunnarina. Lisäksi kappaleessa toistetaan ”Don’t you think I’m a saviour, Don’t you think I could save you, Don’t you think I could save Your life” -fraaseja varmaan kaksikymmentä kertaa. Koetin laskea, mutta sekosin laskuissa. Hiljaiseksi vetää.

Aiemmin mainittu ”The Clansman” on levyn ehdoton timanttibiisi. Siinä on kaikkea, mitä klassisessa Maiden-rallissa kuuluu olla. Ai niin, ei siinäkään ole mukana Dickinson eikä Smith. Mutta jos heitä ei lasketa niin kappale toimii parhaiten, mitä tuon ajan Maidenilta voi odottaa ja kestäisi olla keikkasetissä vielä tänäkin päivänä. Biisi sisältää paljon melodioita ja niitä rakenteellisia koukkuja, joista Iron Maiden oli aiempina huippuvuosinaan totuttu tunnistamaan. Mutta jos ”The Clansmanista” haluaa kuulla oikeasti hyvän version, kannattaa tutustua esimerkiksi vuoden 2001 ”Rock In Rio” -livetaltiontiin, jolla ”ilmatorjuntasireeni” Dickinson laulaa kappaleen tutulla tulkinnallaan. Kyllähän se vaan toimii tuossa paljon paremmin.

Loput levyn kappaleista eivät sen syvempää analysointia kaipaa. Mukana on täytebiisejä ja lisää täytebiisejä. Tai ei niitä varmaan täytebiiseiksi ole tarkoitettu, mutta äärettömän ideaköyhää ja jotenkin omaa itseään ja tuotantoaan surkeasti parodioivaa materiaalia levy on pullollaan. Tuntuu, että pakonomainen tarve on ollut kyetä tekemään perinteinen Iron Maiden -albumi ja näyttää kaikille, että vielä pystytään. Kappaleisiin on yritetty tunkea kaikille tuttuja Maiden-maneereja melodioineen ja sointukiertoineen, mutta lopputulos on väkinäinen ja puolivalmis. Kun ei lähtenyt niin ei lähtenyt. Lisäksi lauluosuuksia piti säveltää huomattavasti matalammalle, sillä Bayley ei studiossakaan yltänyt lähellekään Dickinsonin ajalle ominaisia korkeita nuotteja.

”Virtual XI”:n ja edeltäjänsä ”The X-Factorin” akilleen kantapää on tietenkin laulusuoritus. Tosin ”The X-Factor” oli sävellyksiltään laadukkaampi, mutta ei sitäkään kuunnellessa voinut välttyä ajatukselta, miltä levyllä olevat muutamat hyvät kappaleet olisivat kuulostaneet Dickinsonin laulamina. Iron Maiden on aina vahvasti henkilöitynyt kahteen mieheen eli musiikilliseen johtajaansa Steve Harrisiin sekä laulaja Bruce Dickinsoniin. Dickinsonin poissa ollessa bändiltä puuttui keulakuva eikä Bayleysta ollut ottamaan tehtävää vastaan. Yhtyeen lavapreseens huusi Dickinsonia ja itsekin olin Helsingissä ”Virtual XI” -kiertueen keikalla vanhassa Helsingin Jäähallissa todistamassa bändiä, joka oli kuin varjo entisestään. Bayleyn lippalakkiolemus ja kehno livelaulanta näytti ja kuulosti jotenkin surkuhupaisalta. Vaikutti, että hän edelleen ilta toisensa jälkeen joutui todistelemaan ja vakuuttelemaan omaa jäsenyyttään bändissä. Eipä sitä jäsenyyttä tuossa vaiheessa enää kauhean pitkään olisi jäljelläkään.

Iron Maiden teki vuonna 1998 uransa kamalimman levyn, todellisen pohjanoteerauksen. Lisäksi albumilta löytyy yhtyeen historian huonoin kappale ”The Angel And The Gambler.” Melkoisia meriittejä bändille, joka  noin vuosikymmen aiemmin oli julkaissut unelmasuoran The Number Of The BeastPiece Of Mind-Powerslave-Somewhere In TimeSeventh Son Of A Seventh Son. Onneksi yhtye managementteineen tuli pian ”Virtual XI”:n mahalaskun jälkeen järkiinsä ja aloitti neuvottelut  Dickinsonin ja Smithin liittymisestä uudelleen bändiin. Jos Iron Maiden olisi tehnyt vielä kolmannen levyn Bayleyn kanssa, olisi se melko varmasti ollut kuolinisku yhtyeelle. Yhtyeelle, joka kuitenkin oli myynyt kymmeniä miljoonia levyjä ja joka omalta osaltaan oli ollut luomassa kokonaista musiikkityyliä ollen yksi kaikkien aikojen suurimmista hevibändeistä.

Nykyään ”Virtual XI” on enää kuriositeetti bändin mittavassa katalogissa toimien kuitenkin varoittavana esimerkkinä siitä, mitä voi tapahtua, jos yhtyeessä tapahtuu liikaa muutoksia. Levyn arvosana olisi ilman ”The Clansmania” ja ”Futurealia” viitosella alkava, mutta nämä kaksi biisiä pelastavat sen verran, että luokanopettaja antaa todistukseen alla näkyvän numeron. Anteeksi Steve ja muu sen ajan Iron Maiden -kööri. Ei muistella pahalla, mutta parempaa ette tällä levyllä ansaitse.

6-/10

Teemu Kuosmanen

1.Futureal
2.The Angel And The Gambler
3.Lightning Strikes Twice
4.The Clansman
5.When Two Worlds Collide
6.The Educated Fool
7.Don’t Look To The Eyes Of A Stranger
8.Como Estais Amigos

1 KOMMENTTI

  1. olin 13v kun levy ilmestyi, Maidenia olin kuullut isoveljeltä joitakin biisejä tätä ennen. tämä oli siis levy jolla tutustuin bändiin enemmän, enpä edes tiennyt että tässä on eri laulaja kuin jollain fear of the darkilla. ehkä juuri tämän ennakkoluulottomuuden takia pidän tätä levyä aivan vertailukelpoisena muihin levyihin, tai ehkä makuni maidenin levyissä on hyvin eri kuin monilla muilla; mielestäni 2000-luvun levyt ovat bändin parhaimmistoa (the final frontieria lukuunottamatta). hyvä levy siis kaikinpuolin!

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here