Iron Maiden – The Number Of The Beast (1982)

Yksi aikakausi Iron Maidenin historiassa päättyi, kun epävakaa ja -luotettava päihteiden maailmaan uppoutunut vokalisti Paul Di’Anno sai potkut syksyllä 1981. Di’Annon tilalle valittiin Samsonin riveissä poikkeuksellisen lahjakkuutensa osoittanut Bruce Dickinson. Dickinson ei ainoastaan ollut loistava laulaja, vaan myös energinen ja vangitseva lavaesiintyjä toisin kuin kapealla äänialalla varustettu teräväsärmäinen joskin karismaattinen Di’Anno. Dickinsonin myötä Steve Harrisille ja koko bändille avautui aivan uusia mahdollisuuksia, joihin ei Di’Annon ilmaisun rajoittuneisuuden sekä kovaan ja tinkimättömään työhön ja kiertämiseen kykenemättömyyden vuoksi ollut mahdollista tarttua. Bruce Dickinson ajettiin pikaisesti mutta onnistuneesti sisään uuteen pestiinsä Italian minikiertueella Sekä yhdellä keikalla Lontoossa loppuvuonna 1981 ennen uuden albumin väsäämistä.

Uusi albumi oli kahdesta ensimmäisestä albumista poiketen kirjoitettava käytännössä tyhjästä. Kaksi ensimmäistä Maiden-albumia oli koostettu pääosin jo aiemmin kirjoitetusta ja soitetusta materiaalista. Harrisin vastatessa jälleen pääasiallisesti biisien kirjoittamisesta lusikkansa soppaan saivat tökättyä myös Adrian Smith ja Clive Burr sekä perimätiedon mukaan myös Dickinson, joka ei voinut vielä keskeneräisten Samson-kuvioiden vuoksi olla virallisesti mukana varsinaisessa sävellystyössä. Tuottajan pallille istuutui jälleen Martin Birch.

Helmikuussa 1982 ennen varsinaisen albumin valmistumista julkaistiin ensimmäinen, Pohjois-Amerikan intiaanien lahtaamisesta kertova Steve Harrisin säveltämä, single ja tuleva ikiklassikko ”Run To The Hills” ja maaliskuussa päivänvalon näki itse albumi, joka sai nimekseen pahaenteisesti ”The Number Of The Beast”. TNOTB sai välittömästi ristiriitaisen vastaanoton. Samaan aikaan, kun Heavy-maailma haukkoi henkeään ihastuksesta, uskonnolliset piirit varsinkin kaksinaismoralistisessa USA:ssa kauhistuivat TNOTB:n muka-satanistisesta imagosta levynkansineen ja sanoituksineen sekä järjestivät jopa levynpolttamistalkoita ja mielenosoituksia saadakseen kansan boikotoimaan Englannin sarvipäitä.

Iron Maiden ei ollut toki ensimmäinen, eikä viimeinen Heavy Metal-yhtye, joka oli saanut Yhdysvalloissa samanlaista huomiota osakseen leikiteltyään kieli poskessa pimeyden voimilla. Kuten aiemmin ja myös jälkeenkin, ko. huomio toimi ainoastaan hyvänä mainoksena ja sai nuorison sormet syyhyämään entistä enemmän tarttumaan Maidenin tulikivenkuumaan uutuuteen. Albumin saama loistava vastaanotto ja huomio siivittivät sen Britanniassa aina listojen kärkeen saakka ja muuallakin Euroopassa kärkisijojen tuntumaan.

”The Number Of The Beast” on eittämättä yksi Heavy Metallin kulmakivi- ja klassikkoalbumeista ja sen vaikutus sekä esikuvana tuleville bändeille että ylipäänsä Heavy Metallin kehitykselle on kiistaton. Albumi on myös Iron Maidenin varsinainen läpimurto pois mm. Judas Priestin, KISSin ym. lämmittelijän roolista kohti maailmanlaajuista itseoikeutettua suursuosiota. TNOTB on musiikillisesti selkeä harppaus eteen päin Di’Annon ajoista kiitos Dickinsonin mahdollistaman kehityksen, vaikkakin albumilla on edelleen yhtymäkohtia varhaisempaan Maideniin. Suuntaviivat tulevalle klassiselle aikakaudelle on kuitenkin viilletty syvälle Eddien harmaankelmeään ryppyiseen nahkaan ja mm. Adrian Smithin myöhemmillä albumeilla kukkaan puhjenneet sävellys- ja sovituskyvyt alkavat ensimmäistä kertaa saada näkyvyyttä, joskaan ei albumin parhaissa biiseissä. Koko bändi kuulostaa vapautuneelta ja energiseltä. ”Killersillä” vaikuttaneet Di’Annon sekoilun luomat jännitteet ja epävarmuus tulevaisuudesta loistavat poissaolollaan ja bändin kunnianhimo ja menestyksennälkä tuntuu myös kuulijan vatsalaukussa asti.

Vahvasta vaikutuksestaan huolimatta TNOTB ei ole täydellinen albumi, vaikka moni Maiden-fani on varmasti eri mieltä. Se toki sisältää Maidenin tunnetuimpia biisejä kuten em. ”Run To The Hills”, pahaenteinen ”The Number Of The Beast” ja monien mielestä ehkä bändin paras koskaan kirjoittama kuolemaantuomitun viimeisistä mietteistä tarinansa ammentava ”Hallowed Be Thy Name”. Kaikki em. biisit ovat olleet julkaisunsa jälkeen jatkuvasti mukana Maidenin live-setissä ja ne tunnistetaan muuallakin kuin Heavy-piireissä vähintään nimen perusteella. Em. biisien lisäksi myös ”Children Of The Damned” on laskettavissa albumin ehdottomiin helmiin, joskaan se ei ole saanut ansaitsemaansa live-soittoa läheskään tarpeeksi.

Kokonaisuutena TNOTB ei kuitenkaan ansaitse aivan kärkipisteitä, sillä puolet alkuperäisen julkaisun materiaalista ei yllä parhaiden biisien tasolle. Levyä kirjoittaessa ja äänittäessä vallinnut kiire on jättänyt jälkensä muutaman hätäisemmin kyhätyn biisin muodossa. Samaten ”Total Eclipsen” jättäminen ”Run To The Hills”-sinkun B-puoleksi laskee levyn arvoa. Tämä toki korjattiin myöhemmin remasteroiduilla julkaisuilla. Yhdyn ehdottomasti bändin itsensä esittämään mielipiteeseen, että ”Gangland” olisi pitänyt jättää ulos albumilta ”Total Eclipsen” tieltä. ”Gangland” ja esim. aloitusraita ”Invaders” kuulostavat lähinnä Di’Annon ajan jäänteiltä, jotka eivät istu yhteen levyn tunnetuimpien biisien kanssa. Myös ”The Prisoner” ja ”Charlotte The Harlot”-jatkosaaga ”22 Acacia Avenue” jäävät keskinkertaisemmiksi tuotoksiksi. Varsinkin jälkimmäinen edellämainituista tulee useinmiten skipattua kokonaan lättyä pyörittäessä. Levyn ei kuitenkaan tarvitse olla täydellinen ollakseen klassikko. Harva klassikkolevy sitä on.

Tuotannosta voi sanoa sen verran, että se on aika tyypillistä 80-luvun alun tasoa eli soundien tuhtiudella ei hirveästi mällätä. Se ei kuitenkaan tässä tapauksessa menoa haittaa. Soundit ovat kuitenkin julkaisuajankohtaan nähden hyvällä tasolla kiitos Martin Birchin kykyjen Steve Harrisin täydellisyydentavoittelun.

Levyjen kansitaide on aina ollut Maidenilla tärkeässä asemassa ja se on jälleen takuuvarmaa Derek Riggsin työtä. Eddie on siirtynyt Lontoon öisiltä kaduilta manalan nukkemestariksi, joka pitelee itsensä Beelzebubin lankoja käsissään. Kansitaide oli aikoinaan omiaan herättämään suurta kauhua vanhoillisten ihmisryhmien suppeissa mielissä. Kyseessä oli pakko olla ryhmä saatananpalvojia, jotka yrittävät houkutella puhtoisen nuorison kohti turmiota ja kadotusta. Näin varmasti kävikin, sillä osa tuosta nuorisosta on edelleen myös varttuneemmalla iällä vannoutuneita Heavy-ihmisiä ja saaneet alkusysäyksen siihen nimenomaan tämän albumin ansiosta. Hyvä niin! Kansitaiteen kanssa kävi painatusvaiheessa kämmi ja väreistä ei tullut aivan sitä mitä piti, mutta asia korjattiin 90-luvun remasterilla, oikeastaan turhaan.

Kuten edellisenkin albumin jälkeen myös TNOTB:iä seurasi muutoksia. Takuukannuttaja Clive Burr sai lähteä ”Beast On The Road”-kiertueen jälkeen kiitos railakkaan elämäntyylin vuoksi heikentyneen soittokunnon. Tämä kuitenkin avasi ovet sille ”ainoalle ja oikealle” Maiden-kokoonpanolle, joka vei bändin tähtiin.

”The Number Of The Beast” on epätäydellisyydestään huolimatta niin klassista kamaa, että sen on löydyttävä jokaisen hevarin levyhyllystä tai muuten on ihan noob!

8½/10

Tomi Väänänen

iron maiden
1. Invaders 3:24
2. Children of the Damned 4:35
3. The Prisoner 6:03
4. 22 Acacia Avenue 6:37
5. The Number of the Beast 4:51
6. Run to the Hills 3:53
7. Gangland 3:48
8. Total Eclipse 4:25
9. Hallowed Be Thy Name 7:14

2 KOMMENTIT

  1. Kyl se on mestariteos, valetta jos sen kiistää, harvinanen klassikko, jota ei pääse aika puremaan ollenka, kohun ansiosta se muuttu entistä mielenkiintoisemmaks vaan ja mm kulttiklassikko ainesta!

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here