Alghazanth – Eight Coffin Nails (2018)

Suomen suurimpiin ja jollain tapaa myös aliarvostetuimpiin mustan metallin lähettiläisiin lukeutuva Alghazanth on ilmoittanut järjestyksessään kahdeksannen täyspitkän albuminsa olevan uransa viimeinen. On yhtyeen joutsenlaulun aika.

Alghazanthin omaleimainen ja tunnistettava ulosanti vei allekirjoittaneen mukanaan viimeistään mestarillisen “Wreath Of Thevetatin“ (2008) myötä. Jyväskylän lahjaa musiikkimaailmalle on laajalti arvostettu alan harrastajien keskuudessa, mutta muutoin heidän tunnettavuutensa on ollut yllättävän maltillista, sillä kyseessä on vakavailmeisestä ensivaikutelmasta huolimatta erittäin melodista, mahtipontista ja helposti lähestyttävää musiikkia – jopa entry-level bläkkistä, voisi joku vääräleuka sanoa. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus, sillä näennäisesti yksinkertaisten ideoiden ympärille on punottu monimutkaisempia sekä polveilevampia sävelkulkuja kerros kerrokselta, ja albumeilta löytää jotain uutta ja mielenkiintoista kuultavaa kerta toisensa jälkeen.

“Wreath Of Thevetatin“ jälkeiset kaksi albumia “Vinum Intus“ (2011) ja “The Three-Faced Pilgrim“ (2013) eivät yltäneet aivan edeltäjänsä tasolle, vaikka varsin kelvollisia olivat kumpainenkin. Odotukset 23-vuotisen uran päättävää “Eight Coffin Nailsia“ kohtaan olivat korkealla, etenkin kun bassosta ja vokaaleista vastaava Thasmorg on vihjaillut uutukaisen olevan paitsi viimeinen, myös yhtyeen paras albumi. Vaikka jäähyväiset tuntuvat aina haikeilta, ei metallifaneilla ole syytä liian syvään alakuloon, sillä pohjoisista metsistä kumpuavan black metalin manttelinperijäksi ilmottautui jo muiden muassa Havukruunu, jonka edellisvuoden “Kelle Surut Soi“ -albumista on aistittavissa kaikuja Alghazanthin laajasta tuotannosta.

Ensimmäisestä kappaleesta asti on selvää, ettei Alghazanth ole viimeisellä levyllään tullut vain istuskelemaan slipoverissaan kiikkustuoliin. Rumpupatteristoa käskyttävä Gorath Moonthorn avaa tulen laitteistaan ja ottaa välittömästi ohjastajan paikan. Avausraita “Self-Exiled“ kuulostaa juuri siltä, miltä kotimaisen, laadukkaan black metalin odottaakin kuulostavan herran vuonna 2018. Muilta osin ei kappalemateriaali välttämättä aukea aivan ensimmäisen – jos toisenkaan – kuuntelukerran myötä. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan jälleen kerran, sillä sirkkelikitaroiden ja it-tykkien lailla jauhavien rumpukomppien alta alkaa löytyä Alghazanthille tyypillisiä äärimmäisen koukuttavia elementtejä, jotka loksahtelevat jämäkästi paikoilleen rauhallisen kypsyttelyn myötä.

Albumi on alusta loppuun tasaisen varmaa työtä, eikä väliin mahdu ainuttakaan heikkoa hetkeä. Ote kuulijaparan kaulalla tiukkenee kerta kerralta materiaalin käydessä aina tutummaksi. Väkevimmän niskalenkin ottanevat vihainen “At Their Table“ ja täydellisyyttä hipova “The Foe Of Many Masks“, jonka loppuhuipennus pistää kaiken matalaksi. Albumin päättää eeppinen “To Flames The Flesh“, jonka myötä paketoidaan Alghazanthin kunnioitettava levytysura: kahdeksan levyä – kahdeksan arkunnaulaa.

Yksi suurista siirtyy ajasta ikuisuuteen, mutta musiikki elää. Vaikka tärkeistä asioista luopuminen saattaa olla toisinaan vaikeaa, on kunnioitettava artisteja, jotka osaavat lopettaa uransa huipulla – etenkin kun tekevät sen näin tyylikkäällä suorituksella. Alghazanth katoaa hiljalleen liekkeihin ja luku suomalaista musiikkihistoriaa on päättynyt.

8½/10

Markus Salmela

1. Self-Exiled
2. Facing The North
3. Aureate Water
4. The Upright Road
5. At Their Table
6. The Foe Of Many Masks
7. Twice Eleven
8. Pohjoinen
9. To Flames The Flesh

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here