Kamelotin syöksykierre 20 vuotta sitten on yksi voimametallin harmillisimmista. Bändi oli 1990-lopun ja 2000-luvun alun vahvimpia nimiä genressä, mutta vei musiikkinsa myöhemmin polulle, joka ei tuntunut koskaan luonnolliselta.
Faustin tarinaan perustuneen teemakokonaisuuden myötä liike orkesterivetoisempaan ja mahtipontisempaan tunnelmointiin taittoi aikanaan nosteen ennätysajassa. Jo pettymykseksi muodostuneen ykkösosa ”Epican” jälkeen bändi julkaisi ”The Black Halo” -seuraajan maaliskuussa 2005.
Levyllä luottomiehet Miro ja Sascha Paeth panostivat entistä suoremmin kuoroihin, koskettimiin sekä orkesterisovituksiin. Lisäksi mukana on suuri joukko vierailijoita. Vokalisti Roy Khan laulaa päätähti Arielin osuuden, Dimmu Borgirin keulamies Shagrath kähisee Mephistona ja jo ”Epicalla” parasta osaamistaan väläyttänyt Simone Simons tulkitsee Margueriten roolin. Stratovarius-veteraani Jens Johansson tarjoilee hienot kosketinsoolot kahdessa ensimmäisessä biisissä. Jens tuo vierailleissaan lähes poikkeuksetta vain priimaa mukanaan ja hänen panoksensa on myös tässä kokonaisuuden parasta antia.
Kaikilla ei ole 20 vuoden takaisen Tobias Sammetin kykyä pitää tällainen sillisalaatti kasassa, mutta perusasetelmassa ja itse tähdistössä ei ole mitään vikaa. Palikat menestykseen ovat olemassa, mutta Kamelot ei ole sen kaltainen ryhmä, joka pystyisi näistä kasaamaan pilvenpiirtäjän. TNT räjäyttää perustukset kasaan ennen kuin Minecraft-seinät on saatu riittävän korkeiksi edes kattoa varten.
”The Black Halolla” on joitain kauniita melodioita ja Thomas Youngbloodin sävellysten vanha taika välähtää ajoittain. Bändin päätös puskea eteenpäin vastoin omaa luontaista tyyliään valitettavasti myös kuuluu läpi lähes jokaisesta nuotista ja vierailijat Johanssonia lukuunottamatta vain häiritsevät entistä sekavampaa levyä.
Jos vierailijoita oli pakko käyttää, heille olisi voinut suoda enemmän tilaa kuin kärpäsen surina jossain kesälaiturin kulmassa. Khan vokaaleineen on luonnollisesti vahvasti etualalla, mutta jostain syystä muut laulajat on sysätty täysin sivurooliin. Shagrathin olemassaolon voi unohtaa ja välisoitossa italialainen Cinzia Rizzo saa kokonaiset 40 sekuntia itselleen. ”The Haunting (Somewhere In Time)” on biisinä kieltämättä levyn kohokohta, mutta heleääninen Simons on täysin haaskattu miksauksessa. Kappale on myös sovitettu turhan kevyellä kädellä ja sama ongelma vaivaa koko levyä.
Kuten ”Epicalla” muutaman avausraidan jälkeen albumin yksittäiset sävellykset eivät jaksa kantaa, ja pirstaleisuus syö tehon kuuntelusta. Päätösesitys ”Serenaden” häipyessä stereoista, on vaikea saada otetta mistään edellisen vajaan tunnin aikana kuullusta.
Kokonaisuus olisi hyötynyt uudelleen sovittamisesta sekä raskaammasta otteesta niin soitossa kuin tuotanto-osastolla. Tämän jälkeen vajottiin suossa levy levyltä yhä syvemmälle, kunnes loppuunpalanut Khan poistui yhtyeestä vuonna 2011. ”The Black Halon” kokoonpanosta on riveissä tänä päivänä jäljellä enää kitaristi Youngblood. Tommy Karevikin kanssa Kamelot on ottanut kieltämättä musiikkiinsa korjaavia askeleita, mutta ”The Fourth Legacyn” mahtavuuteen ei liene enää koskaan paluuta.
6½/10
Ville Krannila
1.March Of Mephisto
2.When The Lights Are Down
3.The Haunting (Somewhere In Time)
4.Soul Society
5.Interlude I Dei Gratia
6.Abandoned
7.This Pain
8.Moonlight
9.Interlude II Un Assassino Molto Silencioso
10.The Black Halo
11.Nothing Ever Dies
12.Memento Mori
13.Interlude III Midnight / Twelve Tolls For A New Day
14.Serenade
“We’re Gonna Make It” ja levyn päättävä partaveitsenterävä nimibiisi ovat edelleen loistavia heavy metal -kappaleita. Viimeksi mainitun kappaleen videon kohdalla tosin loistavuudesta ei voida puhua. Remasteroidulla versiolla on mukana muutama bonusveto, jotka ovat hyvästä syystä jääneet hyllyyn pölyttymään, eivätkä mitään oleellista lisäarvoa levylle tuo.
