Metalliluola etsii toimitukseen uutta voimaa. Tarjoamme paikan yhdessä Suomen nopeimmin kasvavista metallimedioista, jossa pääset mukaan seuraamaan raskaampaa musiikkia suoraan luolan ytimestä. Saat leiman ansioluetteloosi ja pääset osaksi loistavaa tiimiä.
Haussa on henkilöitä, jotka seuraavat aktiivisesti metallimaailman tapahtumia ja osaavat katsoa kokonaisuuksia siten, että uutiset ja raportointi syntyvät luontevasti ja taustoiltaan oikein. Olet kiinnostunut raskaamman musiikin ilmiöistä ja kulttuurista.
Työtehtäväsi räätälöityvät seuraavista asioista:
Uutisten ja tiedotteiden raportointi Metalliluola.fi-sivustolle ja sosiaalisen median kanaviimme.
Levy- ja demoarvioiden kirjoittaminen.
Haastattelujen ja keikka-arvioiden tekeminen (kirjoittamalla tai halutessasi videona).
Eduksi katsotaan mielenkiinto ja osaaminen videotuotannossa. Äidinkielen erikoisosaaminen ei ole tarpeen, mutta perusteet olisi hyvä hallita. Englanninkielen hallinta katsotaan myös eduksi.
Koulutamme toimittajat omiin räätälöityihin tehtäviinsä.
Teet työtäsi oman ajan puitteissa yhdessä muun toimituksen kanssa. Työstä ei ole tarjolla rahallista korvausta. Sen sijaan toimittajana toimiminen voi mahdollistaa pääsyn esimerkiksi keikoille, festivaaleille ja muihin tapahtumiin. Arvioosi tulleet fyysiset levyt jäävät myös sinun omistukseesi. Emme aseta sinulle tiukkoja deadlineja tai muuta tehokkuusmittareita, mutta toivomme aktiivista ja tuloksellista otetta työhösi.
Haemme siis henkilöitä, jotka osaavat panostaa laadukkaaseen sisältöön ja omaavat hyvän huumorintajun. Toivomme toimittajiltamme myös kehittävää otetta ja asennetta toiminnassamme. Mielenkiinto ja aito rakkaus metallimusiikkiin ovat tärkeimpiä ominaisuuksia. Iällä, asuinpaikalla tai genrerakkaudella ei ole merkitystä, mutta luonteella ja asenteella on. Jos olet seurannut Metalliluolaa, niin tiedät kyllä heti, oletko oikea henkilö hakeutumaan mukaan toimitukseemme.
Kerro hakemuksessa itsestäsi, osaamisestasi, taustoistasi ja musiikkimaustasi omalla tyylilläsi. Miksi meidän pitäisi valita juuri sinut uutistoimittajaksi?
Huom. Haku päättyy 27.5.2020
Metalliluola on yksi Suomen nopeimmin kasvavia metallimedioita. Noin viiden vuoden aikana toimintamme aikana kävijämäärämme ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Sivustomme tavoittaa päivittäin tuhansia raskaammaan musiikin faneja. Tavoitteenamme on tarjota lukijoille asiantuntevaa ja uusinta tietoa raskaammasta musiikista uutisten, arvioiden, raporttien sekä haastatteluiden osalta.
*
Kuva: Raisa Krogerus
Juttua muokattu 13.5.2020 klo 18.25: Lisätty infoa palkkauksesta
Kesän festarikausi huipentui jälleen Joensuussa, jossa Ilosaarirock kokosi juhlakansan nauttimaan musiikista sekä viihteestä laidasta laitaan.
Yksi Suomen monipuolisimmista festivaaleista järjestettiin tänä vuonna jo 54. kertaa, eikä tapahtuma pettänyt odotuksia. Ilosaarirock tunnetaan paitsi moitteettomista järjestelyistään ja ainutlaatuisesta tunnelmastaan, myös poikkeuksellisen laajasta artistikattauksestaan. Tällä kertaa ohjelmistossa liikuttiin sulavasti Costista Charoniin ja Mirellasta Mayhemiin.
Perjantai 17.7.2026
Oma festivaalini käynnistyi Mirellan soljuvan popmusiikin parissa, eikä nuoresta poptähdestä ole pahaa sanottavaa. Päälava täyttyi riehakkaasta juhlakansasta, ja kyllä “Timanttei” tanssittaa helteisessä pohjoiskarjalan iltapäivässä. Myönnettävä on.
Raskaampaa osastoa iltapäivään tarjoili Hokka, jonka energinen rockshow lämmitti vielä hieman maltilliseksi jäänyttä yleisöä. Osasyynä saattoi olla samaan aikaan toisella lavalla esiintyneet euroviisusankarit Linda & Pete, jotka keräsivät ympärilleen valtavan yleisömeren. Pete Parkkosen ja Linda Lampeniuksen tähdittämä show tuntui toimineen Ilosaaren jo pikkuhiljaa äänekkäämmäksi käyneeseen yleisöön. Erityisesti Lampeniuksen esittämä Finlandia-hymni upposi juhlakansaan yllättävän hyvin. Hämmentävä hetkellinen pysähdys ja harras tunnelma valtasi Laulurinteen kaiken bilettämisen keskellä.
Lost Society nosti kierroksia jo kunnolla. Jyväskyläläinen energiapakkaus viritti viikonlopun ensimmäiset kunnolliset pitit ja täytti Rentolavan edustan ääriään myöten. Yhtyeen esiintyminen oli taattua laatua, vaikka settilistaan olisi voinut toivoa vielä pari vauhdikkaampaa vetoa lisää.
Illan erikoisimmasta kokemuksesta vastasi norjalainen black metal -legenda Mayhem. Keikka käynnistyi lähes messumaisella tunnelmalla, synkän visuaalisuuden ja rituaalimaisen esiintymisen saattelemana. Keikan jälkipuolella lavan taustalle heijastettu, yhtyeen pitkää ja tapahtumarikasta historiaa kunnioittava kuvamaailma toi esitykseen arvokkuutta, joka muistutti Mayhemin vaikutuksesta metallimusiikin kehitykseen. Kokemus oli yhtä aikaa raskas, vaikuttava ja äärimmäisen intensiivinen.
Lauantai 18.7.2026
Toisen festaripäivän avasi omalta osaltani Erika Vikman, jonka näyttävä popshow tarjosi juuri sitä, mitä yleisö oli tullut hakemaan: karismaa, hittejä ja suuria tunteita.
Metallisempi osasto käynnistyi Beast in Blackin myötä. Anton Kabasen luotsaama kokoonpano tarjoili annoksen ehtaa power metalia ja häpeilemättömän suurta showmeininkiä. Yhtye oli kovassa iskussa, eikä lavalla säästelty valoja, efektejä tai tarttuvia kertosäkeitä. Kuulija sai hetkeksi siirtyä retrofuturistiseen fantasiamaailmaan, jossa eivät päde normaalin arkielämän säännöt.
Yksi viikonlopun suurimmista positiivisista yllätyksistä oli brittiläinen Unpeople. Punkista, vaihtoehtorockista ja modernista metallista vaikutteita ammentava yhtye iski takavasemmalta todella vahvalla esityksellä. Energiaa riitti ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen, ja moni festivaalivieras poistui keikalta uuden suosikkiyhtyeen löytäneenä. Toivottavasti näemme bändin Suomessa uudelleen pian.
Sunnuntai 19.7.2026
Sunnuntaina sää kääntyi aurinkoisesta poutapäivästä sateiseksi, mutta se ei latistanut tunnelmaa. Päinvastoin. Kosteasta kelistä huolimatta yleisöä riitti lavojen edustoilla koko päivän ajan.
Päivän juhlahumun käynnisti allekirjoittaneen osalta Käärijä, joka sai yleisön välittömästi liikkeelle. Artistin tunnusomainen energia ja tarttuvat hitit eivät jättäneet ketään paikalleen, ja sateesta huolimatta festarikansa tanssi ja lauloi mukana alusta loppuun.
Seuraavana vuorossa oli omalta kohdaltani yksi koko festivaalin odotetuimmista esiintyjistä, brittiläinen Architects. Yhtyeen energinen show ei jättänyt ketään kylmäksi. Pitit pyörivät tauotta ja yleisö oli lähes hurmoksellisessa tilassa koko keikan ajan. Massiiviset kertosäkeet, raskaat riffit sekä tinkimätön lavapreesens tekivät esityksestä yhden viikonlopun kohokohdista. Reisilihakset ja niskan seutu kiittävät vielä varmasti seuraavalla viikolla.
Tunnelma pysyi korkealla myös Nenerchyn keikalla. Kovan bilebändin maineen saavuttanut kokoonpano yhdistelee ennakkoluulottomasti rapia, punkia, metallia ja drum’n’bassia. Kaoottisen energinen esitys oli omiaan viemään viimeiset mehut viikonlopun juhlijoista, eikä yleisölle suotu hengähdystaukoja.
Festivaalin päätti Kuumaa, jonka tarttuva popmusiikki tanssitti juhlakansaa myöhäiseen yöhön. Viikonlopun viimeiset yhteislaulut kaikuivat sateesta huolimatta vahvoina, ja tunnelmassa oli haikeutta sekä tyytyväisyyttä. Tästä oli hyvä suunnata kotia kohti. Kesän paras viikonloppu oli jälleen takana.
Ilosaarirock osoitti jälleen kerran olevansa yksi Suomen parhaista ja monipuolisimmista festivaaleista: Tapahtuma, jossa raskain metalli, suurimmat pop-hitit ja yllättävimmät löytöretket mahtuvat sulavasti saman viikonlopun sisään. Festivaali keräsi 64 000 juhlijaa.
Lahtelainen vaihtoehtorock/metalli -projekti Kurjat julkaisi uuden singlen “Lemmen Viemää” musiikkivideoineen. Laulaja-kitaristi Late Honkola kirjoitti alun perin kappaleen sittemmin tauolle jääneelle Late Night Harvesters -yhtyeelle vuonna 2018. Musiikkivideon kuvasi ja editoi Visuals From The North / Tommi Kangaskortet.
”Lisättiin tempoa muutama napsu ja tehtiinpä siellä poikain kanssa jokunen sovituksellinen muutos, jotta saatiin poljentoa aiempaa reippaammaksi ja meneväksi. Nyt siitä viimeistään tuli kunnon menobiisi!” – Late
Kurjat on vuonna 2023 perustettu projekti, joka koostuu laulaja-kitaristi-tuottaja Lauri “Late” Honkolasta (Voidfallen, Kollectivist, DarkWinter), kitaristi Eetu “Edi” Piiroisesta (FINEDDYXX ) ja basisti Vesa “Vezq” Pietikäisestä (Kollectivist, DarkWinter).
Siinä missä vuoden 1995 “Burnt Offerings” esitteli raskaan, tylyn ja tarttuvuutta väistelleen Iced Earthin, nyt 30 vuoden rajapyykin saavuttava “The Dark Saga” oli kuin toista maata.
Yhtyeen miehistössä perustajajäsen ja johtohahmo Jon Schafferin sekä bändin ääneksi edellisen levyn myötä vakiintuneen Matthew Barlowin taustalla muutokset olivat enemmän tai vähemmän jatkuvia. Tällä albumilla mukaan liittyi rumpali Mark Prator, joka sai lähteä välittömästi sessioiden jälkeen. Basisti Dave Abell sekä soolokitaristi Randall Shawver tekivät puolestaan viimeiset esiintymisensä Iced Earth -studiolevyllä.
“The Dark Saga” oli myös tuottaja Jim Morrisin ensimmäinen yhteistyö yhtyeen kanssa, ottaen vastuun veljeltään Tomilta, joka oli tuottanut kaikki levyt yhdessä Schaefferin kanssa aina “Iced Earth” -debyytistä lähtien. Jim Morrisin ja Schafferin kollaboraatio jatkui vuoden 2011 “Dystopia“-albumiin saakka.
“The Dark Sagalla” bändi otti Todd MacFarlanen Spawn-sarjakuvaan perustuneen teeman myötä selvän askeleen suoraviivaisempaan, kompaktimpaan ja tarttuvampaan materiaaliin. ”I Died For You” -singlen johdolla lähes kaikki kappaleet nojasivat perustason 4-minuutin kestoon ja selkeisiin säkeistö-kertosäe-kitaramelodia -rakenteisiin. “Burnt Offeringsin” synkkyyden vastakohdaksi Schafferin materiaali otti nyt positiivisemman sävyn. Missään nimessä balladi- tai rakkauslaululinjalle ei menty, vaikka aiemmin mainitun “I Died For Youn” sanoma tätä suuntaa lähenteli.
Loistavat ”The Hunter” ja ”Slave To The Dark” kuuluivat viimeisiin keikkoihin saakka Iced Earthin konserttien vakionumeroihin, ja syystä. Lähes koko albumi on soitettu läpi liveareenoilla läpi jossain vaiheessa, mikä kertoo osaltaan biisien purevuudesta sekä tunnistettavuudesta. Kannattaa tarkistaa myös erinomainen livetripla ”Alive In Athens” vuodelta 1999. Levyllä kuullaan hienot ja energiset livetulkinnat lähes kaikista ”The Dark Sagan” kappaleista.
Tarttuvuus tuo musiikkiin ja Barlowin tulkintaan aivan uudenlaista syvyyttä, jota monet pitivät heikkoutena. Tosiasiassa tämä puoli korostaa nimenomaan Schefferin vahvuuksia säveltäjänä. Barlow puolestaan pääsee käyttämään ääntään sen kaikilla ulottuvuuksilla ja selvästi enemmän variaatiolla, ladaten myös tätä kautta reilusti tunnetta mukaan.
Suorituksesta on vaikea nostaa esiin yhtä kohokohtaa, mutta jäätävän kovana soi lopun “TheSuffering“-trilogia “Scarred“, aiemmin mainittu “Slave To The Dark” sekä jotain maagista sisältävä ”A Question Of Heaven”, jossa Barlow tunnelmoi duettona kälynsä ja vokaalivalmentaja Katen kanssa. Taivaan porteilta rakkauden tähden käännytetyn päähenkilön vihaa ja tuskaa kanavoiva Barlow tekee tässä yhden uransa kovimmista vokaalisuorituksista.
Shawverin soolot jäävät lähinnä sovitusten perusrakenteita värittäviksi satunnaisiksi pyrähdyksiksi. Toki riffien rutistus on edelleen kohdallaan, mutta tylyydestä on nyt pahin kärki leikattu pois. Vastaavasti Morrisound-studioiden jälki on ollut aina vahvaa ja ”The Dark Saga” on yksi Iced Earthin diskografian parhaiten onnistuneita äänimaailmaltaan.
Sarjakuvaan perustunut kansitaide toi laajempaa näkyvyyttä ja LP:n vastaanotto oli pääasiassa positiivinen, vaikka negatiivisia lausuntoja bändin peruskiveen luottaneilta faneilta sekä kriitikoilta luonnollisesti tämän ohella saatiin. Kaikki fanit eivät arvostaneet melodisempaa suuntaa ja ne väsyneet kommentit ”sielunsa myymisestä kaupallisuuden alttarille” saatiin kaikki jälleen kehiin.
Kokoonpanon pyöröovet konkretisoituvat takakannessa, jossa seisoo basisti Keith Mensner, joka liittyi hetkeksi mukaan sessioiden jälkeen, mutta ei selvinnyt edes kiertueelle asti. Livekeikoilla basistin paikan otti James MacDonough. Samoin rumpali Prator ei kelvannut konserttilavalle, vaan yhtyeessä joitain taukoja lukuunottamatta loppuun saakka vaikuttanut Brent Smedley sai tämän kunnian.
Bändin jo aiemmin tasaisessa kasvussa ollut suosio lähti voimakkaampaan nousuun erityisesti Euroopassa, ja seurannut vuoden 1998 ”Something Wicked This Way Comes” räjäytti lopullisesti ovet auki menestykseen. ”The Dark Saga” saattaa olla enemmän kokoelma yksittäisiä Iced Earthin yksilö- ja yhteissoiton taitoa esitteleviä raitoja kuin todella merkittävä albumikokonaisuus, mutta kun taso on näin jäätävän kova, ei lopputuloksesta valittamista löydy.
9+/10
Ville Krannila
1.Dark Saga
2.I Died For You
3.Violate
4.The Hunter
5.The Last Laugh
6.Depths Of Hell
7.Vengeance Is Mine
8.Scarred
9.Slave To The Dark
10.A Question Of Heaven
40 vuotta sitten Motörhead oli ankeassa tilanteessa. Edellisestä levystä ”Another Perfect Day” oli jo kolme vuotta, mikä 1980-luvulla oli ikuisuus. Välissä oli toki julkaistu kokoelma ”No Remorse,” joka esitteli uuden Motörhead-kokoonpanon. Legendaarisen Lemmyn lisäksi kitarassa vaikuttivat nyt kaksikko Würzel ja Phil Campbell sekä rummuissa Pete Gill. Levy-yhtiö Bronzen kanssa tuolloin vallinneet vaikeudet pitivät bändin pois studioista kunnes uusi parempi levydiili saatiin solmittua. Vuorossa oli siis kriittinen julkaisu yhtyeen tulevaisuuden kannalta. ”Orgasmatronilla” soitti nälkäinen ja näytön haluinen ryhmä. Se myös kuuluu jokaisesta nuotista.
”Deaf Forever” aloittaa levyn väkevästi. Kitarariffi on loistava ja soundi aivan omanlaisensa, osa tästä kunniasta kuuluu tuotannon lisäksi rumpalille. Aiemmin Saxonissa soittanut Gill teki tässä ainoan Motörhead-studiolevynsä ja hänellä on kokonaisuudessa suuri rooli, vaikka biisinkirjoitukseen ei tiettävästi osallistunut. Gillin rumpusoundi ja soittotyyli on läpi levyn erinomainen. Tuottajana levyllä hääri Bill Laswell, jonka valintaa tehtävään aikanaan hiukan ihmeteltiin. Kyseessä on tästä huolimatta yksi parhaiten tuotetuista Motörhead-levyistä. Soundi on todella raskas ja jykevä, samalla yhtyeen peruslikaista äänimaailmaa unohtamatta. Myös vastakkaisia mielipiteitä löytyy, kuten pitää. Soundi on hyvin erikoinen Motörhead-asteikolla. Itse pidän siitä paljon.
”Deaf Forever” lyö tiskiin todella kovan aloituksen, mutta siihen vastataan hyvin myöhemmin albumin edetessä. Heti seuraavana ovat vuorossa ”Nothing Up My Sleeve” sekä ”Ain’t My Crime,” jotka edustavat puhtaasti klassista Motörheadia rankemmalla otteella. Yksi suosikkibiiseistä on ehdottomasti ”Built For Speed,” jonka tarttuva rytmi iskee lekan lailla. Lemmyn sanoitukset ovat hienot ja päämies kähisee voimalla.
”Claw” sisältää kokeilevampaa näkökulmaa lauluun ja Lemmy vetää harvinaisesti vokaaliosuudet todella korkealta. ”Doctor Rock” vakiinnutti vuosiksi paikkansa Motorhead-keikkojen avaajana ja nousee klassikon asemaan. Campbell ja Würzel tekevät tasaisen varmaa työtä ja kaksi kitaraa antoi bändille samalla mahdollisuuden rankempaan soundiin.
Levyn päättää nimibiisi ”Orgasmatron.” Se oli aikanaan ”Deaf Foreverin” ja ”Killed By Deathin” lisäksi kappale, joka nuorena kuultuna teki kirjoittajasta Motörhead-fanin. Muistan soittaneeni biisin kerran luokan omassa levyraadissa. ”Hirveätä paskaa”, sanoivat tytöt, mistä tiesin, että nyt on löytynyt hyvä bändi.
”Orgasmatronissa” on aivan oma tunnelmansa, ja Lemmyn loistavat sanoitukset yhdistettynä ainutlaatuiseen laatusuoritukseen nostavat kappaleen omalle tasolleen. Hidasta doomia yhdistettynä Mötorheadin raskaaseen rock’n’rolliin. Sepultura teki tästä hyvän cover-version seuraavalla vuosikymmenellä, kuten myöhemmin myös black metal -yhtye Satyricon, mutta alkuperäistä ei voiteta. Muut kappaleet jäävät näiden mainitsemieni tähtihetkien varjoon, mutta loppujen lopuksi kaikki ovat laadukasta Motörheadia, jota yhä tänä päivänä kuuntelee suurella innolla.
Levyn nimeksi oli viime hetkiin saakka tulossa ”Riding With The Driver”, jonka vuoksi Joe Petagno suunnitteli klassisen junakuvan kanteen. Nimen muuttuessa ei ollut enää aikaa muuttaa kansitaidetta. Koen sen silti sopivan hienosti levyn teemaan. Niille, jotka yhdistävät edelleen Motörheadin vain ”Ace Of Spadesiin” ja ”Overkilliin” kannattaa ehdottomasti ottaa tämä albumi kuunteluun. ”Orgasmatronilla” Motörhead jyrää vastustamattomasti kilpailijat suohon. Kyseessä on yksi rock’n’rollin ja heavy metallin aliarvostetuimmista levyistä.
9/10
Ville Krannila
1.Deaf Forever
2.Nothing Up My Sleeve
3.Ain’t My Crime
4.Claw
5.Mean Machine
6.Built For Speed
7.Riding With The Driver
8.Doctor Rock
9.Orgasmatron
Minulla on paljon Ruisrockiin liittyviä lämpimiä muistoja: 2005 jännitin, perutaanko Rammsteinin keikka ukkosmyrskyn takia, 2006 fiilistelin Mewiä ja Toolia Niittylavalla ja 2007 puristuin mellakka-aitaan legendaarisen Lapkon keikan pitin aikana. Sekä minä, että festari olemme nyt ikääntyneet ja keski-ikäistyneet, enkä ole Suomen festarikenttään päässyt tutustumaan pitkään aikaan, joten mikäs sen parempaa kuin päästä tutustumaan uudistuneeseen Ruisrockiin.
Ensimmäisiä huomioita, joita tein jo festivaalin ohjelmistoon tutustuessani, oli harmillisesti rock- ja metalliyhtyeiden niukkuus – tästä on Yle myös tehnyt tilastoa, että raskaamman musiikin tilaa on vienyt pop sekä rap. Toiseksi, alueelle saapuessamme huomasin, että ulkoasu oli tehty kuvaus ystävälliseksi ja firmoja oli paljon mukana: alueella tehtiinkin esimerkiksi kampauksia sekä jaettiin ilmaisia näytteitä. Kaikesta huolimatta suhtauduin näkemääni ja kokemaani avoimesti, enkä halunnut jämähtää pelkästään “vanha rokkarinainen muistelee” -asenteeseen.
Teksti: Hanna Takalo
Kuvat: Tiina Moilanen/TiinaMoi Photography
1 of 21
Pe 3.7.2026: Rock-asennetta ja cosplayn tuulahduksia
Perjantai oli varsinainen “rock”päivä, sillä mukana olivat viikonlopun raskaamman musiikin antimet Lost Society, Hokka sekä Electric Callboy. Aamun rankkasade oli väistynyt ja iltaa myöten alueelle alkoi pikkuhiljaa saapua porukkaa. Rock-yhtyeiden lisäksi en tunnistanut useampia artisteja ja kuvaajaa taisi huvittaa, kun ohjelmaa katsoessani kysyin jatkuvasti, kuka seuraava artisti oli ja millaista musaa tämä soitti. Suurin osa paljastui räpiksi, joista en ollut koskaan kuullutkaan.
Alkuillan Puistolavalla aloitti Samy Elbannan luotsaama Lost Society. Aurinkoinen alkuilta ei ollut ehkä oivallisin tunnelmaltaan metalcoren, grooven ja trashmetallin yhdistelmälle, mutta paikalle oli saapunut kourallinen raskaamman musiikin ystäviä. Vaisuhkosta vastaanotosta huolimatta bändiltä ei asennetta puuttunut,: Samyn mukaan joku olisi saattanut kyseenalaistaa heidän esiintymisensä festareilla, vaikka he olivat omien sanojensa mukaan “juuri siellä, missä pitkin”. Yleisön sai erityisesti pähkinöiksi jyväskyläläisen räppärin Gettomasan vierailu lavalla – tämä minun piti taas kysyä kuvaajaltamme, sillä en tunnistanut artistia. 45 minuutin keikka oli lyhyt, mutta kivasti eteenpäin rullaava. Myös herkempiä hetkiä kuultiin lopussa ja bändi vaikutti selkeästi olevan kiitollinen ja innostunut soittaessaan Ruissalossa. Hyvä niin, sillä raskaampi osasto on todellakin tervetullutta isojen festareiden kävijöitä ilahduttamaan.
1 of 15
Ruisrockin alueen laajuudesta johtuen festareilla tutuksi tulee lavalta toiselle siirtyminen. Lost Societyn jälkeen kipittelinkin vielä kuivia polkuja pitkin kohti tämän vuoden uutuutta Minirantaa kohden, jossa esiintyi minulle uusi tuttavuus Nenerchy. Artistin tyyli muistuttaa vahvasti cosplayn ja Hatsune Mikun vivahteita – olihan hänellä esimerkiksi Death Note -tatuointi sekä saman niminen biisi – ja artistilla on asennetta, sillä lavalla muun muassa kiroiltiin ja leikittiin moottorisahalla. Keikka oli todella hauska ja ilahduttavan punk-henkinen. Myös Samy Elbanna vieraili Nenerchyn kanssa lavalla ja he esittivät yhteisbiisin. Laulaja kehotti “Bassonaama”-nimisen biisin aikana yleisöä näyttämään oman bassonaamansa, joka ainakin minulle jäi toistaiseksi arvoitukseksi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Keikalla oli hauskaa ja toivottavasti Nenerchy menestyy rouhealla asenteellaan ja ennakkoluulottomalla genrerajoja rikkovalla musiikillaan.
1 of 14
Nenerchyn keikan jälkeen pieni tauko mediatilassa oli poikaa ennen suunnistamista takaisin Puistolavalle Hokan keikalle. Blind Channel -yhtyeestä irtaantunut nykyinen sooloartisti kuvaili itseään YleX:n lavan juontajille “poikabändi leftoveriksi”. Kuten Lost Societynkin keikalla, myös Hokkaa oli saapunut yllättävän vähän katsomaan väkeä. Edessä oli muutamia ulkomaalaisia tosifaneja, mutta muuten yleisö koostui suurimmaksi osaksi uteliaista vierailijoista. Hokan tyyli punaisine lippuineen oli näyttävä, mutta musiikki ei ihan vakuuttanut. Avausbiisin Black Birdin aikana lavalle asteli dramaattisessa punaisessa viitassaan ja liehuvissa vaaleissa kutreissaan itse pääsankari. Hokan tuotanto on vielä niukkaa, joten hän turvautui osittain covereihin, sillä setissä kuultiin esimerkiksi versiointi Sealin legendaarisesta “Kiss from the Rose” -kappaleesta, jonka aikana osa yleisöstä innostui jopa valssin pyörteisiin. Myös Blind Channelin hitti “Dark Side” kuultiin, joka sai yleisöä jonkin verran mukaansa. Kuten useamman kerran kuulin viikonlopun aikana, Hokkakin muisteli menneitä Ruisrockeja ja erityisesti Children of Bodomin, In Flamesin sekä Slipknotin legendaarisia keikkoja.
1 of 10
Vaikka varsinaisia rock- ja metallibändejä ei Ruisrockissa harmillisesti tänä vuonna paljoa päästy todistamaan, monella artistilla oli ilahduttavasti rock-henkeä mukana esimerkiksi lavaestetiikassa ja osassa biiseistä. Rantalavan illalla täyteen vetänyt Vesala oli yksi esimerkki tästä – onhan toki PMMP:n tausta vahvasti punkissa. Valkoisiin kaapuihin sonnustautuneet bändiläiset sekä laulaja vetivät setin, jonka aikana melkein jokainen yleisöstä osasi laulaa kappaleet mukana. Legendaarinen Ruotsin laivakin lipui ohi. Loppuhuipennuksena kuultiin “Pulkka”, joka voisi hyvin olla Stam1nan, eikä yhden Suomen suosituimman poptähden biisi. Vesala ei PMMP-menneisyydestään huolimatta nojaudu vanhan yhtyeeseen nostalgiaan, vaan kantaa shownsa hienosti itsenäisesti, uskaltautuen eri genreihin. Plussana hänellä oli päivän hauskimpia välispiikkejä, esimerkiksi siitä, miten hänen kenkänsä “painavat niin vitusti” ja “kossu maistuisi”. Ennen Pulkkaa artisti myös uhkasi lähtevänsä lavalta, mihin yleisö ei tietenkään suostunut.
1 of 7
Ilta alkoi hämärtyä (sen verran mitä se Suomessa heinäkuussa hämärtyy) ja oli aika minun yhdelle odotetuimmista artisteista, sillä perjantain yksi päätähdistä oli saksalainen Electric Callboy . Päivän aikana olin luonut itsekseni hauskan pelin, jossa koitin bongailla bändin paitoja, joita olikin useampia. Osa yleisöstä oli intoutunut pukeutumaan “Pump it” -biisin innoittamana kasarin jumppa-asuihin ja värikkäisiin luomuksiin. Hypestä huolimatta yllätyin, miten Niittylavan edusta oli yllättävän väljä. Tuntui, että erityisesti vanhempi rockväki oli tullut fiilistelemään Electric Callboyta, nuorempien ehkä suunnatessa Lauri Haavin keikalle Rantalavalle. Yhtye saapui näyttävästi lavalle uuden levyn nimikkobiisin “Tanzneidin” taustakankaan takaa ja keikka sai kirjaimellisesti räjähtävän alun. Vaikka Electric Callboy ei varsinaisesti ole huumorimusiikkia, sen asenne on jatkuvasti pilke silmä kulmassa, mikä luo hauskan kontrastin örinän ja raskaiden soundien sekaan. Yhtye esimerkiksi soitti turkulaiselle yleisölle saksalaista iskelmää ja kehotti yleisöä tanssimaan mukana. Tuttujen hittien “Pump It:in”, “Elevator Operatorin” sekä “Tekkno Trainin” lisäksi kuultiin Blink 182:n cover “All the Small things”. Electric Callboy on bändinä hämmentävä sillisalaatti elektronista, örinämetallia ja poppia, mutta kokonaisuus toimii tuoden raikkautta soundiin. Odotankin innolla, mitä yhtye seuraavaksi keksii ja mielellään menisin keikalle uudelleenkin.
1 of 9
La 4.7.2026: Kohta sataa diskopalleja
Lauantaina kävijöitä alkoi selkeästi olla enemmän kuin perjantaina. Lisäksi pääsimme perinteisen festarisään makuun, sillä sade yltyi paikoitellen rankaksikin ja kulkuväylät olivat todella mutaisia (nahkakenkien puunaaminen ennen festaria osoittautuikin täysin turhaksi operaatioksi). Mieleeni palasivat muistot vuodelta 2005, kun koko festarialue oli pelkkää mutavelliä. Lauantaina kävijät olivat myös selkeästi päässeet festaroinnin makuun ja huojuvia juopuneita näkyi perjantaita enemmän. Lauantain ohjelmistossa ei varsinaisesti ollut selkeitä rock- tai metalliyhtyeitä, mutta näistä genreistä oli selkeästi otettu vaikutteita esimerkiksi Käärijän sekä Erika Vikmanin esityksissä.
Iltapäivän rankkasateessa esiintyi Pete Parkkonen, jonka ulkonäköä ja tyyliä on kuvattu Suomen Lenny Kravitziksi. Väitteessä on kieltämättä perää, vaikka Parkkosen tyyli on enemmän elektronista ja poppia verrattuna Kravitzin rockiin. Joissain biiseissä oli myös funkkimaisia piirteitä. Parkkosen esiintymistyyli on melko minimaalinen, on valoja ja koroke lavalla, mutta esimerkiksi välispiikkejä ei juurikaan ollut. Kappaleet eivät olleet erityisen mieleenpainuvia ja superhittien lisäksi ne eivät minulle olleetkaan tuttuja. Peten keikka jäi omalta osaltani lyhyeksi, sillä minun piti lähteä valmistautumaan artistihaastatteluun hyvissä ajoin. Backstage-alueelta kuulin kuitenkin osan Euroviisu-hitti “Liekinheittimestä” sekä kukkahattuväkeä aikoinaan kauhistuttaneen “Kohta sataa”, jonka aikana kirkuminen yltyi melkoiseksi. Ei ainakaan jäänyt epäselväksi, koska hyvin treenatun artistin paita lähti pois.
1 of 11
Puistolavalla esiintyi Ruisrockin veteraaneihin kuuluva Maija Vilkkumaa, joka setissään yhdisteli niin uutta kuin vanhaakin tuotantoaan. Maijalla oli paljon nostalgiaa mukana esityksessään ja hän intoutuikin muistelemaan esimerkiksi telttamajoitusta kaatosateessa sekä Nirvanan keikkaa – allekirjoittanut on tästä hieman kade! Hän myös heitti, että Ruisrock on nykyään kuin aikuisten huvipuisto, joka oli osuva heitto. Vanhemmat biisit, kuten “Ingalsin Laura”, saivat yleisön innostumaan ja kaikki tuntuivat osaavan sanat ulkoa. Väkeä oli varsinkin alkuun tosin yllättävän vähän, syynä lienee ollut Niityllä esiintynyt Nylon Beat, joka oli vetänyt valtavan määrän yleisöä. Maijan keikka oli virkistävä tuulahdus rokkia tapahtumassa, jossa tämä genre tuntuu valitettavasti vuosi vuodelta käyvän uhanalaiseksi.
1 of 11
Electric Callboyn lisäksi yksi omia kohokohtiani Ruisrockissa tänä vuonna oli Käärijän keikka. Artisti on noussut yllättäen yhdeksi suosikeistani genrerajoja rikkovalla hulvattomalla musiikilla ja esiintymisellään. Ennen keikkaa pääsimme myös haastattelemaan heidän kitaristaani Jukka Sorsaa, joka kertoi esimerkiksi omasta metallifanituksestaan, inspiraatiostaan Käärijän musiikkiin sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Koko haastattelun voit lukea täältä. Käärijän keikalle oli kertynyt jo tuntia ennen itse h-hetkeä mukavasti eri-ikäistä porukkaa. Keikka alkoi sidekick Häärijän tanssilla diskopallona pitissä, jonka jälkeen introna kuultiin sovitus Lord of the Lostin kanssa tehdystä yhteisbiisistä “Raveyard”. Keikkasetti oli muuten typistetty versio Veikkausareenan toukokuisesta Eurodisko-suurkonsertista. Ekstrabiisinä kuultiin Sannin kanssa tehty yhteiskappale “Booty Call”, joka kuultiin toistamiseen yömyöhäisellä salakeikalla. Käärijä on selkeästi ottanut vaikutteita esiintymiseensä esimerkiksi Rammsteinilta ja tämän vuoden kiertueella hänellä nähdäänkin hyvin 90-luvun vanhaa Rammsteinia henkivää keikka-asustusta. Käärijä on tunnettu myös räävittömistä välispiikeistään ja esimerkiksi tamperelainen katsoja sai osakseen kunnon buuaukset ja niin selvin päin kuin juovuksissa oleville katsojille veetuiltiin olan takaa. Kuten moni muukin artisti, Käärijä intoutui myös kertomaan omista muistoistaan Ruisrockissa ja kertoi halunneensa varta vasten legendaariselle Rantalavalle esiintymään. Käärijän keikalla on aina hauskaa ja tälläkin kertaa jäi hyvä mieli. Ainoa miinus oli lyhyt kesto, sillä mielellään tätä hulvatonta sekoilua olisi kuunnellut vielä toisenkin tunnin. Artistin omia keikkoja ja uutta levyä odotellessa!
1 of 11
Ennen oman osuuteni loppua festareilta katsastin vielä uuden sukupolven Kikan, eli Erika Vikmanin, shown. Erikan showsta huokui nostalgia ja esimerkiksi taustaruudulla nähtiin kasarihenkistä grafiikkaa. Jälleen hämmästelin, miten yleisö tuntui osaavan kaikki biisit ulkoa – näissä tilanteissa huomaan konkreettisesti, miten käy kun ei kuuntele radiota. Setti rullasi tasaisesti ja osassa biisejä kuultiin raskaitakin riffejä. Erityisesti bändi oli taitava ja yllättävänkin rock-henkinen. Erikan showssa nähtiin raskaamman biisin “Ruoskan” aikana sekä Käärijä että Häärijä vierailemassa. Illan viimeisenä kuultiin tietysti viime vuoden Viisubiisi “Ich komme”. Lisäksi Pyhä Erika lupasi näyttäytyä seuraavana päivänä krapulasta kärsiville.
1 of 15
Mitä jäi lähes rockittomasta Ruisrockista käteen tänä vuonna? Kokemus oli hauska ja olen kiitollinen, että sain pitkästä aikaa kokea yhden Suomen suurimman festarin ensimmäistä kertaa median edustajana. Ohjelmisto ei ehkä ollut minulle se otollisin tänä vuonna, vaikka mukaan mahtui helmiä ja yllättäjiä – esimerkiksi nautin Vesalan keikasta todella paljon, vaikken artistin tuotantoon ole muuten tutustunut. Samanlaista taikapölyä kuin teini-ikäisenä Ruisrockissa vuosina 2005-2007 en tällä kertaa kokenut, vaikka palasi kotiin monia kokemuksia rikkaampana. Jäänkin seuraamaan mielenkiinnolla, millaisia artistikiinnityksiä Suomen suurimmille festareille saadaan tulevaisuudessa.
Tampereen Tavara-asemalla kirjoitetaan lauantaina 29. elokuuta pala eurooppalaista metallihistoriaa. Raskaamman musiikin ystäville on luvassa harvinaista herkkua, kun Speed Metal Party tuo maahan saksalaisen speed ja thrash metalin veteraanin, Living Deathin. Kyseessä on bändin historian ensimmäinen vierailu Suomessa.
Saksan speed/thrash-skenen perustajajäsen: Living Death
Kun puhutaan eurooppalaisen äärimetallin juurista, yksi nimi nousee väistämättä esiin pioneerien joukossa. Velbertissä jo vuonna 1980 perustettu Living Death on saksalaisen speed- ja thrash metalin todellinen alkulähde: yhtye oli kasassa ja julkaisi debyyttilevynsä jo ennen kuin maamiehet Kreatorista ja Destructionista ehtivät julkaista ensimmäisiä täyspitkiään. Living Death yhdisti uniikilla tavalla huippunopean speed metalin melodisuuden ja raa’an thrash-paahdon, nousten nopeasti genren arvostetuimpien vaikuttajien joukkoon.
Kulttimaineen sementoineet julkaisut, kuten “Metal Revolution” (1985) sekä kriitikoiden ylistämä “Protected From Reality” (1987), ovat metallihistorian kulmakiviä. Pitkän keikkataon jälkeen nämä veteraanit ovat palanneet lavoille keulakuva Thorsten ”Toto” Bergmannin sekä kitaristi Reiner Kelchin johtamana. Luvassa on energinen ja aito matka takaisin 1980-luvun old-school-metallin kultakauteen.
Bändin keskeinen diskografia:
* Vengeance Of Hell (1984) * Metal Revolution (1985) * Watch Out! (EP, 1985) * Protected From Reality (1987) * Back To The Weapons (EP, 1988) * Worlds Neuroses (1989) * Killing In Action (1991)
Living Death: Protected From Reality (1987):
Tavara-asema – Lauantai 29.08: * ANGELUS APATRIDA (ESP) – Espanjan johtava thrash-kone. * LIVING DEATH (GER) – Ensimmäistä kertaa Suomessa! * PRESTIGE (FIN) – Tampere-thrashin pioneeri. * DETHRONE (FIN) – Tamperelaisen thrash metallin uranuurtaja päivitetyn kokoonpanon voimin. * OBJECTOR (BEL) – Belgialaista uudemman polven huippunopeaa thrash-energiaa. * CATALEPSY (FIN) – Pitkältä tauolta palannut turkulainen underground-kulttibändi.
Pitkän kaavan mukaan juhliville tiedoksi: viralliset jatkot järjestetään Maanalaisessa, jossa lauteille nousevat Ranger, Sgt. Slime sekä englantilainen Desolator.
Tuska-festarin tiukkamaineiset viralliset jatkoklubit järjestettiin jälleen koko pitkän festariviikonlopun ajan Helsingin On The Rocksin alakerran klubilla, jossa livemusiikki jatkui pitkälle yöhön.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lavalle nousi pääesiintyjänä suomalaisen sinfonisen metallin helmi Amberian Dawn, joka juhlisti uuden ”Temptation’s Gates” -albuminsa julkaisua.
Yhtyeellä on takanaan vaikuttava ura: 11 albumia, yli 50 miljoonaa striimiä sekä laajaa kansainvälistä kiertämistä. Helsingin levynjulkaisukeikalla nähtiin ensimmäistä kertaa myös tuoreella albumilla laulava uusi solisti Nicole Willerton, joka suoriutui vaativasta tehtävästään vakuuttavasti. “Temptation’s Gatesin” kappaleita kuultiin nyt ensi kertaa livenä ja bändi kuulosti erinomaiselta.
Yön avasi kotimainen Dark Sarah, joka viritti yleisön tunnelmaan elokuvallisella sinfonisella metallillaan. Erityisenä yksityiskohtana voidaan mainita, että Dark Sarahin perustanut Heidi Parviainen toimi aikoinaan Amberian Dawnin alkuperäisenä laulajana yhtyeen neljällä ensimmäisellä albumilla. Yhteisesiintymistä ei tällä kertaa nähty. Molemmat kokoonpanot kuulostivat vahvoilta, ja kotimaisen sinfonisen metallin superyöstä oli kaikin puolin helppoa nauttia.
Riku Juutilaisen kuvat vievät takaisin levynjulkaisuyön tunnelmiin.
Dark groove metal band Bloody Falls released their latest album, titled “IV”, in June. Metalliluola caught up with the band’s frontman Stavros Mathios via video call to discuss the musician’s background, the band’s history and creative work, and the significance of their latest album.
You can watch the interview as a video, listen to it as a podcast, or read the edited version below:
Watch interview:
Listen Metalliluola’s Spotify-podcast:
Read interview below:
I was reading Metalliluola’s site and realised that this is our first interview with you and Bloody Falls. So I would like to have a small introduction about the band and especially about yourself. If you could tell about your background as a musician and then about a little bit how did you ended on Bloody Falls?
Let’s start with myself. I am Stavros Mathios. I’m born and raised in Rhodos, Greece. And I’m half Finnish also. My mother is from Valkeakoski, Finland. That’s the reason why I actually moved here because I had somewhere to start. But the point is like that I started playing guitar around when I was 16 years old. That would have been 2005, somewhere around there.
And in Greece, you cannot really easily, especially when you’re living in an island, you cannot have easily a music career in metal because there’s not enough audience. Really difficult to tour because you have to be going from island to island. And even if you go to the islands, they don’t really have venues for you to play. The only chance you have is if you’re living in central Greece, like Athens, North Greece and stuff like that. So I thought to myself, what would be the best option? And I was like, hey, I’m half Finnish, might as well, actually, I move to Finland. So I took the decision in 2012 and I came to Finland. I met some people here in my first year. One important person I met, Mikael Bjorkman, that he really helped me with everything. He helped me actually socialize with other musicians that he knew of and we formed a band that was called Exiled Genesis at the time.
Stavros Mathios Bloody Falls, Teppo Krogerus
I was the leader of the band. I was writing the music and the band was going great. But then we had like two band members quitting at the same day. And luck had it that Marko Mäkinen, the present guitarist of Bloody Falls, came into the picture. He wanted to sing for the band so he joined in the band. As the years progressed with Exiled Genesis, Marko and I decided that Marko should pick up the guitar also.
I was feeling limited on my writing because I couldn’t write the complicated things I wanted to write. Marko didn’t like the experience of guitar playing at the time so we decided to get a singer. We got a new singer, Tanawat Thongprem, and Marko just became the guitarist.
And it was at that time, it was the year 2017, that we decided ‘let’s put Exiled Genesis to rest’. The band wasn’t going where we wanted to go. We wanted a complete different change. And thus me and Marko came up with Bloody Falls. We created the band and already had started working on an album. We replaced the bassist at the time and Mika Lehtinen came. He was a friend of Marko. They were playing together actually at the same band, Marko’s band named Deathing at the moment. After that we released Thanatos [Full-length album 2018].
We replaced the drummer shortly after and we got Rami Vartiainen. And as we progressed, I started writing Burn the Witch [Full-length album 2021].. Marko was helping a lot with a lot of riffs, a lot of ideas. We got it together, but we actually felt that Tanawat wasn’t the right person for the vocals, for the vision that we had and for that album and moving forward. We also had a little bit of a difference on goals also, where we want to head career-wise. So we decided to replace Tanawat and the last piece missing that was Antero [Hakala]. And now we have the present lineup that we have to this day.
2020, “Burn the Witch” was already ready. But because of COVID, we released it at 2021. But the point about this is that we consider the “Burn the Witch” to be the real start of Bloody Falls. The Thanatos album was too experimental. We were still finding what direction Bloody Falls should go. So by “Burn the Witch”, we had more pinpointed.
“without me, Bloody Falls is not Bloody Falls.”
You almost answered on my next question but I still want to hear it from you. How would you describe what kind of music Bloody Falls is?
Bloody Falls is… Aggressive. It’s dark. Energetic. And usually has a story to tell. Not necessarily a story out of life. It’s many times fictional. But tends to have really nice stories. When you read the lyrics, the stories tend to be really nice. Like it can be inspired from seriousness, or it can be inspired from life. But the majority is mostly fictional. Bloody Falls in a nutshell is a combination of many genres into one. We try not to overcomplicate it, and not to make it too obvious, or to pinpoint immediately what genre we are.
But hey, what band isn’t inspired by other genres? It’s not like you can just reinvent the wheel.. So you just take those pieces and you try to make something unique enough to stand out from the crowd, and not be just another band that plays, let’s say, another Iron Maiden -type band, another Metallica -type band, or just a thrash metal band. We try to do something a little bit more different. This weird combination that we’re doing, that is the black metal and groove metal and we have a lot of melody in this.
There are not that many bands that they do exactly what we do, the way that we do it. So I think that’s the best description.
Could you tell more about your role in the band at the moment?
My role specifically, I am the leader of the band. Bloody Falls is basically an extension of Exiled Genesis. Exiled Genesis was my band, but Bloody Falls started as mine and Marko’s band. It has become all of us, like all five of us. It’s our band, our baby. We all contribute. But I am still the majority songwriter. If I stop writing, Bloody Falls will die. All band members acknowledge that.
Marko, that is a big contributor also, usually sends the riffs to me, and I make the riffs into order, or the songs into Bloody Falls’s form. But Marko still gets the credit and everything, because that’s, I think, the way it should be. I just rearranged riffs. I don’t take credit for Marko’s work. But at the same time without me, Bloody Falls is not Bloody Falls.
And what kind of things inspire you?
My main inspirations that have come, like… Let’s start with the general picture before we pinpoint it to the main ones. I would say the general picture is everything. Every single piece of music that I have liked over my life. It can be from Michael Jackson to Scorpions to early things that I was listening, that my mom was listening. And then I got into Iron Maiden and goes on and it evolved.
And, of course, movie soundtracks are a really big part of life for me. But I would have to say that main inspirations, when you start pinpointing it, that after all the years of listening to music, would be more like Iron Maiden, Rotting Christ, Lamb of God, a little bit like Children of Bodom, some Amon Amarth there and here.
But when it comes now to the music writing, okay, that is difficult to pinpoint. It can be anything. It could be that I’m just watching a movie and maybe it’s a movie that I’ve seen before. I love the soundtrack of The Last of the Mohicans. I have a YouTube version of it that I’ve done a unique metal version of it and it’s fantastic. Point being that I would listen to that and something clicks inside of me. I’m like, I feel like I want to do music. It’s a feeling. And I just pick up the instrument. I start writing. Whatever comes, either it’s going to be great and I’m going to come up with a full song or maybe two or three full songs or maybe I will come up with five riffs.
And if they’re not feeling now that it doesn’t feel now that’s the time to make them full songs, I just leave them in the storage, on a hard drive, waiting for later on in the future. Many times, if I don’t feel that I have inspiration, I revisit my old tabs what I have written. I write them in Guitar Pro and I re-listen to all my old stuff, little by little. There’s thousands of them, so it’s kind of impossible to do it in one day if you want to search all of them. But at least I go to the more recent ones and I try to see from there, like, do I have a new vision? So I kind of inspire myself with my own music, like, because I revisit them and I rewrite things and I create new things. And multiple times I will just get inspired either randomly or by playing a game or by watching a movie or live events or something like that. So pretty much anything can inspire me.
“I created “Mother Your Son Is Bleeding” and it was way too good of a song to pass.”
So let’s go and continue with your latest album. Could you tell more about the production when you are creating the songs for this album?
This album actually all started with the song that is “The Four“. That’s why the album is also named “IV”. Marko sent me some old riffs on Guitar Pro form from 2006 or 2009, really old ones. I didn’t have time to listen to them so we went to the studio, we had some beers and we opened files. I listened to it and I was like, immediately ‘whoa, this is amazing’. And then there was also one amazing breakdown that Marko had. So I told him I’m going to actually create something out of it. I took the intro riff and made it into a breakdown. I took the breakdown of Marko’s Guitar Pro and made it into an opening riff and chorus for the actual Four. And I just altered a couple of notes there and there on both riffs and created the song. So that actually triggered the whole album idea.
We have in the previous album spoken a lot about biblical things and stuff like that, like “Amartia”, that is Abel and Kane stabbing his brother on the cover. And it’s the father of sin -side, like on the previous album, “Burn the Witch”. We have a lot of the biblical stories inside our albums. I decided that let’s continue the trend. Let’s continue this path that we have taken and evolve it more now towards the apocalypse.
So it was basically in the beginning, the root of murder, where it started off. And now we have the Four Horsemen rising. So I wrote lyrics about “The Four”. And it was then the funny realization that we were at the studio and Marko mentioned I think, that, ‘man, it’s the fourth album’. And I was like ‘Dude, you know what? That this should be the fourth song in the fourth album and that the album should be named the Four’. We were planning to release it as a fourth single but we were late and had some production issues, it got delayed. So we had to release it as the third. So it broke a little bit there, but we still got the four, four, four going, nevertheless. It was a funny thing.
But more now onto the song and the themes in general, I would say the overall album, we wanted to have and usually always have trilogies inside. “Burn the Witch” had the witch story that it used to be like “Descend“, “Burn the Witch” and “Last Rites”. Amartia had the “Man Undying“, “Evil Incarnate“, and “The Curse of the Mark” that they’re all three connected. And with “IV”, we didn’t do so much trilogy, but it was more songs that represent the four horsemen. You have “Pestilence is All I Need“, that is obviously Pestilence. Then you had like “Enter the Mourn“, that represents War. Then “Black Death“, it was more about Death. It wasn’t so much about Pestilence because Pestilence brought the Black Death, but Death was the one collecting all the souls.
The only one that we didn’t wrote was Famine. I created “Mother Your Son Is Bleeding” and it was way too good of a song to pass. So we ditched the song that was supposed to be for Famine. It was a good strategic move actually, but nevertheless, it was the only horseman that didn’t get mentioned. But it’s okay, he’s mentioned in “The Four”, the song that covers all four Horsemen.
I write usually those kinds of stories. When you go to Marko’s lyrics.. He has the “The Churn” and “Doom to Repeat“. Marko is more about the post-apocalyptic future, more about the present state of the world, more about humanity repeating its mistakes. Marko likes a little bit more this kind of topics. And then you have Antero’s lyrics, right? Antero wrote “Enter the Mourn“, which wasn’t supposed to be for War, but we altered it because it was war themed so we made it for War. And he also wrote “By My Own Grave“, the opening track, that that’s a little bit more personal story of Antero.
So everybody has their own way of doing things and we just try to always write we have this bubble that you cannot stray too far from it. If we’re talking about the apocalypse, you cannot start talking about rainbows out here.
I’m going to ask you to do something that usually Finns are quite bad at. I would like to hear why Bloody Falls is such a good band?
I believe we are unique, I believe that what we do nobody else does. I believe our shows are amazing, when we give live performances, we have this unlimited type of energy that we don’t even understand how that’s possible.. Having children and being dead most of the time home and then you go on the stage and you have this energy, but I truly believe that we are really passionate about what we do, we love what we do. All five of us are really into it and we are really having amazing chemistry. We are like brothers with the guys, we are best friends. We love each other and we just go forward as one. There’s no friction.
I believe the road to success is more clear than having turmoil inside the band, there are always going to be some fuck ups with turmoil, with problems and this and that, we don’t have that, you know, everything is so harmonious, so beautiful and so much good team working. I believe that all five of us are really talented at what we do, so that’s actually some extra points there. I believe we really have actually like that little edge in comparison to many other new bands that are coming out, we have that little edge that we might actually like do it, we might actually break through, we might start touring the world and we might have actually millions and millions of followers. I truly believe that, that’s the reason I’m in Finland. I’ve given my entire life for this, so I hope it happens.
“we know we have a big fan base, and they’re dying to see us.”
What are your next big plans?
Right now, we are trying to get out of Finland. That is the biggest goal right now. Since we just released an album, we are not in a hurry to start production for the next record. We want a tour, we want to go to Germany, we want to go to Sweden, we want to go to Eastern Europe. there’s Poland, this and that many countries there that they’re waiting for us.
We know that we cannot get to the US, and we have so many fans there. Latin America and North America.. Everybody’s asking, when are you coming to US, when are you coming to America, and we’re like ‘a little bit expensive’. We are not as big as you think we are. Many people have the misconception that when they see big Spotify numbers, they assume that these guys are huge.. No no, we all have still day jobs, we all still have debts, we all still have to struggle through life. Music doesn’t pay the bills, You all need to remember that there’s multiple people working behind, we don’t get all the money directly to us, and even if we do, we have to invest that money for next records etc.. So basically, US and those places are out of the question, at least for the next two, three years easily. But next year, we are desperately trying to go to Germany and Central Europe to get our feet there, because we know we have a big fan base, and they’re dying to see us.
Kuudes Linja Bloody Falls Teppo Krogerus
Kuudes Linja Bloody Falls Teppo Krogerus
Kuudes Linja Bloody Falls Teppo Krogerus
Are there some bands that you would like to have a tour with?
Yeah, actually. The last gig that we had, was an amazing lineup: Numento, Bloody Falls, Torchia [Bar Kotelo 13.06.2026]. We were really on fire. All three really, really talented bands, so I believe that that would definitely attract a lot of people.
Torchia and Numento, definitely, and if you had to add something else in the equation, like a couple of more bands, we really like Progeny of Sun, they’re really fun guys, we really like them. They’re really talented, their music is energetic, it’s powerful, so it could work really nicely. Also Voidfallen, they’re good friends of ours and their music is really also, kind of like moody, dark, that it can easily help with the whole atmosphere. So I would say, ironically, all of those bands that I mentioned, they’re in Death Agency, as we are, but that’s the reason, we have all played with each other. We don’t go as strangers and meet there, we know where we’re heading, we know that we get along, we know it’s gonna be great, and we know that we are all talented and that people are gonna come and watch, so I think those are my options.
“I Am The Devil”. It has everything that Bloody Falls represents. It has groove, aggression, melody, amazing lyrics, and it’s just the whole picture.”
Final question, about this new album. If you had to pick one of your favorite songs from there, what would it be, and why?
Okay, this is a really complicated question. I’m gonna explain first why, and then I’m gonna take a pick, even though it’s really difficult to choose usually. This has been the first album that we have created, that all five band members cannot pinpoint which one is their favorite song, because it changes every time. Every time you think this is my favorite, you go listen to the whole album, you’re like ‘ah, goddammit, no, I like this, no, I like the other one, but I like that one also’. You’re all the time second-guessing yourself, like, all the songs are really strong, that it’s really difficult for one of the songs to jump out as the best one.
Which ones are the favorites? I would pick my favorite, “I Am The Devil“. It has everything that Bloody Falls represents. It has groove, aggression, melody, amazing lyrics, and it’s just the whole picture. It’s the good Bloody Falls promo song. Like, if you wanna push Bloody Falls somebody and if they don’t like “I Am The Devil”, they’re probably never gonna like any song that Bloody Force has ever done. So, I would probably say, yeah, I am the devil. And if I had the second choice, it would be “Black Death”, most likely.
Where we can find your merchandise and albums?
At this moment, all merchandise can be found from the Art Gates official store. If you just google Art Gates records and Bloody Falls together, you’re gonna find immediately the store page and you can buy anything you wish. And the other option, of course, is to contact us directly via any social media platform.
Bloody Falls
Vocals: Antero Hakala
Guitar and backing vocals: Stavros Mathios
Guitar: Marko Mäkinen
Bass: Mika Lehtinen
Drums: Rami Vartiainen
Metallivuori-festivaali järjestettiin 10.–11. heinäkuuta 2026 Turun Uittamon kansanpuistossa. Neljättä kertaa järjestetty kaksipäiväinen tapahtuma yhdisti raskaan musiikin vehreään ja merelliseen puistoympäristöön.
Festivaalin päälavalla nähtiin kotimaisen metallin tunnettuja nimiä, kuten Korpiklaani, Swallow the Sun, Ensiferum, Lähiöbotox, Bloodred Hourglass, Luna Kills, Fear of Domination, Wolfheart, Before the Dawn ja Awake Again. Turku Rock Academyn lavalla esiintyi lisäksi kahdeksan nuorta ja lupaavaa yhtyettä.
Palaa festivaalin tunnelmiin Metalliluolan kuvagallerian kautta by Tiina Moilanen:
Levyn on miksannut Merta-yhtyeestä tuttu Juhis Kauppinen ja masteroinut Miro Kiiski. Levyn kansimaalaus on oululaisen taiteilijan Juuso Laation teos.
Post Pulse jatkaa kolmannella pitkäsoitollaan siitä, mihin vuoden 2024 Return to the Halls jäi, mutta tällä kertaa helsinkiläisyhtyeen kattila porisee selvästi aiempaa kypsemmillä ja monikerroksisemmilla mausteilla. Siinä missä Halls of the Damned tarjoili vielä suoraviivaisemmin rouhivaa ja brutaalisti groovaavaa death metalia, ja Return to the Halls nosti yhtyeen jo selvästi muutamaa divaritasoa ylemmäs, on Lupaus kokonaisuutena huomattavasti harkitumpi, rohkeampi ja samalla vaikeammin lähestyttävä teos.
Lupaus ei avaudu kertakuuntelulla. Kävin vertailun vuoksi läpi yhtyeen kaksi aiempaa albumia, ja vaikka Post Pulse ei ole aikaisemminkaan päästänyt itseään helpolla, on Lupaus selvästi haastavin pala purtavaksi. Tarttumapintaa riittää, mutta kappalemateriaali vaatii aikaa ja ajatusta ennen kuin sen sisään pääsee kunnolla. Yhtye ei tarjoa valmiiksi pureskeltua dödismössöä, vaan rakentaa kappaleensa kerroksista, tunnelmista, raskaista tempoista, melodioista ja paikoin hyvinkin yllättävistä ratkaisuista. Löytyypä levyltä pätkä John F. Kennedyn puhettakin A Strategy of Peace -kappaleesta (googletin, koska en tiennyt mistä ihmeen puheesta on kyse).
Uuden levyn myötä Post Pulse tuntuu vieneen musiikillista sielunmaisemaansa entistä progressiivisempaan suuntaan. Kappaleet ovat aiempaa melodisempia, mutta samalla rakenteiltaan monimutkaisempia. Yhtyeen tekninen osaaminen ja sävellystaito on selvästi kehittynyt ja se halutaan myös tehdä levyllä selväksi. Lupaus-levyllä Post Pulse on pääosin onnistunut pitämään katseen biisissä, vaikka muutamassa kohdassa kunnianhimo uhkaa karata omille teilleen.
Levyn avaava Not My War toimii hyvänä sisäänheittäjänä albumin maailmaan ja on ehkä levyn helpoimmin lähestyttävä raita.
Levyn nimikkokappale Lupaus on yhtyeen ensimmäinen suomenkielinen kappale, ja ratkaisu toimii paremmin kuin paperilla olisi välttämättä osannut odottaa. Erityisesti säkeistöjä komppaava riffi on käsittämättömän hieno. Kappale on yksi levyn onnistuneimmista hetkistä.
Vokaalityöskentelylle on annettava reilusti pisteitä. Tapani Rantanen on ollut aiemminkin vakuuttava vokalisti, mutta Lupaus-levyllä kokonaisuus tuntuu entistä monipuolisemmalta. Paikoin tulee jopa tunne, että levyllä olisi useampikin laulaja vetämässä.
Incredible Creatures ja A Strategy of Peace jatkavat levyn monikerroksista linjaa. Molemmissa kuuluu yhtyeen kasvanut varmuus sovittajana. Riffeissä on kivasti painoa ja rytmiryhmä tekee tarkkaa jälkeä. Levyllä ei olla vain toistamassa edellisen albumin kikkakolmosia, vaan hakemassa uudempaa muotoa koko bändin ilmaisulle.
Albumin päättävä The Hole on sitten oma lukunsa. Yli 20 minuuttia kellottava päätöskappale on kaikessa massiivisuudessaan täysin ylimitoitettu. Se on rohkea, kunnianhimoinen ja hatunnoston arvoinen viritys, mutta samalla kokonaisuuden ongelmallisin osa. Kappaleessa on hienoja hetkiä, painostavaa tunnelmaa ja selvästi paljon ajatusta, mutta rehellisesti sanottuna tiiviimpi versio olisi palvellut levyä paremmin. Toisaalta on pakko arvostaa yhtyettä, joka muutaman sekunnin huomion herättämisen TikTok-aikakaudella päättää lopettaa levynsä 21-minuuttiseen metallijärkäleeseen.
Lupaus ei ole easy listening -osastoa, eikä se varmasti ole sitä yrittänytkään. Levy vaatii kuulijalta keskittymistä ja useamman kierroksen, mutta palkitsee kärsivällisyyden. Post Pulse on kehittynyt selvästi sävellystaidoiltaan, soitannollisesti ja ennen kaikkea oman identiteettinsä rakentajana. Kokonaisuus ei ole täysin aukoton, ja päätöskappaleen mittasuhteet herättävät perustellusti kysymyksiä, mutta samalla levy osoittaa yhtyeen olevan rohkeimmillaan juuri silloin, kun se ei valitse helpointa reittiä.
Lupaus on Post Pulsen kypsin, kunnianhimoisin ja haastavin albumi tähän mennessä. Se ei ehkä tarjoa yhtä nyrkin iskua naamariin kuin yhtyeen suoraviivaisemmat hetket, mutta sen painoarvo kasvaa kuuntelukertojen myötä.
Levyn on miksannut Merta-yhtyeestä tuttu Juhis Kauppinen ja masteroinut Miro Kiiski. Levyn kansimaalaus on oululaisen taiteilijan Juuso Laation teos.
Post Pulse: Lupaus (2026, Almots Records)
1. Not My War 6:19
2. Lupaus 6:38
3. Incredible Creatures 4:43
4. A Strategy of Peace 6:18
5. The Hole 21:44
Post Pulsen kokoonpano:
Tapani Rantanen – laulu (Sigyn, ex-Code Unknown)
Antti Karhu – kitara, laulu ja ohjelmointi (Shining [NO], Diablerie, Sounds of Delusion, ex-The Man-Eating Tree)
Anttoni Välimaa – rummut (As the Sun Falls, Dying Reverie, ex-Stygian Creations)
Sam Roon – basso (ex-HUNG [USA], ex-Indestructible Noise Command [USA])
Post Pulsen albumit ja EP:t:
Halls of the Damned -albumi (2017, Inverse Records)
Dead Like Silence EP (2018, Inverse Records)
The Price You Paid EP (2019, Inverse Records)
Your Sweet Suffering EP (2020, Inverse Records)
Figures on the Sand EP (2021, Inverse Records)
Return to the Halls -albumi (2024, Inverse Records)
Lupaus -albumi (2026, Almots Records)
Siinä missä vuoden 1995 "Burnt Offerings" esitteli raskaan, tylyn ja tarttuvuutta väistelleen Iced Earthin, nyt 30 vuoden rajapyykin saavuttava "The Dark Saga" oli kuin...
