Yhtyeen itsensä mukaan nimetty albumi keskellä pitkään kestäneen uran kaarta usein kertoo jonkinlaisesta nahan uudelleen luonnista. Esimerkkejä tästä on nähty mm. Mötley Crüen, Alice In Chainsin ja Helloweenin kohdalla. Brittiläinen doom-veteraani Paradise Lost liittyi joukkoon 20 vuotta sitten julkaisemallaan kymmennennellä studioalbumilla ”Paradise Lost”. Bändin tapauksen teki mielenkiintoiseksi se, että debyytti oli jo nimetty muotoon ”Lost Paradise”.

Tämä käänne on usein merkinnyt myös kokoonpanomuutoksia, ja yhtyeen tiuhaan vaihtunut rumpalin palli oli tässä kohtaa jälleen uudelleen miehitetty, kun Jeff Singer liittyi mukaan juuri ennen nauhoitusten alkua. Varsinaisesti bändi ei tehnyt tällä levyllä suurta muutosta sen aikaiseen musiikilliseen formaattiinsa, vaan tämä on realisoitunut vasta myöhemmin erityisesti ”The Plague Within” ja ”Medusa”-albumeilla. Nämä ovat vieneet Paradise Lostin soundia lähemmäksi death-vaikutteisia doom juuria Nick Holmesin korinan saattelemana.

Itse pidän vuoden 1997 ”One Second” -albumia yhtenä bändin parhaista ja vähintään kunniakkaana seuraajana yleensä listojen kärjessä valtamedioissa roikkuvalle ”Draconian Timesille”. Sen jälkeen yhtye kieltämättä pudotti pallon täysin ja seuraavat vuodet olivat yhtyeelle haparointia. Ajoittaisia onnistumisia varjostivat lähes konemusiikin puolelle luisuneet biisit. Toipuminen vei vuosia ja ”Paradise Lost” -albumilla ryhmä tuntuu vielä hakevan todellista sieluaan.

”Paradise Lost” kurkottaa oikeammin lähemmäs ”One Secondia” siinä onnistumatta. Tavoite on kohtuuttoman kova, vaikka tietoisesti sitä ei olisi yritetty. Ajoitellen Greg Mackintoshin sävellykset saavat ilmaa alleen ja tarjoavat sitä melodisuutta ja melankoliaa, jonka vain Paradise Lost osaa näin hyvin. Harmillisesti niistä puuttuu viimeinen kipinä ja sovituksista kruunu. Kitaristin oma soitto on merkillisen pidättyväistä ja 1990-luvun lopun levyille tyypilliset koskettimet saavat levyn edetessä enemmän alaa.

Holmes laulaa ilman turhia kiemuroita. Hän osaa myös asiansa tällä osastolla paremmin kuin kukaan muu, mutta ajoittain väkisin miettii kuulostaako vokalisti eläytyvän todella hyvin masennuksen alhoon vai onko hän oikeasti kyllästynyt tiettyä samaa kaavaa toistavaan materiaaliin? Singer ei rummuissa erityisesti loista, vaikka rytmiryhmän soundi on hyvin saatu esille äänimaton pintaan.

Lähinnä teknon ja elektronisen musiikin saralla työskennelleen Rhys Fulberin tuotanto vaikutteineen korostuu ja Fulber on myös Mackintoshin kanssa maalannut taiteellisella siveltimellä kosketinosuuksia. Mies työskenteli Paradise Lostin kanssa 2000-luvulla kolmella perättäisellä levyllä, ja paransi otettaan jokaisella nistä. Machine Headin levyjä myöhemmin pahasti pilannut tuottaja on tässä paremmin musiikissa sisällä. Naistaustalaulajat tuovat muutamaan kappaleeseen lisää tunnelmaa, kuten odottaa sopii.

”Paradise Lost” on loppujen lopuksi kummallisen staattinen teos, jossa bändi tekee kaiken oikein silti erityisesti loistamatta. Kuulija odottaa ”One Secondin” tai ”Forever Failuren” kaltaista kovan luokan nostetta, jota ei saada, vaikka lähelle päästään. Seuraavalla vuoden 2007 “In Requiem” -levyllä soi jo selvästi ryhtiään ravistellut metalliyhtye, joten eräänlaisena kirivaiheen käynnistäneenä välityönä myös tämä albumi kannattaa tarkistaa.

7+/10

Ville Krannila

1.Don’t Belong
2.Close Your Eyes
3.Grey
4.Redshift
5.Forever After
6.Sun Fading
7.Laws Of Cause
8.All You Leave Behind
9.Accept The Pain
10.Shine
11.Spirit
12.Over The Madness