Sitä sanotaan että hyvää kannattaa odottaa, joten tässä olisi lopultakin vuoden viimeinen, mutta kenties paras, raportti tämän vuoden elokuun alussa järjestetyistä Tampereen Viikinsaaren SaariHelvetti-festivaaleista. Yhdeksättä kertaa järjestetyt karkelot ne meni ja tekivät loppuunmyydyillä päivillä myös kävijäennätyksen 5200 raskaamman musakkelin ystävistä. Ei paha, vaan itse asiassa todella hyvä!
Päivä 1: Perjantai
Perjantaina pääsin Babylonin rattaista irtaantumaan vasta klo 18, joten harmillisesti rantauduin Viikinsaarelle vasta klo 18:47. Tätä ennen pistin merkille että Laukontorilla oltiin jonotusjärjestelyiden suhteen tehty pienoisia muutoksia, mutta hyvin toimi kyllä edelleen ja botskiin pääsin kyllä onneksi suhteellisen pikaisesti. Toki pressipassilla nyt pääsi ns. “rahvaan” ohi jonossa, joka edesauttoi asiassa kjeh kjeh.
Suru meinasi tulla puseroon, kun ensimmäisenä suunnattuani kakkoslavan viereisiin bajamajoille, muuan corpse paintein kaunistautunut naisoletettu nähtyään minut tokaisi ”Sä näytät siltä et sä olisit tulossa Electric Cowboyn keikalta”, johon itseltä pääsi refleksinomaisesti huutava vastaus “HYI VITTU!” Noh, piti sitten vielä jäädä suomalaisen selittelyn tarpeen mukaan perustelemaan omaa kantaa sekä toteamaan että ko. bändin keikka tämän kesän Tuskassa oli surkea mutta pettymys.
Kalmah, nuo Oulun leppoisat lörpöttelijät sekä tiluttelijat, olivat päälavan lauteilla veivaamassa samalla kun löysin SaariHelvetin vakioseurani pöydistä notkumasta. Muut olivat ns. “tipattomalla” linjalla, ja itsekin ajattelin vain muutaman siemailla festareiden aikana tiettyjen bändien aikana päästäkseni “tunnelmiin”, mutta päätinpä hakea jo tässä kohtaa aloitellakseni pitkän puikon kaljaa sekä kesän ah niin ihanaa hittituotetta ananaslonkeroa (jota tilatessa piti se aina vääntää muotoon “Yksi ÄNÄNÄS lönkerö, kiitos!”). Kalmahin kohdalla totuus tuli selväpäisen ja -järkisen ystävän suusta: “Kyllähän tätäkin kuuntelee” ja kuuntelihan sitä.
Varmaan SaariHelvetissä joka vuosi soittava Vorna oli jälleen kakkoslavalla pistämässä melodisen folk/pagan/black metalinsa tulille, kun totesin että nyt jos koskaan pitää mennä bändistä antamaan heidän ansaitsema lausunto, sillä minulla on sellainen fiilis että aikaisempina vuosina on allekirjoittanutta enemmän kiinnostanut kaksinkäsin kiskominen. No joo, pakko kyllä myöntää että aika pian se kiskominen kiinnosti enemmän kuin Vornan kuunteleminen! Omassa karsinassaan olen ymmärtänyt että bändi on jo melko suosittu ja hyväkin, mutta itselle tuli mieleen eräs sanonta, jonka olen muistaakseni jostain vanhasta suomalaisesta elokuvasta kuullut: “Tässä maailmassa ei ole sellaista lurjusta joka ei naista itselleen löytäisi.” Tai jotenkin noin se meni. Tässä kontekstissa se vääntyisi siten, että kyllä tämäkin musa jollekin aina kelpaa. Lisäksi muistiinpanoissani luki Vornan kohdalla “nopee Swallow the Sun” sekä “Poets of the Fall mut metal”. Että tämmöstä.
Rotting Christin näin vain pari viikkoa aiemmin kotikyläni Laukaan John Smith -festeillä, ja jo siellä bändin keikkakunto ja toimivan simppeli lavashow sekä hyvin koottu settilista vei mukanaan. Sama meno jatkui Saaressa, eli homman nimi oli helleenisen maskuliininen, jopa militanttisella jämäkkyydellä taottua mustempaa metallia. Teki kyllä nasueinaria, aijai! Omaa fiilistä ei juurikaan latistanut edes nuoremman adonisbasistin yleisöltä “tilaama” wall of death, johon tietty hurmioituneet remmihousuiset metallisoturit tietenkin suostuivat ja aloittivat sitten sateiden aiheuttamaan mutalääryyn kitkattoman luistelumoshpitin.
Muta oli kyllä riesana läpi viikonlopun, samoin paikoittaiset sateet, mutta näinä maailmanloppua enteilevinä ilmastonmuutoksen aiheuttamien äärisääilmiöiden lisääntyessä meillä, Euroopassa ja maailmalla, ei voi olla kuitenkaan laittamatta asioita perspektiiviin “aina voisi olla pahemminkin”, miten itse asiassa olikin esim. Wackenissa ja MetalDaysissa. Huhhuh.
”Noniin kaikki siat ruvetaanko saatana ryyppäämään? Anteeksi kielenkäyttö.” Tällaisia välispiikkejä tarjosi kaikkien kulttibändien kvlt-bändi, Bat & Ryyd, festivaalien ns. kolmannella, Rock ‘N’ Tits -lavalla. Näköjään moni muukin oli ajatellut samoin, että Rotting Christin nyt näkee harva se festi, mutta Bättiä ja Ryydiä ei, sillä tätä karvanaamaista pilipaliduoa oli tullut katsomaan jopa niin paljon, että olisiko voinut olla oikea ratkaisu laittaa Vorna soittamaan pikkulavalle ja Bat & Ryyd viralliselle kakkoslavalle?? No nyt oli vähän ilkeästi kirjoitettu, anteeksi, mutta pointti on se että kansaa kyllä riitti. Kaikilla tuntui olevan sellainen vekkuli “ei helvetti, ei saatana” ilme, kun tätä typerää junttidiscoiluperseilyä todistettiin, mutta siitäkään huolimatta iloitsemiselta ja naurulta ei voinut välttyä. Jotkut puhuivat, että Batmanin ja Ryydmanin keikalla oli niin iso moshpit, että sen pystyi näkemään avaruudesta asti…
Positiiviseksi yllätyksesi pistin merkille, että Rotten Sound oli tällä kertaa jotenkin todella nälkäinen, skarppi ja jopa VAARALLINEN! Bändin “Murderworks” albumi oli aikoinaan teini-ikäiselle Jannelle kaverin suosittelemana porttihuume rajumpaan ja nopeampaan mökään, joten bändillä on sikäli erittäin rakas paikka meikämurderworksin sydämessä, ja oli kyllä nyt ilo todeta bändissä jälleen sitä raakaa voimaa jota joskus vuoden 2005 “Exit” levyn aikaisten keikkojen aikaan todistin. Hyvä Keijo & kumppanit!
Perjantain pääesintyjän pallilla tänä vuonna oli portugalin ihmelapset Moonspell, ja olihan ne jälleen kerran karismaattisia sekä hienosti osasivat soittaa rytmimusiikkiansa. Keikka startattiin “Opium” goottiklassikolla, eli bändi meni ns. suoraan asiaan. Visuaalisesti kummaksuttavin piirre oli kiipparin Pirates of the Caribbeanista tutun Davy Jonesin tyyliset urkupillit koristeena. Öööh, Tuomas Holopainen soitti, haluaa kuulemma ideansa bäccii! Moonspellin keikalla oli myös ainakin toisen biisin kohdalla teknisiä ongelmia soundien kanssa, mutta ne saatiin onneksi jiiriin ja homma jatkui taas hyvillä soundeilla. Bändin tuotannosta itselle rakkain levy, “Memorial”, oli hyvin edustettuna, ja hittibiisi “Finisterra” tulikin tietty juuri sillä hetkellä kun olin hakemassa molempiin tassuihin yhdet änänäslönkeröt lisää. Yhdessä kohtaa sanoin ääneen Metalliluolan kollegalle, että at the end of the day, onhan Moonspell vaan portugalilainen The 69 Eyes, ja edessämme oleva henkilö kääntyi välittömästi ja esitti tähän vastalauseensa.
Kun Moonspelliä oli nähty tarpeeksi ja kivekset täynnä änänäslönkeröä, aloin pikkuhiljaa valumaan kohti paattijonoa, joka onnekseni ei ollut vielä edes kehittynyt, vaan pääsin suoraan astelemaan laivaan kohti Tampereen keskustaa. Viimeisenä esiintyjänä jäi Murheenlaakso näkemättä. Vasta seuraavana päivänä hoksasin että hohoho, nyt olin vähän hessu, sillä olin sekoittanut päässäni/päissäni bändin Kuolemanlaakson kanssa! Olisihan minulle voinut maistuakin muutamat Mana Manan nannaa tekevät biisit, joita Murheenlakso soitti, mutta eipä siinä, kelpasi minulle myös Majava Baarin jukeboxista soitetut väärät biisit, koska en osannut sitä oikein käyttää.
Kalmah
Kaunis Kuolematon
Moonspell
Murheenlaakso
Mustan Kuun Lapset
Rotten Sound
Rotting Christ
Suotana
Vorna
Päivä 2: Lauantai
Lauantaina herättiin totta kai pienessä kankkusessa, joten lähtö duuniin ei ollut siitä kevyimmästä päästä – mutta siitähän hevimies nauttii, kun elämäkin on raskasta!!! Babylonin hampaat hellittivät klo 16, jonka jälkeen piti scoottailla kotona syömässä sekä ottamassa noin tunnin discopäikkärit. Päästyäni Laukontorille väkevänä aikomuksena päästä laivaan ja takaisin tsembaloihin, selvisi että seuraava lautta lähteekin reilun 30 min kuluttua. Harmikseni siinä jouduin kuuntelemaan joitain idiootteja, jotka laukoivat rasistista läppää. Teki vähän mieli äityä hirmutekoihin….
Saavuttuani jälkijunassa festareille, haastattelin hieman aikaisemmin paikalle saapuneita ystäviäni päivän keikoista, ja kuulemma Lost Society ei ollutkaan nolo mutta paska, vaan hyvä. Stoned Statues taas oli kuulemma ihan hyvä, jopa oikein hyvä ja kommervenkeiltä vältyttiin. Sitten taas Harakiri For The Sky oli livenä kuuleman mukaan paska, mutta lähinnä siksi ettei materiaali ollut etukäteen tuttua eikä ollut oikea mielentila, joten ilmeisesti siis ihan kelpo mutta ei sillä hetkellä kaikkien kuppi teetä.
Harmillisesti One Morning Leftillä oli 45 minuutin soittoaika, mutta karmaisevien teknillisten ongelmien vuoksi käytännössä koko aika meni asian selvittelyyn. Ohimennen kuulin kun joku heppu tokaisi “illan paras keikka”! LOL! No, ei voi kun hattua nostaa yhtyeelle, joka sai kuin saikin hommat kondikseen ja veti sitten kaksi biisiä 1000% asenteella – itse tosin olin jo tässä kohtaa asemoitunut odottelemaan päälavan edustalle odottelemaan puolalaista mättöö.
Ja mättöä sieltä tulikin! Jo vuonna 1996 perustettu Decapitated tuli ja tuuttasi moderneilla soundeilla teknistä death metal -jöötiä. Rumpali nakutteli triggeröityjä tuplabasareita aivan kyrpänä, mutta yksitoikkoiseksi homma ei väljähtänyt, vaan kappaleiden välillä oli paljon variaatiota tunnelmien ja intensiteettien suhteen. Vähän taas sai kiristellä hampaita, kun bändin jäsen tilaili yleisöltä circle pittiä, ja kyllähän päälavan edustalla olevan mutakraateriin saatiin vipinää kansan kinttuihin. En mä kyllä levyltä tätä jaksaisi tykitellä, mutta livenä maistui, maistuihan se!
Kaikkien näiden vuosien jälkeen pääsin viimeinkin näkemään ensimmäistä kertaa burleskia tällä kolmannella Rock ‘N’ Tits -lavalla. Oikein viihdyttävää showta sieltä saatiin ja takuulla menen jossain vaiheessa katsomaan burleskia ihan ko. taidemuodolle omistettuihin iltoihin.
Useampana aikaisempana vuonna festivaaleilla jo nähty Lähiöbotox tuntuu livenä paranevan vuosi vuodelta kuin hyvä viini. Biisit ovat tulleet keikoilla jo tutuksi, joten bändin näkeminen on kuin vanhaa hyvää kaveria morottelisi. Oli ilo myös nähdä kuinka bändi itsekin oli silminnähden VIIHTYMISEN tilassa ja nautti päästä taas kurittamaan SaariHelvettiläisiä – aivan kuin rumpali kohtelee rumpujaan lyömäsoittimena, eli kovaa ja täysiä!
SaariHelvetin lähes jokaisella kerralla koetaan joko siunauksena tahi kirouksena Turmion Kätilöt, jonka valtavan suosion tavallaan ymmärrän, mutta sitten taas en. Jälleen kerran tuli enemmän ihmeteltyä sitä suurta ihmismassaa ketä bändin musiikki liikuttaa, kun itseä vaan haukotuttaa ja alkaa jo haaveilemaan omasta sängystä sekä painopeittulin syleilystä. Kuin ihmeen kaupalla TK tuli kuitenkin katsottua loppuun, jolloin tuli myös hetki ihmeteltyä Diablo Swing Orchestraa – totesin tosin että nyt ei lähde tällainen psykedeelisissä shorteissa esitetty musiikki, joten niin vain sitä tuli mentyä jonottamaan poispääsyä laivalla.
Kokonaisuudessaan festivaalit olivat jälleen takuuvarmat, kenties jopa liiankin varman päälle pelatut, sillä myös SaariHelvettiä alkaa vaivaamaan bändien suhteen sama homma kuin esimerkiksi Tuskaa – samat bändit pyörivät lauteilla vuodesta toiseen. Bändikattauksista voi aina kitistä loputtomiin, mutta oli myös ihanaa huomata kuinka tänä vuonna vältyttiin aikaisempien vuosien bajamajaongelmilta, sillä nyt vessakoppeja sekä pisuaareja oli strategisesti enemmän, tai ainakin ne oli järkevämmin aseteltu eivätkä olleet täynnä heti toisen päivän puolessa välissä. Pieniä juttuja, joilla on viihtyvyyden kannalta kuitenkin valtava vaikutus.
SaariHelvetin 2023 versiossa hauskaa kyllä riitti, sillä festivaalien jälkeisenä aamuna katsottua kuinkas paljolla sitä tulikaan ÄNÄNÄSLÖNKERÖÄ oikein siemaltua. Noh, sanotaanko näin että summa oli sen verran muhkea, että sen jälkeen ollaan tähän päivään asti oltu korkki kiinni.
Nyt onkin siis hyvä elää raitista elämää ja säästää rahulia vuoden verran, jotta voikin tyhjentää oman tilin drinksuihin sekä murskata oman kehon temppelin! Saatana vaatii suuremman uhrin! Nähdään siis 2024 SaariHelvetin 10 v. bileissä!
Cryptic Hatred
Decapitated
Diablo Swing Orchestra
Fear of Domination
Harakiri For The Sky
Lost Society
Lähiöbotox
Stoned Statues
Turmion Kätilöt
Yleisögalleria:
Teksti: Janne Lesonen
Kuvat: Sofia Douska
Sofia Douska
Musiikkidiggari jolle maistuu niin kosminen dub reggae kuin kiukkuinen black metal ja kaikkea siltä väliltä. Huumorintajuinen oman elämänsä kuningas, jolla on jyrkkiä mielipiteitä musiikista sekä ulkomusiikillisista seikoista. Harrastuksiin kuuluu englanninkielinen improvisaatiokomedia, itsensä kehittäminen sekä Seinfeld -tv-sarjan palvominen.
