“Hiljaa hyvä tulee kuten sanotaan, samaten myös allekirjoittaneen raporttia tämän vuoden SaariHelvetistä melkein kuukausi sen jälkeen kun Viikinsaaren mutaliejut ovat kuivuneet. Vaan eipä siinä, sori siitä jne. Mutta nyt sitten asiaan niin kuin olisi jo!”
Etukäteen festivaalin bändikattaus herätti suurta ihmetystä, että onko tässä kenties kaikkien aikojen paras ohjelma tapahtuman historiassa? Kenties! Muutaman vuoden tauon jälkeen oli siis aika heittää rässiliiviä päälle ja suunnata Laukontorille botskijonoon.
Olin ensimmäisenä iltana satamassa klo 17 maissa, mutta seuraavaa Hopealinjan laivaa sai odottaa lähteväksi vasta klo 18. Laivoja piti mennä puolen tunnin välein, joten monen muunkaan närkästyneen jonottajan tietoon ei koskaan tullut miksei 17.30 laivaa koskaan tullut.
Viikinsaarelle rantauduimme palttiarallaa 18.30 tietämillä, jolloin kakkoslavalla tykitteli menemään yhtye Ikinä. Hetken meininkejä seurailleeni, totesin että eipä ole oikein minun makuuni heidän musansa. Keksin nokkelana termin “Nylon Beat -metal”. Joku muu on voinut todeta saman, mutta en lähtenyt todentamaan asiaa internetin kommenttikenttien syövereistä.
Päälavalla piakkoin aloitteleva Pudasjärven ylpeys Kalmah oli jälleen takuuvarmaa suorittamista sekä leppoisia iskävitsejä viljeleviä välispiikkejä pullollaan. Olen myös vakuuttunut ettei bändin jäsenet vanhene koskaan, sillä he näyttävät tismalleen samalta kuin viimeiset 10-15 vuotta minkä aikana yhtyeen nähnyt kourallisen kertoja. Onko Pudasjärvi sittenkin myyttinen nuoruuden lähde?
Rytmihäiriö se on aina kova, siitä ei mihinkään pääse. Oma rubiininpunainen gambinasydän tosin sykkii kaikkein eniten yhtyeen vuosien 2005-2010 materiaalille, jolta kuultiin rikollisen vähän klassikoita (tarkalleen ottaen vain hitit “Tissit Gambinassa” sekä “Saatana on herra”). Vaan kyllä se surmajuna kulkee uudemmallakin matskulla! Vokalisti Unella oli hieman haasteita mikrofonin kiertämisen kanssa, mutta ääniteknikon kanssa hommat saatiin ruotuun ilman suurempaa kähinää ja homman eskaloitumista peruuttamattomiin hirmutekoihin, heh!
Päälavalla folk-metallisuuruus Ensiferum se jälleen jolkotteli ja jollotteli menemään. Eipä heidän musiikissa mitään vikaa ole, ihan jeppikseltä se kuulosti, etenkin Sami Hinkkan läpysbasso kuului mukavan selkeästi sekä rouheasti. Pidin! Myös bändin oma “Bye Bye Baby” eli “Lai Lai Hei” kuultiin ja se on kyllä upea teos, siitä ei mihinkään pääse.
Tällä sivustolla olen takuulla aikaisemminkin vaahdonnut omasta beeffistä Enskan musiikkiin, sillä kuulun juuri siihen ärsyttävään vähemmistöön (=eli vain minä itse?!) jonka mielestä ne bändin kaksi ensimmäistä albumia olivat THE Ensiferum Jari Mäenpään kanssa. Suureksi ilokseni yhtye onkin jo julkistanut tämän raportin kirjoittamishetkellä, että vuodelle 2027 onpi tulossa spesiaaliherkkua juuri meikämenninkäiselle, kun Mäenpää nousee yhtyeen kanssa valikoiduille keikoille soittamaan ja laulamaan juurikin niitä alkupään hittejä. Ai saatana, joku näistä keikoista on PAKKO nähdä!
Havukruunu on tällä hetkellä the shit, eli kovaa paskaa! Tämä orkesteri pyyhkii metsäisellä ja hämäläisellä black metalillaan lattiaa, ensiferumeja ja jopa Emma-palkintoja! Ja aivan ansaitusti! Saatanan kova keikka! Kun yhtye pimentyneessä alkusyksyn sadesäällä julistaa seuraavaksi kappaleeksi “Tähti-yö ja hevoiset”, niin siinä hurmoshoureessa pystyin taivaalle katsellessa näkemään ne tähdet ja hevot lentämässä.
Illan päätähdellä Abbathilla taisi olla itselläänkin pääpäivä, hehheh, kuten tässä vaiheessa varmasti jo koko luomakunta tietää miten tämä keikka alkoi ja päättyi. Toki itsekin keikkaa odotin näkeväni, mutta festivaaleilla täysin vesiselvänä ollessani ensimmäinen ajatus oli “nonni pääsee aikaisemmin nukkumaan”. Very metal.
Abbathin peruuntunut keikka olikin sitten loppuillan ja koko festarin puhutuin keskustelunaihe, ja harmittaa kyllä kaikkien heidän puolesta ketkä tulivat varta vasten katsomaan tätä showta. Vaan paluulaivalla seilaillessa n. klo 23.30 sain korvanappiini lisää ikäviä uutisia, kun selvisi ettei seuraavan päivän toinen odotettu ulkomaanvieras Gutalax ennätä festivaaleille peruuntuneiden lentojen vuoksi. Ääh. Hätiin soitettiin paikkaamaan turkulainen Cumbeast.
Jotkut spekuloivatkin, etteikö olisi ollut helpompaa vain muokata soittoaikatauluja, jos Gutalax olisi ollut vain jokusen tunnin alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin paikalla. No jaa, en ole festivaalijärjestäjä, eikä varmaan moni muukaan leuanlonksuttaja, mutta voin vaan kuvitella miten järjestäjät ottivat kaikki rajusti stressidamagea lyhyen ajan sisällä. Kaikki on pomminvarmasti heidän päässään mietitty, että mikä on paras ratkaisu vaikeassa tilanteessa. Nostan maljani heille! Hails!
Lauantaina selvisin pelipaikoille vähän yli neljän jälkeen todistamaan kanadalaisen black metal -nousukas Spectral Woundin hyytävän rokkaavaa keikkaa auringon paahtaessa. Yhtyeen liidivokaaleista vastaava Jonah Campbell rääkyi siihen malliin että hänellä täytyy olla Strepsils-kurkkupastillien sponsorisopimus, sen verran raakaa kurkun kuritusta tämä partasuu harjoitti. Bändin bläky ei ole sitä perinteistä “kynällä pöytään” soundia, vaan heidän musassa on hienoja koukkuja äitymättä kuitenkaan mihinkään kikkailuun tai soitinrunksutteluun. Omaa persoonaa löytyy ja näen kanadalaisilla sekä meidän Havukruunulla jotain samaa mustaa auraa touhuissaan.
Spectral Woundin aikana näin myös kun yleisössä joku tanssi heidän palvontamenojen tahtiin. En nähnyt tätä aamulla tarot-korteistani, mutta rock on!
Jos lavalla nähdään Death-yhtyeen pinkki Leprosy-kauluspaita, niin tietää että tämä bändi PANEE. Ja niin kyllä, kovaa kamaa äkkipikaisesti tiuski helsinkiläinen Ashen Tomb. Bändin livekunnosta olen kuullut yhdeltä kaverilta tuon tuosta vain ylistyssanoja, joten mukavahan se oli viimeinkin päästä toteamaan että jäbä on puhunut totta. Osalla bändin jätkistä oli myös sangen nopeita aurinkolaseja, sekä kitaristilla turkoosi paita sekä kaksi panosvyötä. Metal.
Ashen Tombin pieksemistä seuratessa tuli myös pistettyä merkille, että bändien soisi kyllä enemmän alkaa myymään shortseja! Vieläkin kirvelee ettei tullut Blood Incantationin 2025 Kulttuuritalon keikalta ostettua heidän shortseja…
Whispered, tuo japanilaista kulttuuria omiva tilutusbändi, ei maistunut minulle. Tällainen bändi voi tulla vain Suomesta. Vokalisti Jouni Valjakan ärjymiset ovat omaan korvaan C-tason narinaa, biiseistä en innostunut enkä voimaantunut sankarillisesti – mutta selkeästi moni muu voimaantui kyllä! Mutapitissä jengi selkeästi nautti, kun pääsi kimonoissa ja muovimiekoilla toteuttamaan itseään. Keikan parasta antia oli Children of Bodomilta lainattu “Follow the Reaper” coveri, mutta kyllä jos keikan kohokohta on kun soitetaan parempien bändien musiikkia, niin jokin yhtälössä on pielessä.
The Man-Eating Treen matsku menee itsellä “hohhoijaa” osastolle, joten heidän keikkaslotin aikana kiertelin festivaalialueen myyntikojuja. En olekaan aiemmin törmännyt hevifestareilla tarot-luentoja tarjoavaan telttaan! Pakkohan se oli mennä testaamaan kun kerrankin pääsee ammattilaisen luentaan. Maksoin pidemmän, n. 15 min kestävän luennan. Ai että minä nautin siitä, sain kysymykseeni täydellisen vastauksen korttien kautta tulkittuna. Taikuus confirmed!
Tästä jäi itselle myös mietintämyssyyn, että kun hevimusiikissa kuitenkin lauletaan paljon okkultistisista aiheista sekä taikuuksista, niin jännä ettei aikaisemmin ole näiden kahden maailmat yhdistyneet festivaalien oheistoiminnassa laajemminkin.
Turkulaisella Cumbeastilla oli vaikea paikka nousta päälavalle, jossa tšekkiläisen Gutalaxin piti seistä. Pakko kyllä hattua nostaa Cumbeastille heidän positiivisesta asenteestaan, sillä bändi veisteli nöyrästi vitsejä aiheesta ja kansa viihtyi. Soittivatpa vielä Gutalax-coverin “Ass Wolf”, joka oli harjoiteltu backstagella saman päivän aikana. Noin niin kuin muuten Cumbeastin brutaali mäiske on omaan korvaan vähän liian siloteltua saastaa, näin ollen itselle vain “ihan kiva” kokemus. Valtava yleisömassa viihtymässä heidän keikallaan on kuitenkin se pääasia, ei yhden jos toisenkaan jermun jöröttely.
Marianas Restin keikka jäi sivu suun, sillä koko päivän seisominen alkoi vaatimaan verojaan, joten piti istuskella ja heittää vähän jerryä tovereiden kesken. Samalla tuli lirpittyä colajuomaa muiden järkytykseksi. Jengi vaan halusi tarjota kaikenlaisia drinksejä, mutta ei tarkoittaa ei! Tämä kingi raw doggaa nämä kinkerit, saatana! Ja syö karkkia.
Norjalainen Borknagar taisi soittaa myös John Smitheilla vuosi takaperin, jolloin heidän keikkansa tuli harmillisesti missattua, mutta ei tällä kertaa! Ei hassumpaa kamaa olleskaan! Bändiä tuli kuunneltua päälavan takariviltä pöytien äärestä possua syöden kuin soturi konsanaan. Tuli jotenkin keskiaikainen fiilis, kun ulkoilmassa kiskot lihaa ja perunaa samalla kun eeppisempää viikinkijytää soitetaan sinulle livenä viihdykkeeksi. Hieno elämys kaiken kaikkiaan, täytyy vähän tutkiskella yhtyeen musiikkia tarkemmin myös nauhoitteilta.
Ikisuosikkini Hexvessel ei koskaan petä, ja jälleen bändi loihti mystiikkaa Viikinsaaren ylle. Bändin metsäisen black metal -kauden materiaali hittaa pimenevässä alkusyksyn illassa ja luonnon helmassa aivan eri tavalla kuin klubeilla sisätiloissa. Vaikka keikan alkupuolella oli pienoisia haasteita miksauksessa, kun kitarat eivät omaan korvaan kuuluneet totutulla tavalla, vaikka seisoimme miksauskopin kohdalla aivan lavan keskellä saadaksemme parhaimman mahdollisen soundin. Äänipöydän namiskat saatiin onneksi pian ruotuun ja hexvesseleiden loitsuihin sai vain kadota. Eipä suotta maailman parhaimpia bändejä just nyt!
Turmon Kätilöt eivät kiinnostaneet pätkääkään, joten jäimme hyvien keskustelujen äärelle Hexvesselin jälkeen kakkoslavan edustalle kaveriporukalla. Yksi osasi kertoa, että tässä lavalla soittaa viimeisenä sellainen bändi, jolla on todella kova livebändin maine ja heidän keikoilla pitti pyörii niin maan perkeleesti.
Assemble The Chariots oli siis kyseinsen hurjan maineen omaava bändi, tai kuten itse vapaasti heidän nimensä suomensin pienellä lokalisaatio-twistillä “Oma Pulkka Mukaan”. Pari biisiä heiltä kuuntelin, ja muistiinpanoihin kirjoitin seuraavaa: “tykityscore” sekä “we have Lorna Shore at home”. Itselle tämä on “instant let go”, kuten joku jäbä jossain suomalaisessa deittailurealityssä legendaarisesti tokaisi. Laivajonoon täten mars!
Vaikka jokainen bändi ei omia korvia miellyttänytkään ja kaksi ison kihon keikkaa ikävästi peruuntuikin, oli SaariHelvetti 2026 siitäkin huolimatta kaikkien aikojen paras itselle. Änänäslönkeröä ei juotu pisaraakaan, joten mentiin zen-mentaliteetilla, imeskeltävillä karkeilla sekä hurtilla läppändeeruksen heittämisellä tällä kertaa. Bajamajat pysyivät hyvin siisteinä läpi juhlinnan ja ruokaa sekä juomaa sai aina nopeasti kun osasi mennä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan (lauantaina ennen Borknagarin keikkaa oli kioskilla n. 30-45 minuutin jono makkaraperunoille!?), niin mikäs siinä viihtyessä!
Tätä juttua kirjoittaessa tosin hieman ikävää tunnelmaa luo se se seikka, että Laukontorin satamasta Viikinsaareen laivoja operoineen Hopealinjojen toiminta ajetaan alas ja liikennöinti loppuu kesän päätteeksi. Mielenkiinnolla jäämme siis odottamaan, miten käy vuoden 2027 SaariHelvetille.
Mikäli kuitenkin saamme nauttia vielä ensi vuonna Viikinsaaren raskaiden sävelien tunnelmista, joita vain SaariHelvetti meille rahvaille voi tarjota, niin meikäläinen on saapumassa paikalle! Kiitos jälleen tästä vuodesta järjestäjille, vaikeuksien kautta päästiin voittoon!
Kuvagalleria (kuvat: Peter Saari):
Musiikkidiggari jolle maistuu niin kosminen dub reggae kuin kiukkuinen black metal ja kaikkea siltä väliltä. Huumorintajuinen oman elämänsä kuningas, jolla on jyrkkiä mielipiteitä musiikista sekä ulkomusiikillisista seikoista. Harrastuksiin kuuluu englanninkielinen improvisaatiokomedia, itsensä kehittäminen sekä Seinfeld -tv-sarjan palvominen.
Freelance-valokuvaaja
