Kun speed- ja thrash metal suorastaan räjähtivät Suomessa 1980-luvulla, uusia yhtyeitä syntyi niin suurissa kaupungeissa kuin pienemmissä kylissä.
Demokasetit levisivät vauhdilla kädestä käteen nauhanvaihtajien ja innokkaiden metallidiggarien keskuudessa. Uusia, entistä kovempia, nopeampia sekä raaempia yhtyeitä etsittiin jatkuvasti.
Pohjois-Suomeen kehittyi erillinen, omaleimainen metalliskenensä, jonka yhtyeet edustivat usein speed- ja thrash metalin rajumpaa sekä brutaalimpaa laitaa. Erinomaisina esimerkkeinä tästä toimivat kuusamolaiset A.R.G., Sacred Crucifix ja Morphosis.
Metallikausi-tapahtuman yhteydessä järjestettiin Oulun uudessa Tiima-museossa näyttely, joka esitteli pohjoissuomalaisen metallimusiikin historiaa ja kehitystä. Näyttelylle oli varattu peräti 500 neliömetriä tilaa, joten nähtävää ja ihmeteltävää todella riitti. Pohjois-Suomen metalliskene on ehdottomasti ansainnut näin laajan ja perusteellisen katsauksen värikkääseen historiaansa.
Tämä Pohjois-Suomen skene oli 1980-luvulla monella tavalla aivan oma maailmansa. Alueen yhtyeillä oli tunnistettava, usein huomattavasti raaempi ja aggressiivisempi soundi. Musiikissa ei juuri siloteltu kulmia, vaan thrashia kuin myös death ja black metallia taottiin menemään armottomalla asenteella. Tämä tinkimättömyys teki pohjoisen yhtyeistä kiinnostavia myös muualla Suomessa ja kansainvälisissä underground-piireissä.
Oulun Tullisalissa järjestetty Metallikausi-konsertti oli todellinen vanhan liiton thrash metal -juhla. Illan aikana lavalle nousi viisi pohjoissuomalaista veteraaniyhtyettä: Wengele, A.R.G., Maple Cross, National Napalm Syndicate sekä Faff-Bey. Jo pelkkä nimilista riitti nostattamaan odotukset korkealle, sillä kyseessä oli läpileikkaus pohjoisen thrash metalin historiasta.
Koko Metallikausi-tapahtuma osoittautui erittäin onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Lippuja oli myyty noin 800–900 kappaletta, mikä osoitti, että vanhan liiton thrash metal kiinnostaa yleisöä edelleen. Jokainen yhtye onnistui tahollaan vakuuttamaan, eikä illan esiintyjiä ole oikeastaan mielekästä asettaa paremmuusjärjestykseen. Jokaisella oli oma tyylinsä, soundinsa ja tapansa soittaa thrash metalia. Yhteistä kaikille oli se, että lavalla nähtiin todellista tekemisen meininkiä ja vanhan koulukunnan asennetta.
Wengele
Illan avasi kiiminkiläinen Wengele, jonka historia ulottuu vuosikymmenten taakse. Alun perin yhtye tunnettiin nimellä Mengele, mutta myöhemmin nimi vaihtui Insomniaksi. Bändi on palannut vanhan nimensä pariin pienellä muutoksella: M-kirjain on käännetty ylösalaisin, ja tuloksena on Wengele.
Huumori on aina ollut olennainen osa yhtyeen toimintaa niin levytyksissä kuin lavaesiintymisissä. Wengele ei ole koskaan suhtautunut itseensä turhan vakavasti, vaikka musiikillisesti Wengele edustaa tiukkaa thrash metalia. Sama linja jatkui Tullisalissa, jossa bändi tarjoili yleisölle vanhan koulukunnan thrashia sopivalla annoksella huumoria höystettynä.
Setissä kuultiin muun muassa suomenkielinen “Kallista Kakkaa” sekä “How to Be Popular“. Oman huumorilisänsä toi entiselle opettajalle omistettu “Incarnation Of Hypocrisy“. Kappaleiden nimistä voi jo päätellä, ettei Wengelen maailmassa murehdita turhia.
Vaikka huumori oli vahvasti läsnä, itse soittaminen oli tiukkaa. Wengele takoi thrashiaan tiukalla otteella ja osoitti, ettei vuosikymmenten historia ole vienyt yhtyeeltä sen alkuperäistä asennetta. Vanhan koulukunnan riffit, suoraviivainen paahto ja sopivan rosoinen ulosanti muodostivat toimivan kokonaisuuden.
Wengele avasi illan väkevästi ja omalla, persoonallisella tyylillään. Tästä oli hyvä jatkaa kohti illan muita thrash metal -veteraaneja.
National Napalm Syndicate
National Napalm Syndicate kuuluu suomalaisen thrash metalin varhaisiin pioneereihin ja pohjoisen metallihistorian keskeisiin nimiin. Yhtyeen mukanaolo Metallikausi-tapahtumassa täydensi erinomaisesti illan kokoonpanoa ja korosti tapahtuman historiallista merkitystä.
National Napalm Syndicate juhlisti Metallikauden yhteydessä 40-vuotista taivaltaan. Mikäpä olisi ollut hienompi tapa juhlia tällaista merkkipaalua kuin nousta lavalle suuren yleisön eteen yhdessä muiden pohjoisen thrash-veteraanien kanssa?
N.N.S.:n nykyinen kokoonpano on sinänsä mielenkiintoinen, sillä viidestä jäsenestä kolme on riihimäkeläisiä ja loput kaksi Oulun seudulta. Vaikka yhtyeen maantieteellinen painopiste on vuosien saatossa muuttunut, sen juuret ovat edelleen vahvasti pohjoissuomalaisessa thrash metal -historiassa.
Tullisalissa nähtiin taatusti yksi National Napalm Syndicaten nykyisen kokoonpanon kovimmista keikoista. Soitto kulki erinomaisesti, ja bändistä huokui aito soittamisen ilo. Lavalla ei nähty mitään väkinäistä suorittamista, vaan viisikko painoi menemään sellaisella energialla, että nuoremmat thrash-yhtyeet saisivat ottaa mallia.
Settilista oli rakennettu kattamaan kattavasti ryhmän eri aikakausia. Mukana oli niin uudempaa materiaalia kuin vanhoja klassikoita ensimmäiseltä albumilta sekä demoajoilta. Kaikkiaan illan aikana kuultiin yksitoista kappaletta.
Keikka käynnistettiin “We Are In Hell” -biisillä, joka antoi heti selvän kuvan siitä, millaisella asenteella yhtye oli liikkeellä. Perinteinen punkahtava veto “Naulapää” kuului luonnollisesti ohjelmistoon, sillä siitä on muodostunut lähes erottamaton osa N.N.S. -konsertteja.
Vanhan liiton materiaalia edustivat muun muassa “Deathwish” sekä “Pain Of Pleasure“. Keikka päätettiin komeasti “Life In Pain” -kappaleeseen, joka kruunasi vakuuttavan esiintymisen.
Kieltämättä etukäteen tuli odotettua, että 40-vuotisjuhlan kunniaksi lavalla nähtäisiin enemmän kokoonpanon entisiä jäseniä. Aivan ilman vierailijoita ei jääty, sillä kitaristi Markku Jokikokko kävi piipahtamassa lavalla.
National Napalm Syndicate osoitti, ettei neljän vuosikymmenen mittainen historia tarkoita automaattisesti hidastumista tai jäähdyttelyä. Päinvastoin, yhtye kuulosti elinvoimaiselta ja nälkäiseltä. Tämä oli sellainen keikka, jota pitkän linjan thrash metal -veteraanilta sopi odottaa.
A.R.G.
Kuusamolainen pitkän linjan thrash metal -nelikko A.R.G. on viettänyt viime vuodet hiljaiseloa. Metallikausi-tapahtuma sai yhtyeeseen uutta puhtia, ja paluu tapahtui rytinällä.
Bändi ei tyytynyt pelkästään vanhojen kappaleiden lämmittelyyn, vaan kävi myös studiossa äänittämässä täysin uuden sävellyksen. Lisäksi kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Laulaja Tepa jätti bassonsoiton sivuun ja keskittyy nykyään pelkästään vokaaleihin. Basson varteen oli puolestaan värvätty Jarkko Poussu.
Keikka täräytettiin käyntiin intron jälkeen “Defiled“-kappaleella, minkä jälkeen sukellettiin syvälle yhtyeen varhaiseen tuotantoon ja ”Heathenism In Penitentiary” -demon aikakauteen. Legendaarinen “Aggressive Confessor” vei yleisön saman tien takaisin suomalaisen thrash metalin kultaiselle 1980-luvulle.
A.R.G. oli alusta lähtien silkkaa paahtoa ja armotonta tykitystä. Kuusamolaisviisikon soitossa oli edelleen sitä samaa raakaa energiaa sekä aggressiivisuutta, joka teki yhtyeestä aikanaan yhden pohjoisen thrash metal -skenen kiinnostavimmista ja suosituimmista bändeistä. Riffeissä ei säästelty, eikä tempoa turhaan hidasteltu.
Yksi keikan yllätyksistä oli legendaarisen “Massey Fergusonin” kuuleminen. Biisi kuuluu bändin historian erikoisuuksiin, joten sen nostaminen settilistaan oli varmasti monelle vanhalle A.R.G.-diggarille mieluisa yllätys.
Tepan siirtyminen kokonaan laulajan tehtäviin oli myös mielenkiintoinen ratkaisu. Vaikka mies on vuosien ajan totuttu näkemään basso käsissään, hän sopi pelkän mikrofonin varteen yllättävän luontevasti. Nyt hän pystyi keskittymään täysillä vokalisointiin ja yleisön piiskaamiseen, mikä toi esiintymiseen oman lisäpotkunsa.
A.R.G. oli kovassa iskussa läpi keikan. Soitto kulki vakuuttavasti, ja yhtye vaikutti nauttivan paluustaan lavalle. Mistään puolivillaisesta nostalgiaesityksestä ei ollut kysymys, vaan kuusamolaisveteraanit näyttivät, että vanha thrash-koneisto toimii edelleen täydellä teholla.
Ilmeisesti A.R.G. tullaan näkemään lavalla myös myöhemmin. Se olisi enemmän kuin tervetullutta, sillä tämä Kuusamon porotokka antoi Tullisalissa sellaisen myrskyvaroituksen, ettei sitä kannata jättää huomiotta.
Maple Cross
Jääliläinen Maple Cross kuuluu niin ikään pohjoissuomalaisen thrash metalin veteraanikaartiin. Yhtye on viettänyt viime vuosikymmenet hiljaista elämää, joten sen esiintyminen Metallikausi-tapahtumassa oli jo itsessään merkittävä tapaus.
Maple Cross edustaa sitä pohjoisen metalliskenen sukupolvea, joka oli mukana rakentamassa suomalaisen thrash metalin perustaa aikana, jolloin musiikki eli ennen kaikkea demokasettien, underground-verkostojen sekä aktiivisen nauhanvaihdon kautta. Kun levytyssopimusta ei löytynyt, yhtye päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja julkaista omakustanteena täyspitkän ”The Eighth Day Of Creation” -albumin.
Maple Cross ei ole koskaan ollut pelkkää suoraviivaista thrash-paahtoa. Yhtye on aina pyrkinyt laajentamaan musiikillista ilmaisuaan ja ammentamaan vaikutteita myös muista tyyleistä. Aikoinaan levytyksillä kuultiin jopa saksofonia, mikä oli poikkeuksellinen ratkaisu thrash metal -yhtyeelle ja herätti ansaittua mielenkiintoa.
Tällä kertaa Tullisalin lavalla ei saksofonia nähty, vaan viisikko keskittyi tarjoilemaan teknisesti taitavaa ja monipuolista metalliaan perinteisemmällä kokoonpanolla. Keikka aloitettiin ”Cool Maggotsilla”. Lisäksi setissä kuultiin ”Death Shall Have No..” sekä rivakka “The First Last Town”. Viimeisenä vedettiin “Invicibles”.
Yhtye oli selvästi valmistautunut esiintymiseensä huolella. Harjoituskertoja oli kertynyt, sillä soitto oli kautta linjan tiukkaa ja tarkkaa. Monimutkaisemmat sovitukset pysyivät hyvin kasassa, eikä vuosien hiljaiselo tuntunut painavan esitystä.
Vokalisti Järvenpään raaka ja aggressiivinen äänenkäyttö sopi erinomaisesti yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun. Maple Crossin vahvuutena on aina ollut kyky yhdistää teknisyyttä, omaperäisiä ratkaisuja sekä perinteistä thrash metal -aggressiota. Sama yhdistelmä toimi vakuuttavasti myös Tullisalissa.
Oli myös hienoa nähdä kitaristi Ilu ja basisti Niko jälleen mukana riveissä. Vanhoilta ajoilta muistaa edelleen hyvin, kuinka Maple Crossin jäsenet viilettivät pitkin lavaa hurjalla energialla. Tällä kertaa viisikko keskittyi enemmän itse soittamiseen kuin jatkuvaan lavalla riehumiseen, mutta se ei vähentänyt esityksen tehoa.
Maple Cross osoitti, että teknisesti kunnianhimoinen ja persoonallinen thrash metal kestää aikaa erinomaisesti. Bändin musiikissa on edelleen runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia, eikä sitä voi missään nimessä kuitata pelkkänä 1980-luvun nostalgiana.
Faff-Bey
Koko Metallikausi-konsertin päätti Faff-Bey, jonka paluu esiintymislavoille oli yksi illan odotetuimmista tapauksista. Yhtye oli esiintynyt edellisen kerran vuonna 2012, minkä jälkeen sen toiminta oli käytännössä pysähdyksissä.
Pitkän hiljaiselon jälkeen nelikko nousi jälleen lavalle osana pohjoissuomalaisen thrash metalin historiaa juhlistavaa tapahtumaa. Jo pelkästään Faff-Beyn näkeminen samalla lavalla muiden pohjoisen veteraaniyhtyeiden kanssa teki illasta monelle vanhan koulukunnan metallidiggarille erityisen.
Faff-Bey ei lähtenyt turhia lämmittelemään, vaan keikka käynnistyi suoraan ensimmäisen albumin nimikappaleella “Back From The Grave“. Nimi sopi tilanteeseen täydellisesti, sillä yhtye oli todella palannut haudastaan tauon jälkeen.
Tästä jatkettiin toisen albumin ”Doesn’t Feel Like Laughing” materiaalilla ja “The Eye Of Mephistopheles” -kappaleella. Setti painottui pääasiassa yhtyeen kolmelle ensimmäiselle albumille, mikä oli varmasti monelle vanhalle fanille sitä, mitä oli odotettu.
Luonnollisesti myös “S/M Party” kuului ohjelmistoon. Kyseessä on yksi Faff-Beyn tunnetuimmista ja ikonisimmista esityksistä, jota ilman paluukeikka olisi tuntunut vajavaiselta.
Faff-Bey kuulosti vaarallisen hyvältä, erityisesti kun ottaa huomioon, että tarinoiden mukaan bändi ei ollut ehtinyt pitää kovin montaa harjoitusta ennen konserttia. Soitossa oli silti oikeanlaista rosoisuutta, energiaa ja aggressiivisuutta. Kappaleet kulkivat vakuuttavasti, eikä pitkä esiintymistauko kuulunut lopputuloksessa.
Faff-Beyn musiikissa on aina ollut omanlaisensa yhdistelmä thrash metalin raakaa voimaa kuin myös pohjoista hc raakuutta, persoonallisia riffejä ja hieman kieroutunutta ilmaisua. Yhtye ei ole koskaan kuulostanut samalta kuin muut suomalaiset thrash metal -bändit, ja tämä omaperäisyys on tehnyt tuotannosta kiinnostavaa vuosikymmenestä toiseen.
Tullisalissa Faff-Bey osoitti, ettei yhtyeen tarina välttämättä ole vielä lopullisesti päättynyt. Nelikko soitti sellaisella otteella, että paluu tuntui huomattavasti suuremmalta asialta kuin pelkältä yhden illan nostalgiselta erikoisesiintymiseltä.
Toivottavasti Maike ja kumppanit eivät jätä hommaa tähän, sillä Faff-Beylla olisi edelleen paljon annettavaa suomalaiselle metalliskenelle. Näin vakuuttavan paluun jälkeen olisi sääli, jos bändi katoaisi jälleen vuosikausiksi maan alle.
Pohjoisen metalli elää edelleen ja voi hyvin
Metallikausi oli paljon enemmän kuin pelkkä viiden veteraaniyhtyeen yhteiskonsertti. Se oli kunnianosoitus pohjoissuomalaiselle metallikulttuurille, joka syntyi aikana, jolloin internetistä, suoratoistopalveluista tai sosiaalisesta mediasta ei ollut tietoa. Musiikkia levitettiin demokaseteilla, yhteyksiä solmittiin kirjeitse ja uusia yhtyeitä löydettiin kavereiden suositusten sekä aktiivisen nauhanvaihdon kautta. Totta kai fanzinet olivat merkittävässä roolissa, kun uusista kokoonpanoista levisi tietoa kautta Suomen niemen ja rajojen yli.
Tällaisesta ympäristöstä kasvoi joukko bändejä, jotka jättivät oman pysyvän jälkensä suomalaisen metallin historiaan.
Tullisalin konsertin hienous piili siinä, ettei kukaan esiintyjistä tuntunut olevan lavalla pelkästään muistelemassa menneitä. Jokainen yhtye soitti tosissaan ja osoitti, että vuosikymmeniä sitten syntynyt intohimo metallimusiikkia kohtaan on edelleen tallella.
Erityisen hienoa oli nähdä, kuinka suuri yleisö oli saapunut paikalle juhlistamaan näitä veteraaneja. Monelle tapahtuma oli varmasti myös jälleennäkeminen vanhojen tuttujen kanssa, sillä pohjoisen metalliskene on vuosikymmenten aikana yhdistänyt lukemattomia muusikoita, nauhanvaihtajia sekä metallifaneja.
Tiima-museon näyttely ja Tullisalin konsertti täydensivät toisiaan erinomaisesti. Toinen dokumentoi historiaa, toinen toi sen elävänä yleisön eteen. Yhdessä ne osoittivat, kuinka merkittävä osa suomalaista musiikkikulttuuria 1980-luvulla syntynyt underground-metalliskene todella on.
Metallikauden kaltaisia tapahtumia soisi järjestettävän muualla Suomessa. Maamme metallihistoriasta löytyy edelleen valtavasti tarinoita, yhtyeitä ja ilmiöitä, jotka ansaitsisivat tulla nostetuiksi esiin. Olisi melkoinen kulttuuriteko, jos esimerkiksi Turun, Tampereen ja Kuopion metalliaktiivit innostuisivat järjestämään vastaavanlaisia näyttelyitä omien kaupunkiensa metallihistoriasta. Suomessa metallimusiikin historia on pitkä, värikäs ja täynnä mielenkiintoisia tarinoita, jotka ansaitsisivat tulla dokumentoiduiksi ja säilytetyiksi myös tuleville sukupolville.
Pohjoisen vanha thrash-kaarti näytti Oulussa voimansa. Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet, riffit purevat edelleen, eikä asenne ole kadonnut mihinkään. Vanha liitto ei ole vielä valmis hautaan.
Raportti ja kuvat: Arto Lehtinen
