Etelä-Ruotsissa, pienellä paikkakunnalla Knislingessä, järjestetään vuosittain mielenkiintoinen perinteiseen hard rockiin ja heavy metaliin vahvasti painottuva festivaali nimeltä Time To Rock.
Tapahtuman idea on periaatteessa sama kuin Ruotsin suurimmalla rock- ja metallifestivaalilla, Sweden Rockilla. Esiintyjäkaarti on erittäin monipuolinen, ja mukana on myös todella vanhoja nimiä, jotka jaksavat edelleen kiertää lavoja, kuten Wishbone Ash sekä 10cc.
Suurimpana erona Sweden Rockiin on se, ettei Time To Rockissa juuri nähdä rankemman metallin yhtyeitä. Tänä vuonna Time To Rock teki yleisöennätyksensä, ja myös suomalaiset ovat vihdoin löytäneet festivaalin.
Warm-up day 3.6.2026
Ensimmäinen päivä toimii pitkälti lämmittelypäivänä, jolloin päälava ei ole vielä käytössä. Sen sijaan kahdeksalla pienemmällä lavalla esiintyy jo runsaasti yhtyeitä. Logistisista syistä allekirjoittanut ei ehtinyt paikalle aivan festivaalin alusta lähtien, minkä vuoksi ATC jäi valitettavasti kokonaan väliin.
ATC oli Candlemassin kitaristin Mats “Mappe” Björkmanin ensimmäisiä yhtyeitä 1980-luvun alussa. Bändi ehti julkaista yhden albumin, mutta hajosi pian sen jälkeen, kun Mappe liittyi Candlemassiin – ryhmään, jossa hän soittaa edelleen.
Wolf on julkaissut vuosikymmenten aikana useita laadukkaita levyjä, mutta siitä huolimatta yhtye ei ole koskaan noussut suurempaan suosioon. Kolmoslavalla nähty keikka oli mukaansatempaava heavy metal -pläjäys.
Setti käynnistyi näyttävästi kappaleella ”Shoot To Kill”. Vokalisti-kitaristi Niklas Stålvindin korkealta soiva, mutta kirkas ääni oli erinomaisessa iskussa. Luonnollisesti viimeisimmältä ”Shadowland”-albumilta kuultiin kolme kappaletta. Kyseessä on erittäin hyvä levy.
Time To Rockin festivaalialue ei ole erityisen suuri, joten missään vaiheessa ei tarvinnut kärsiä valtavista ihmisryysiksistä tai tungoksesta. Vaikka festivaalia on järjestetty jo useiden vuosien ajan, sen mahdollinen kasvattaminen voisi samalla hävittää tapahtuman viehättävän, lähes puutarhajuhlia muistuttavan tunnelman.
Yleisöä tarkkaillessa oli myös helppo huomata, että keski-ikä oli selvästi yli 50 vuotta. Paikalla oli runsaasti eläkeikäistä väkeä, kun taas nuorempia festivaalikävijöitä näkyi melko vähän.
Toinen päivä 4.6.2026
Virallinen festivaalipäivä oli hyvä aloittaa espanjalaisen hard rock -legendan Baron Rojon keikalla. Yhtye perustettiin jo 1980-luvun alussa, joten kyseessä ei ollut mikään nuori kokoonpano. Eivätkä muusikot enää nuoria olleet, vaikka yhtyeessä vaikuttaa edelleen puolet alkuperäisistä jäsenistä.
Nelikko tarjoili perinteistä hard rockia omalla vahvalla otteellaan. Baron Rojo kuulosti livenä todella hyvältä, erityisesti kun ottaa huomioon, kuinka pitkän uran yhtye on tehnyt.
Hardcore Superstar on kotimaassaan Ruotsissa erittäin suosittu, joten ei ollut yllätys, että päälavan edusta täyttyi nopeasti katsojista. Yhtyeen nokkamies Jocke Berg on lavalla erittäin energinen ja vauhdikas esiintyjä. Myös tällä kertaa hän juoksi tauotta ympäriinsä ja otti yleisön haltuunsa heti ensimmäisistä kappaleista lähtien. Lavalle nousi myös muutamia ala-asteikäisiä tulevia hard rock -faneja, jotka selvästi ihailivat Hardcore Superstaria ja nauttivat hetkestään täysin rinnoin.
Italialainen Alterium oli toinen saapasmaasta festivaalille buukattu yhtye. Alteriumin naisvokalisti vakuutti vahvalla suorituksellaan, muuten bändi edusti tuttua ja mahtipontista power metalia, jota on viime vuosikymmenten aikana kuultu runsaasti. Tältä osin yhtye ei valitettavasti erotu edukseen.
Alterium osasi miellyttää ruotsalaisyleisöä esittämällä Sabatonin ”Bismarck”-kappaleen. Täytyy myös todeta, ettei Sabaton ole koskaan kuulostanut kyseistä biisiä esittäessään yhtä hyvältä.
Päivän kiistaton pääesiintyjä oli entinen Queensrÿchen laulaja Geoff Tate. Hän on jo pitkään kiertänyt esittämässä ”Operation: Mindcrime” -albumia kokonaisuudessaan, eikä tällä kertaa tehty poikkeusta. Koko keikan runko rakentui klassikon ympärille. Tate on nyt julkaissut myös oman jatko-osansa, ”Operation: Mindcrime III” -levyn.
Geoffin ääntä on ajoittain kritisoitu viime vuosina, mutta Time To Rockissa mies oli huippuvireessä. Ääni pysyi erinomaisessa kunnossa alusta loppuun, eikä merkkejä väsymisestä ollut havaittavissa. Myös hänen esiintymisensä oli vakuuttavaa. Tate eläytyi ”Operation: Mindcrimen” tarinaan niin voimakkaasti, että lavan sivuilla olleet monitorit kaatuivat kesken shown. Taustabändi oli niin ikään erinomaisessa iskussa, mikä kertoi perusteellisesta harjoittelusta.
Kuten odottaa saattoi, ”Operation: Mindcrime” hallitsi settilistaa lähes kokonaan. Encoreissa kuultiin vielä ”Empire” sekä ”Take Hold Of The Flame”. Mukaan oli ujutettu myös yksi kappale ”Operation: Mindcrime III” -albumilta, joka sulautui yllättävän luontevasti vanhojen klassikoiden joukkoon.
Moni haaveilee edelleen alkuperäisen Queensrÿchen klassikkokokoonpanon paluusta, mutta aika käy vähiin, eikä sellaista ole näköpiirissä. Siksi Geoff Tatesta ja samalla myös Queensrÿchen ikivihreistä kannattaa nauttia niin kauan kuin siihen on mahdollisuus.
Taten jälkeen siirryttiin takaisin kasariajan tukkahevin pariin, kun ruotsalainen Treat nousi kakkoslavalle. Jo 70-vuotias Robert Ernlund todisti jälleen olevansa poikkeuksellinen laulaja. Hänen äänensä oli edelleen silkkaa timanttia.
Treat oli todella hyvä livenä. Huomaa, kuinka vanhoilla bändeillä on kokemusta siitä, kuinka homma otetaan tyylikkäästi haltuun. Setti käsitti luonnollisesti paljon vanhoja biisejä 1980-luvun julkaisuilta, mutta mukana oli myös yllättävän paljon uudempaa materiaalia viimeisimmiltä levyiltä.
Ensimmäisen päivän päätti kolmoslavalla Enforcer, samaan aikaan kun Easy Action esiintyi kakkoslavalla. Tällä kertaa Enforcer veti selvästi enemmän yleisöä puoleensa. Yhtye tunnetaan tinkimättömästä old school -asenteestaan. Wikstrandin veljekset ammentavat vaikutteensa perinteisestä heavy metalista ja speed metalista, eikä sitä pyritä millään tavalla peittelemään. Myös yhtyeen imago ja erityisesti näyttävä lavapresenssi vaikuttivat tarkasti suunnitelluilta sekä hiotuilta. Nopeatempoisten speed metal -rymistelyjen vastapainoksi setissä kuultiin tunnelmallisempi ”Nostalgia” sekä Dio-aikaisen Black Sabbathin klassikko ”Die Young”.
Enforcer osoitti jälleen olevansa erittäin kova livebändi. On ihme, ettei yhtye nauti Suomessa yhtä suurta suosiota kuin Ruotsissa, sillä perinteisen heavy metalin ystäville sen pitäisi olla lähes itsestään selvä suosikki.
Kolmas päivä 5.6.2026
Kolmannen festivaalipäivän osalta Tykettolle kävi huono tuuri. Rumpali Johnny Dee oli myöhästynyt lennoltaan, sillä häntä kuljettanut bussi oli joutunut liikenneonnettomuuteen. Tämän vuoksi yhtye joutui tekemään viime hetkellä radikaalin ratkaisun ja esittämään settinsä enemmän akustishenkisenä, niin sanottuna “plugged”-versiona.
Kakkoslavalle noussut brittiläinen 10cc vetosi ennen kaikkea festivaalin vanhempaan yleisöön. Toki paikalla oli myös nuorempia faneja – tai alle 50-vuotiaita – seuraamassa legendaarisen yhtyeen esiintymistä.
Tuska-festivaaleilla vakuuttavan keikan heittänyt Loudness jatkoi yhtä vahvalla tasolla myös Time To Rockissa. Konsertti käynnistyi heti luulot pois -asenteella, kun Akira Takasaki iski ilmoille ”Crazy Nights” -klassikon ikonisen riffin. Heti perään kuultiin ”Heavy Chains”.
Loudness ei arastellut soittaa uudempaa materiaalia, sillä ”Rise To Glory – 8118” -albumilta kuultiin pari kappaletta. Silti juuri vanhemmat klassikot sytyttivät yleisön kaikkein parhaiten, mikä ei ollut mikään yllätys. Nopeatempoinen ”S.D.I.” oli erinomainen päätös reilun tunnin mittaiselle keikalle.
Olisi voinut kuvitella, että ruotsalaiset vanhan liiton hevarit ja hard rock -fanit olisivat löytäneet Loudnessin konserttiin sankoin joukoin, mutta näin ei käynyt. Kakkoslavan ympärillä oli yllättävän väljää ja yleisöä selvästi odotettua vähemmän.
Päivän suomalaisedustuksesta vastasi uudelleen aktivoitunut Leningrad Cowboys. Suomessa yhtyeen paluu on herättänyt ihmetystä, mutta Time To Rockissa se osoittautui täysosumaksi. Siinä missä monet perinteiset hard rock- ja heavy metal -yhtyeet esiintyivät harvalukuiselle yleisölle, Leningrad Cowboysin aikana päälavan edusta oli käytännössä täynnä. Yhtye näyttää edelleen nauttivan vahvasta suosiosta Ruotsissa, mikä oli pienoinen yllätys.
Lavalle marssi noin tusinan verran muusikoita tunnusomaisissa korkeissa kampauksissaan ja värikkäissä esiintymisasuissaan. Yhtyeen nykyinen keulahahmo Ville Tuomi osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Kokenut showmies otti yleisön haltuunsa heti ensimmäisistä kappaleista lähtien.
Ohjelmistossa kuultiin tuttuun tapaan rockin klassikoita muun muassa Motörheadilta, AC/DC:ltä, Eric Claptonilta sekä Kim Wildelta. Ruotsalaisyleisö oli selvästi haltioissaan. Huomion arvoinen yksityiskohta oli myös se, että yhtyeen johtohahmo Sakke Järvenpää soitti Dimebag Darrell -mallisella kitaralla, vaikka Panteraa ei setissä kuultu. Leningrad Cowboysin esiintyminen oli erittäin viihdyttävä, eikä bändi ollut menettänyt vuosien saatossa sille ominaista huumoriaan.
Dynazty on suosittu myös Suomessa, joten oli odotettavissa, että yhtye vetäisi runsaasti yleisöä kotimaassaan Ruotsissa. Vaikka yleisöä riitti hyvin, olisi voinut odottaa päälavan kentän täyttyvän vielä tiiviimmin. Dynaztyn musiikissa on paljon samoja elementtejä kuin monilla uuden sukupolven melodisilla hard rock- ja AOR-yhtyeillä. Siitä huolimatta ryhmä tarjoili vakuuttavan keikan. Luonnollisesti mukana olivat myös suurimmat hitit, joista setin päättänyt ”Heartless Madness” sai yleisön syttymään.
Toisen päivän päätti kolmoslavalla hypnoottisen ja lähes teatraalisen esityksen tarjonnut Arthur Brown. Samaan aikaan kakkoslavalla Pain keräsi jälleen suuren yleisön, joten päällekkäiset aikataulut pakottivat tekemään vaikean valinnan. Tällä kertaa Arthur Brown vei voiton. Kyseessä on niin ainutlaatuinen artisti, ettei esiintymistä voinut jättää väliin.
Yllättävää kyllä, ruotsalaisyleisö ei tuntunut täysin ymmärtävän Brownin omaleimaista ilmaisua. Sen sijaan show oli suorastaan maaginen ja paikoin psykedeelinen kokemus. Brown vaihtoi esiintymisasuaan useita kertoja keikan aikana, ja jokainen asu liittyi tavalla tai toisella kappaleisiin tai koko esityksen teemaan. Valitettavasti legendaarista tulikypärää ei tällä kertaa nähty, eikä klassikko ”Fire” kuulunut settiin. Tämä jäi ainoaksi varsinaiseksi pettymykseksi.
Arthur Brown saapuu syksyllä Suomeen esiintymään On The Rocks -klubille. Kyseistä keikkaa ei kannata jättää väliin.
Neljäs päivä 6.6.2026
Neljäs päivä ei ollut niin lämmin ja aurinkoinen kuin aikaisemmat, mutta tämä ei haitannut menoa.
The Haunted oli poikkeus festaritarjonnassa, sillä ruotsalaisviisikko oli ainoa rankemman osaston bändi. Yhtye veti keikkansa läpi hyvin tottuneella otteella. Marco Aron kasvoista paistoi, että nyt oli vastassa flegmaattinen katsojakunta. Näin se oli. Aidan vieressä muodostui pieni pitti, mutta muuten yleisö pysyi hyvin rauhallisena.
Toinen italialaisvieras oli Rhapsody Of Fire. Jälleen ruotsalaisyleisö ei lämmennyt yhtyeelle, vaan kentällä oli turhan väljää. Siitä huolimatta italialainen power metal -viisikko veti kovan setin. Bändin historia on värikäs, sillä kokoonpano on vaihtunut tiuhaan.
Yhtyeen nykyinen laulaja Giacomo Voli ei ole mikään turha vokalisti – päinvastoin. Hän on kilpaillut San Remon laulukilpailussa ja yltänyt siellä kärkisijoille. Kun hänen suoritustaan seurasi festivaaleilla, uskaltaa sanoa, että hän on jopa parempi laulaja kuin Fabio Lione.
Voli sai pienen yleisön syttymään, kun innostui itse juoksemaan pittiin ja crowdsurffailemaan. Settilista koostui usean eri albumin materiaalista aina debyyttilevyyn asti, jolta kuultiin ”Land Of Immortals”. Keikan päätti komeasti ”Emerald Sword”.
Crimson Glory on aina ollut kovan onnen bändi, sillä yhtyeen historia on ollut sekä värikäs, että traaginen. Alkuperäisen laulajan Midnightin kuoleman jälkeen yhtye teki ensimmäisen paluunsa Todd LaTorren kanssa. Tällä uusimmalla jaksolla Crimson Glory julkaisi uuden laulajansa Travis Willisin kanssa albumin ”Chasing The Hydra”. Meneillään olevan kiertueen aikana rumpali Dana Burnell joutui palaamaan kotiin, ja hänen tilalleen hälytettiin Pagan’s Mindin kannuttaja Stian Kristoffersen.
Crimson Gloryn setti koostui lähes kokonaan kahden ensimmäisen albumin materiaalista, ja mukana oli vain yksi kappale uusimmalta levyltä. Yhtye kärsi keikan aikana teknisistä ongelmista, mutta ei itse näyttänyt huomaavan niitä lainkaan. Sen sijaan kokoonpano vaikutti lavalla väsyneeltä, mikä ei ollut ihme, sillä neljä showta neljän päivän aikana vetää kenet tahansa puhki. Olisi todella hienoa saada Crimson Glory jälleen Suomeen, sillä edellisestä vierailusta Jalometallissa on kulunut jo neljätoista vuotta.
Ruotsalaisyleisö ei juuri innostunut ulkomaisista vieraista, vaan suurimmat yleisöryntäykset keräsivät kotimaiset nimet, kuten päivän ja koko tapahtuman päättänyt Erik Grönwall. Poikkeuksen muodosti toki Leningrad Cowboys. Grönwall on kotimaassaan erittäin suosittu, joten yleisömäärä ei tullut yllätyksenä.
Time To Rock on ihanteellinen festivaali vanhan liiton hard rockin ja heavy metalin ystäville. Kööpenhaminan lentokentältä pääsee sujuvasti junalla Kristianstadiin. Kun majoituksen hankkii sieltä, kulkeminen Kristianstadista festivaalialueelle onnistuu kätevästi bussilla. Kannattaa ladata puhelimeen Skånetrafiken-sovellus, sillä liput saa ostettua helposti.
Sen sijaan taksien kanssa kannattaa olla tarkkana. Ruotsin taksikulttuuri on paikoin villiä. Kun tilaa Uberin tai Boltin, kuljettaja saattaa alkaa pyytää lisää rahaa tai tippiä, tai jopa ehdottaa, että tilaus peruutetaan, jotta kyydin hinnasta voidaan neuvotella erikseen.
Ruotsi on perinteisen heavy metalin ja hard rockin ystäville luvattu maa. Naapurimaan hevi- ja hard rock -kulttuuri poikkeaa paljon suomalaisesta, ja siellä esiintyvät käytännössä kaikki genren niin sanotut dinosaurukset.
Raportti ja kuvat: Arto Lehtinen
