Täytyy sanoa, että vähän kyllä nolottaa. Ai mikä nolottaa? No se, että tämän kokoluokan bändiprojektin uuden albumin arvio on viipynyt puolitoista kuukautta. Syy viivästymiseen on yksinkertaisesti se, etten ole uskaltanut tästä mitään sanoa. ”The Source” ja Ayreon yleensäkin on sellaista kuunneltavaa, että parempi perehtyä kunnolla ennen kuin koettaa mitään kommentoida. Olen nyt vajaat kaksi kuukautta tätä kuunnellut ja arviolta 20 kertaa levyn läpi pyöräyttänyt ja nyt tuntuu siltä, että uskallan aiheesta suuni avata.
1 tunti ja 28 minuuttia on melkoinen määrä musiikkia kertaistumalta kuunneltavaksi. Tuon ajan ”The Source” kuitenkin kellottaa ja se on tarjonnut haastetta kokonaisuuden haltuun otossa. Kuuntelukerta toisensa perään paketti alkoi kuitenkin avautua ja muodoton möhkäle sai selkeämpiä piirteitä. Täytyy sanoa, että kyllä kannatti olla sinnikäs, sillä ”The Source” on kerta kaikkiaan tyylikäs Ayreon-julkaisu. Albumi versoilee tuttuun tyyliin sinne tänne, mutta tällaista vanhaa jarrua miellyttää kuitenkin levyn perinteisempään ilmaisuun kallellaan oleva yleisilme ja soundi. Totta kai nykytyylille uskollisesti kitarat möyryävät alennetuissa vireissä, mutta jotenkin kokonaiskuva on enempi vanhan liiton heiniä. Parhaiten tämä tulee ilmi ”Into The Ocean”-kappaleessa, joka on kuin modernisoitua Rainbowta. Biisin kitarariffissä yhdistyvät Sateenkaari-orkesterin ”Man On The Silver Mountain” ja All Night Long” siten, ettei suoranaisesta varastamisesta voi kuitenkaan sormella osoittaa. Kyseinen biisi on itselleni kuluvan vuoden tähän asti ehkä kovin esitys.
Kenellekään Ayreoniin perehtyneelle ei tule yllätyksenä, että jälleen kerran bändipomo Arjen Anthony Lucassen on houkutellut albumilleen nipun toinen toistaan kovempia laulajia. Jokaisella vokalistilla on levyä johdattavassa kehyskertomuksessa oma roolinsa ja lauluvuoro aina silloin, kun tarina sitä vaatii. Nimekäs laulajajoukkio hoitaa omat osuutensa loistavasti eikä kenenkään suoritus sinällään nouse ylitse muiden. Mukaan on tälläkin kertaa lähtenyt toistakymmentä laulajaa, joista suurelle yleisölle tunnetuimpina mainittakoon Russell Allen (Symphony X ja Adrenaline Mob), James LaBrie (Dream Theater), Tobias Sammet (Edguy ja Avantasia) sekä Floor Jansen (Nightwish).
Kappaleet kulkevat tunnelmasta toiseen ja yhden biisin sisällä tapahtuu usein paljon asioita. Kuitenkaan mopo ei karkaa missään vaiheessa pahasti käsistä vaan punainen lanka säilyy näpeissä ja biisit edellä mennään ilman soiton tai soittajien suorittamisen korostusta. Varsinaista progeheviähän tämä ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä ole – rytmikikkailuja kikkailun vuoksi ei juurikaan harrasteta. Osat vaihtelevat – välillä mennään urku auki ja välillä himmaillaan, mutta mitään äkkivääryyksiä ei ”The Sourcelta” löydy. Kappaleet muodostavat yhtenäisen tarinan ja toimivat kokonaisuutena, mutta yhtä lailla niitä voi kuunnella yksittäinkin. Levyn avaava ”The Day That The World Breaks Down” kertoo heti kättelyssä pelin hengen sisältäen oikeastaan kaiken, mitä myös levy kokonaisuutenakin pitää sisällään. Avausbiisin reiluun 12 minuuttiin on saatu pakattua ”The Source” minikoossa ja ensikuunteluilla levyn avausraita ei missään nimessä ollut helppoa sulateltavaa hitaine alkuineen, osien vaihteluineen, pysähdyksineen ja vaihtelevine laulajineen. Kun tästä biisistä sain kopin, samalla oikeastaan koko albumi alkoi avautua, mutta tiukkaa teki aluksi ja luovuttaminen oli monta kertaa lähellä.
Yksittäisiä kohokohtia on ”The Sourcelta” hankala eritellä, sillä kappalemateriaali on kauttaaltaan laadukasta. Aluksi mainitsin ”Into The Oceanin”, joka kolahti todennäköisesti sen ”perinnehevimäisyyden” takia, mutta yhtä mielellään kuuntelee niin ”Sea Of Machinesia”, ”Star Of Sirrahia”, ”Aquatic Racea” kuin ”Planet Y Is Aliveakin”. Albumin kaikki biisit ovat sopivasti erilaisia, mutta kuitenkin samasta Ayreon-puusta veistettyjä säilyttäen tunnelman ja pitäen otteessaan. Laulumelodiat ovat hienoja sekä todella tarkasti sävelletyn kuuloisia ja tasokas laulajakaarti saa niistä kyllä kaiken irti. Samoin kappaleiden sävellys- ja sovitustyö on taattua Lucassen-laatua. Jonkin sorttinen musiikillinen nerohan tämä mies on. Ayreonia kuunnellessa tulee jatkuvasti miettineeksi, että millaisista aivoista tämä musiikki oikein kumpuaa – niin uniikista tavarasta on kyse.
Onko ”The Source” sitten Ayreonin paras albumi? Sen verran voin sanoa, että tällä hetkellä se on sitä ainakin minulle. Levy on tässä viime viikkojen aikana tullut niin tutuksi, että siihen on muodostunut jonkinlainen riippuvuussuhde. Jatkuvasti on tullut hakeuduttua sen pariin ja uskon näin tekeväni jatkossakin. Jokaisella kuuntelukerralla kuulee uusia asioita, joita edellisillä pyöräytyksillä ei ole hoksannut. Albumi haastaa kuuntelijansa ja suosittelen ottamaan haasteen vastaan. Omalla kohdallani hanskat meinasivat tippua moneen otteeseen, mutta niin vain lopulta sain ”The Sourcesta” niskalenkin. Pään seinään hakkaaminen palkittiin ja pääsin osalliseksi kuuntelunautintoa, jollaista ei ihan joka päivä vastaan tule. Ei tämä missään nimessä vuosisadan levytys ole, mutta ehdottomasti todella hyvä ja tutustumisen arvoinen tapaus, joka toimii samoin kuin vanha kunnon Raid eli kuulostaa hyvältä niin talossa kuin puutarhassakin.
8½/10
Teemu Kuosmanen
CD1
Chronicle 1: The Frame
1. The Day That The World Breaks Down
2. Sea Of Machines
3. Everybody Dies
Chronicle 2: The Aligning Of The Ten
4. Star Of Sirrah
5. All That Was
6. Run! Apocalypse! Run!
7. Condemned To Live
CD2
Chronicle 3: The Transmigration
1. Aquatic Race
2. The Dream Dissolves
3. Deathcry Of A Race
4. Into The Ocean
Chronicle 4: Into The Ocean
5. Bay Of Dreams
6. Planet Y Is Alive!
7. The Source Will Flow
8. Journey To Forever
9. The Human Compulsion
10. March Of The Machines
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}