Queen vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa yli 40 vuoteen viime kesänä Adam Lambert solistinaan. Niin lämpimästi heidät otettiin vastaan, että uusintakierros saatiin jo puolentoista vuoden päästä edellisestä, marraskuun 19. päivä Helsingin Hartwall Arenalla. Loppuunmyydyssä konsertissa oli paikalla noin 12 000 henkeä.
Queen on ollut myös minulle yksi elämäni tärkeimmistä bändeistä. Radiosoitosta esi-teininä kasettimankalla pihistetyt hitit ja teinivuosien disco iltojen nojailukipaleet ovat saaneet vuosien varrella seurakseen lopunkin tuotannon. Yhtyeen materiaalista on vuosien varrella löytynyt aina sopiva kappale jokaiseen elämäntilanteeseen. Lähdin elämäni ensimmäiseen Queenin konserttiin iloisesti odottavin mielin, ja samalla valmiina itkemään silmäni kipeiksi.
American Idolsista Queen-ikonien kitaristi Brian Mayn ja rumpali Roger Taylorin mukaan tarttunut Adam Lambert oli jo edellisen Suomen keikan palautteen ja YouTube-livepätkien perusteella saanut siunaukseni. Freddie Mercuryn korvaaminen on mahdoton tehtävä, mutta toisaalta Lambert ei ole tätä varsinaisesti yrittänytkään. Hän esiintyy Queenin kanssa omana itsenään. Vaikka Lambertin ääni ei yllä Freddien sfääreihin, on hänen persoonassaan samaa häpeilemätöntä hehkua, ja omalla tavallaan hän on oikea mies tulkitsemaan Queenin kappaleita.
Kiertuemuusikkoina lavalla nähtiin kosketinsoittaja Spike Edney, basisti Neil Fairclough sekä lyömäsoittimista ja taustalauluista vastaava Tyler Warren.
Yhtyeen lavalle tuloa odotellessa yleisössä raikuivat tömistykset ja taputukset “We Will Rock Youn” tahtiin. Kappaleen alkaessa ja verhon noustessa yleisö räjähti äänekkääseen tervehdykseen. Settilistan reipas aloitus tutulla suurten lavojen hard rockilla oli ammatillisesti todella taidokkaasti mietitty ja sai areenan heti mukaansa.
Valtavin tehostein, musiikkia unohtamatta
Suurella catwalkin jatkamalla lavalla Lambert ja May ottivat tilaa haltuun ammattilaisten ottein. Setin edetessä “Another One Bites The Dustin” ja iki-suosikkini “Fat Bottomed Girlsin” kautta “Killer Queeniin”, löytyi Lambert istuskelemasta “News Of The World” -albumin kannessa alunperin esiintyneen robotin pään päältä, hahmon noustessa lavan lattian läpi yläilmoihin.
Laskeuduttuaan takaisin lavan kamaralle hotpinkkiin pukuun sekä kompleksikenkiin pukeutunut Lambert piti lyhyen puheen Freddien muistoa ja Queenia yhtyeenä kunnioittaen, kehottaen kaikkia juhlimaan hänen kanssaan rockin ainoaa jumalaa, Mercurya ja hänen kanssaan soittavaa kahta rockin suurimmista legendoista. Näillä saatesanoilla käynnistyi “Don’t Stop Me Now”, joka riemukkaasta energiastaan huolimatta onnistui nostattamaan allekirjoittaneen silmiin ensimmäiset ilon ja nostalgian kyyneleet.
Queenille sopien spektaakkelimainen ilta oli täynnä valoshowta ja huikeita efektejä, jotka eivät kuitenkaan vieneet tilaa upealta musiikilta. “Bicycle Racen” Lambert lauloi vaaleanpunaisella kolmipyörällä ajaen ja yläilmoihin noustiin eräänkin kerran. Erityisen koskettavasti efektit oli koottu Mayn soittaessa yksin “Lost Horizonin” karvoja nostattavan kitaroinnin saman aikaisesti noustessaan näennäisesti robottihahmon kämmenellä yläilmoihin tähtien ja ohitse lentävien planeettojen sekaan.
Massiivinen kiertuetuotanto mahdollisti myös Taylorin saapumisen yleisön keskelle catwalkille nousevan rumpusetin taakse. Konsertissa kuultiin myös toistaiseksi minulle mieluisin rumpusota. Warren takoi haastajana Taylorin lavasetin takaa, Taylorin itsensä istuessa yleisön keskellä catwalkilla. Drumbattle oli riittävän näyttävä ja napakka seurattavaksi myös vähemmän instrumentin hienouksista ymmärtävälle.
Tehosteilla tuotiin myös Mercuryn persoona konserttiin. Upein ja kyyneleet kirvoittavin kohta saatiin ilmoille Mayn esittäessä “Love Of My Lifen” luonnollisesti yhdessä yleisön kanssa. Kappale päätyi Freddien nauhalta tulevaan lauluun, miehen kääntyessä suurella screenillä selin yleisöön ja kävellessä pimeyteen.
Lopullista voittoa kohden
Tuon tuostakin kappaleita tervehdittiin tutuilla lauluosuuksilla, taputuksilla ja maanjäristystä muistuttavalla tömistyksellä. Kiitosta ja osallistumista osoitettiin myös kännyköiden valojen luomalla tähtimerellä, jota Maykin kiitteli: “I love it when the stars come out”.
Loppua kohti suosikkeja kuultiin lisää, eikä puuduttavia suvantovaiheita kaksituntiseen konserttiin mahtunut päätösnumeroiden myötäkään. Viimeiselle kolmannekselle tuntui vielä kasaantuvan allekirjoittaneen soittimessa paljon soineita kappaleita. Varsinkin Taylorin seisten laulama “A Kind Of Magic”, “I Want To Break Free”, hyytävän kaunis Highlander-elokuvien ystävän takuuitkettäjä “Who Wants To Live Forever” sekä tietysti “Bohemian Rhapsody” jäivät ikuisesti mieleen.
Ilta päättyi kaksituntisen setin jälkeen aivan liian lyhyeen. Konfettisateeteen, “God Save The Queen” -hymnin sekä yleisön aiheuttaman valtaisan jyminän saattemana Queen jätti Hartwall Arenan.
Kiitos kaikille asianosaisille ikimuistoisesta illasta!
Raportti ja kuvat: Raisa Krogerus ©Metalliluola
Möröistä blues rockiin ja punkkiin seikkaileva nörtähtävä kameranainen. Jos en ole keikalla, niin olen todennäköisesti puuhaamassa hevosen kanssa, pelaamassa tai lukemassa Terry Pratchettia tai Jane Austenia muutama kissa sylissä.
