Serpentfyre – Bestial Mysticism (2015/2016)

Oulu, tuo peräpohjolan Bergen on suoltanut hiilenmustasta syvyydestä jokusen vuoden toiminnassa olleen Black Metal-bändin nimeltä Serpentfyre, jonka kolmehenkinen miehistö Woewbr (vokaalit), Sevoragis (kitara) ja Prahartr Vighna (basso&rummut) lämäisee tiskiin 2015 julkaistun ja 2016 CD-julkaisulle uudelleen masteroidun ja miksatun ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Bestial Mysticism”. Huhupuheet kertoivat Serpentfyren edustavan hyvin perinteistä tyylisuuntaa, mikä oli omiaan herättämään mielenkiintoa julkaisua kohtaan. Joulukiireen alla selkänahkansa luoneen postimiehen survoessa levyn postilaatikkooni ja sen sieltä kylmiin kätösiini poimiessani oli havaittavissa paneutumista asiaan myös lätyn ulkoasun perusteella.

Jo ensimetreillä käy selväksi, etteivät em. huhupuheet ole tuulesta temmattuja. Bestial Mysticism suoltaa saman tien ilmoille siloittelematonta ja alkuvoimaista 90-luvun puolen välin norskibläkystä voimansa ammentavaa räimettä. Toisin sanottuna Serpentfyre ei tarjoa mitään uutta ja mullistavaa saati omintakeista, vaan enemmänkin tutun turvallista, ennestään hyväksi havaittua ja paikoin hyvin selvästi kulta-aikoihin viittaavaa perinnebläkyä. Suomenkielisen avausraidan ”Käärme kantaa kruunua” rävähtäessä soimaan tunnelma iskee saman tien tajuntaan vanhaan kunnon tyyliin. Darkthronet, Mayhemit, Immortalit, Emperorit, Gorgorothit jne. on kuunneltu ja omaksuttu tarkasti, eikä Serpentfyren mustan mädän kalvama tuotos ole kauas vuonojen maan kuninkaiden helmoista karannut. Mm. kiekon 5. biisissä ”Temple of Darkness and Fire” luulee hetkittäin kuuntelevansa norskilegenda Immortalin klassikkoa ”The Sun No Longer Rises”. Onko vanhan luun kaluaminen sitten hyvä vai huono asia? Kehitys tuppaa kehittymään ja nuoruuden palo katoamaan bändiltä kuin bändiltä, joten aika-ajoin on tilausta herättää se alkuperäinen musta liekki takaisin ansaittuun roihuunsa. Pidän siis Serpentfyren valitsemaa linjaa onnistuneena ja mieluisana. Pyörää ei tarvitse joka kerta keksiä uudelleen.

”Bestial Mysticism” on keskitempoinen, melodia- ja biisikenteiltaan vaihteleva ja monipuolinen kokonaisuus, joka ei juurru jankkaamaan yhtä ja samaa suppeaa ideaa läpi koko albumin. Albumi pitää vaihtelevuudestaan huolimatta kokonaisuutensa, perustunnelmansa ja teemansa hyvin kasassa alusta loppuun. Sama pätee myös yksittäisiin biiseihin, jotka rakentuvat ja kehittyvät kekseliäästi edetessään pitäen mielenkiinnon yllä reippaasta pituudestaan huolimatta. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat albumin parempaan päähän kuuluvat jo aiemmin mainitut ”Käärme Kantaa Kruunua” ja ”Temple of Darkness and Fire” sekä ”Trident of the Underground”, mielestäni albumin paras biisi ”A Lantern in the Great Darkness” ja kiekon päättävä ”Neither by Land nor Sea”, joka nousee useamman kuuntelukerran myötä omalla listallani ”Lanternin” kannoille. Em. kovan viisikon taakse jäävät hiukan yksitotinen ”The Black Grail” ja raskassoutuisesti laahaava ”Nature is Satan’s Church”. Yhtään varsinaisesti huonoa biisiä ei albumilla kuitenkaan ole, joten sen voi kuunnella huoletta kokonaan ilman skippailuja.

Tuotannollisesti on löydetty selkeä keskilinja ilman liiallista kellarisurinaa tai toisen ääripään kliiniseksi kiillottamista. Yksittäiset instrumentit tai laulu eivät nouse liiaksi esille, vaan sulautuvat toisiinsa tasapainoisesti. Melodiat, vaikkakin ajoittain hiukan lainatun oloisesti, ovat toimivia ja mieleenpainuvia Sevoragisin riffien porautuessa terävästi korvakäytävän seinämiin. Woewbr ärisee itseluottamuksella ja vakuuttavan räkäisesti ilman empimistä Prahartr Vighnan rumputyöskentelyn mukaillessa bläkyklassikoiden perinteistä tyyliä ollen tarkasti biisien tunnelmanvaihdosten hermolla.

Serpentfyren toistaiseksi ainokainen pitkäsoitto palvelee selvästi nostalgiannälkää, johon ei uraauurtavuus millään tavoin kuulu ja hyvä niin. Black metallissakin alkaa nykypäivänä olla niin monta suuntausta ja alatyyliä, ettei oikein enää tiedä mihin yksi loppuu ja mistä toinen alkaa. Bestial Mysticism piikittääkin suoraan perinteisen ysäribläkyn sykkivään suoneen, jonka hurmoshenkiseen alkukantaiseen kuohuun palailee mielellään useammin kuin harvemmin. Kun vanha suola janottaa, on tarjolla vanhojen klassikoiden lisäksi myös uudempaa vanhaa suolaa, jota kannattaa kurkkuunsa sirotella. Oulun perkeleet ovat onnistuneet ruokkimaan ainakin omaa nälkääni näiltä osin hatun noston arvoisesti. Parannettavaa toki jää ja omaakin twistiä voi koittaa ujuttaa mukaan maltillisesti, vaikkei sille sinänsä ole ainakaan tunnelman puolesta akuuttia tilausta.

8+/10

TOMI VÄÄNÄNEN

 


1. Käärme Kantaa Kruunua
2. Trident of the Underground
3. A Lantern in the Great Darkness
4. The Black Grail
5. Temple of Darkness and Fire
6. Nature is Satan`s Church
7. Neither by Land nor Sea

Kommentit

kommentit