Judas Priest – Firepower (2018)

Vuonna 2014 julkaistun ”Redeemer of Souls” -albumin jälkeen Judas Priestin ajateltiin päättelevän pian pitkän ja loisteliaan uransa. Alkuperäisjäsen K.K. Downing oli jättänyt yhtyeen jo aiemmin ja korvattu muita nuoremmalla keppimiehellä Richie Faulknerilla. Kuinka ollakaan Faulknerin antama energiaboosti potki bändiä eteen päin aivan uudella innolla.

Maaliskuu 2018 toi tullessaan osoituksen tästä innosta uuden albumin ”Firepower” muodossa. Kuten levyn nimi antaa ymmärtää luvassa on hauiksen näyttöön verrattavissa oleva osoitus, ettei Priest ole suinkaan laittamassa pillejä pussiin, vaan heavy metallin pioneereissa on edelleen virtaa paaluttaa tiskiin uutta materiaalia ilman merkkejä vauhdin hidastamisesta. Tuottajiksi albumille valikoituvat jo aiemmin 1980-luvulla Priestin kanssa työskennellyt Tom Allom sekä raskaamman musiikin Sveitsin armeijan linkkari Andy Sneap.

14 biisin mittaisessa paketissa riittää pureskelemista ja leveyttä. Samalla herää myös pieni epäilys, onko materiaalin taso kyetty pitämään tasalaatuisena. Yleisesti ottaen näin monella biisillä varustettu levy kärsii auttamatta fillereistä ja notkahduksista. ”Määrä ei korvaa laatua”-sanonta pitää osin paikkansa myös Firepowerilla. Samaten kaikki ”Uusi Painkiller!”-hekumoinnit kannattaa unohtaa heti kättelyssä, sillä kyseessä on eri aikakausi ja myös osin eri bändi kuin tuolloin. Joitakin ko. albumiin viittavia nyansseja Firepowerilta löytyy, mutta lähin vertailukohta, jos sellaista haluaa hakea, on Redeemer of Souls, jonka kanssa vääntö onkin jo suhteellisen tasainen.

Firepower avaa lähes pakollisella nopeatempoisella ja energisellä nimibiisillä, joka jää kieltämättä aavistuksen ennalta-arvattavaksi ja mielikuvituksettomaksi jättäen toivomisen varaa lopulle materiaalille. Peruskauraa, sanoisin. Korjausliikettä otetaan kuitenkin jo heti kakkosraidalla Lightning Strike, joka on askeleen verran avausta kehittyneempi, svengaavampi ja mielenkiintoisempi tuoden mieleen Halfordin soolomateriaalin. Evil Never Dies jyskyttää keskitempoista raskasta rytmiään synkemmässä hengessä ja albumi alkaa hiljalleen herätä henkiin elementtien kasaantuessa olennaisen ympärille.

Pelkkään tulivoiman esittelyyn ei keskitytä pitkäksi aikaa. Never the Heroes tarjoaa albumin ehdotonta kärkeä olevaa melodisempaa ja eeppisempää tuotantoa sisältäen myös hippusen kasarihenkisyyttä. Kappaleen pääriffi on kuin suoraan oppikirjasta ja tuo mieleen saksalaisen riffikone Acceptin parhaat päivät. Heroes on välittömästi esiinnouseva ja mieleenpainuva, mikä on osoitus Halford/Tipton/Faulkner-kolmikon kyvystä tuottaa todella laadukasta ja monipuolista materiaalia edellisen albumin Halls of Valhalla-kappaleen tyyliin. Samaa tyylilajia tavoittelee myös puolimatkan krouvin Guardians-välisoitolla herätelty Rising from the Ruins, joka ei nouse kuitenkaan aivan yhtä lennokkaaseen liitoon.

Albumin loppupuolelta löytyy viittauksia Priestin vanhempaan tuotantoon ja menneisiin aikakausiin. Flame Thrower hönkii lieskoja 70- ja 80-luvun vaihteella maustettuun moderniin tyyliin ja yksi albumin mieleenpainuvimmista vedoista, No Surrender, kajauttaa ilmoille albumin kuumaakin kuumemman nostalgiatripin vahvassa Defenders/Turbo-hengessä. No Surrender herättää sisällä kaihon, että olisipa edelleen 80-luku, jolloin ”aurinko paistoi kirkkaammin ja kesät olivat kuumempia” jne. Kylmiä väreitä ja tunteita nostattavaa settiä! Tästä olisi voinut nauttia pidempäänkin kuin ainoastaan 3 minuutin verran. Myös Rob Halford onnistuu kuulostamaan nuoremmalle itselleen niin paljon kuin se on tässä vaiheessa vielä mahdollista.

Kuten aiemmin sanottu, määrä ei korvaa laatua. Albumilta löytyy myös jokunen vähemmän kiinnostava ja loistava suoritus. Jo aiemmin mainittujen paremman pään biisien vastapainoksi riippakiviksi jäävät roikkumaan Children of the Sun ja Lone Wolf, jotka ovat enemmänkin Black Sabbath -pastisseja kuin ominaista Priestiä. Ko. biisien laahaavuus ja puisevuus eivät tee kunniaa albumin kärkimateriaalille. Virallisen musiikkivideon ansainnut Spectre toistaa pidemmän päälle liiaksi itseään suhteellisen yksinkertaisen idean ympärillä ja Traitors Gate jää pituuteensa nähden myöskin sisällöltään himpun vajaaksi yltäen keskitason biisiksi. Jotta perinteet pysyisivät kunniassaan, on tältäkin albumilta löydyttävä myös se ”hirviöbiisi” eli Necromancer, joka ei edeltävän albumin Metalizerin tavoin ole sitä kaikkein innovatiivisinta materiaalia, muttei aivan yhtä kliseisen köppäinen. Suurin osa biiseistä on kuitenkin laadullisesti sen verran hyviä, että harmitus ei pääse nousemaan juuri pintaan hutilaukauksista huolimatta. Tiivistämällä albumi n.10 biisiin, kokonaisuus olisi kuitenkin ollut vahvempi.

Albumin päättävä alkupuoleltaan hempeän balladimainen Sea of Red tavoittelee liekehtivää sytkärimerta kasvaen lopulta mahtipontisiin mittoihin ansiokkaaksi grande finale:ksi, jonka vaiettua päälimmäisenä on tyytyväisyys siitä, että olemme jälleen saaneet nauttia laadukkaasta Priest-julkaisusta, joka kasvaa useamman kuuntelukerran myötä kuin vanhetessaan paraneva laatuviini.

Vaikka Firepower ei ylläkään klassikkojulkaisujen tasolle, eikä sitä varmasti kovin moni vakavissaan odottanutkaan, on kyseessä kuitenkin vahva osoitus siitä, että Priest kykenee edelleen tuottamaan genrensä kärkikastin materiaalia entiseen malliin. Itseasiassa perinteisemmän heavy metallin genressä ei edelleenkään löydy pitkäjänteisesti samalle tasolle yltäviä nuorempia yrittäjiä. Valtikka pysyy siis edelleen niiden bändien kourassa, jotka ovat olleet luomassa ja määrittelemässä koko tyylilajia vuosikymmeniä sitten. Judas Priest on vuosikymmentenkin jälkeen merkittävä tekijä ja sen osoittaa laadukkaan albumin lisäksi myös listamenestys. Tälle on siis edelleen tilausta ja tilaus on jälleen toimitettu niin hyvin kuin näin pitkän uran luoneelta yhtyeeltä odottaa vielä voi.

Huolta tulevaisuudesta kuitenkin nostattaa merkittävästi Glenn Tiptonin sairastuminen Parkinsonin tautiin, jonka vuoksi mies ei enää pysty osallistumaan täysipainoisesti  albumin julkaisua seuraavalle kiertueelle. Se on erittäin suuri harmi, sillä Priestillä tuntuu edelleen olevan kykyä ja halua jatkaa. Merkittävä osa bändin moottorista alkaa kuitenkin olla poistunut näyttämöltä. Aika näyttää. Jos Firepower jää Priestin joutsenlauluksi, ei se ole ollenkaan hassumpi tapa päättää legendaarinen ura. Ei kuitenkaan vielä heitetä kirvestä kaivoon, vaan katsellaan ja eritoten kuunnellaan niin kauan kuin henki pihisee.

8/10

Tomi Väänänen

1. Firepower
2. Lightning Strike
3. Evil Never Dies
4. Never The Heroes
5. Necromancer
6. Children of the Sun
7. Guardians
8. Rising From Ruins
9. Flame Thrower
10. Spectre
11. Traitors Gate
12. No Surrender
13. Lone Wolf
14. Sea of Red

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here