Immortal – Northern Chaos Gods (2018)

Onko Immortalia ilman Abbathia? Tämä hyvin aiheellinen kysymys on syytä esittää norjalaisveteraanien puskiessa lähes 10 vuoden tauon jälkeen ulos uutta materiaalia ilman kiistatonta keulakuvaansa soittokuntoon toipuneen alkuperäisjäsenen Demonazin ja rumpali Horghin voimin. Abbathin ilveillessä soolourallaan Demonaz on ottanut kitaroinnin lisäksi myös lauluvastuun, joten lähtökohdat ovat yhtä aikaa pienen epäilyksen sävyttämiä, mutta myös uteliaisuutta herättäviä. Kun vanhojen bändien taholta huhuillaan paluuta juurille, se tietää lähes poikkeuksetta kaikkea muuta kuin sitä paluuta ja onnistumisprosentti on kehnohko. Biisilistaa lueskellessa Blashyrkhit ja Ravendarkit, vuoret ja jää ovat niin vahvasti edustettuina, että ainakaan sanoituksellisen puolen ja albumin aihepiirin ei pitäisi yllätyksiä tarjota.

Ensimmäiseksi teaseriksi lohkaistu albumin avaava nimibiisi jyskytti ja rusikoi jo sangen tiukalla ja raa’alla otteella vakuuttavasti takaisin kohti 90-luvun pimeitä hiililouhoksia, eikä Demonazin kuivakka ja kireä karjunta ainakaan ensi alkuun suuremmin toivomisen varaa jättänyt. Pesäero on vokaalien puolesta hyvin selvä Abbathin kurnutukseen verrattuna, mutta se ei osoittaudu lainkaan olennaiseksi asiaksi.

Northern Chaos Gods vyöryttää alkuun hyvin vahvalla ja brutaalilla otteella. Saha laulaa ja rumpu jytisee kuin luolapeikon nuija vuoren seinämään. Gates to Blashyrkhillä mukaan hivutetaan hippunen melodisuutta, joskin se pidetään sangen maltillisena, eikä lipsuta kovinkaan kauaksi black metallin perusytimestä. Aiemmin tutuksi tulleet heavy ja thrash metal -elementit ovat hallitusti mukana ja tarjonta on kokonaisuudessaan Immortaliksi selkeästi tunnistettavaa eli musiikillistakaan totaaliuusiutumista ei ole tauon aikana tapahtunut.

Albumin keskivaiheelle saavuttaessa alkaa esiin hiipiä pienoinen puutuminen. Materiaali ei kehity aivan toivotulla tavalla, vaan alkaa hyytyä koukkuja kaipaavaksi perusmassaksi, joka ei runnovan energiansa lisäksi tuota riittäviä tarttumakohtia. Vastapainoa tiukemmalle jyräämiselle tarjoavat tarttuva ja rytmikäs jalkapumppu Where Mountains Rise, joka herättelee albumin alkupuolella tunnottomaksi hakattuja hermosoluja juuri oikeaan aikaan, sekä jylhä miekkavalaan mittoihin odotetusti paisuva Mighty Ravendark. Pienoisesta laskelmoivuudestaan huolimatta päätösraita pysyy kuitenkin riittävästi kasassa sortumatta liialliseen heruttamiseen. Rajoilla kuitenkin ollaan ja 2 minuuttia pois nipsaisemalla olisi saavutettu tiiviimpi lopputulos.

En sanoisi, että Northern Chaos Gods on mikään varsinainen juurille paluu, mikäli nämä mainitut juuret sijaitsevat 90-luvun puolen välin molemmin puolin. Samanlaiseen kylmän kaaottiseen ja kakofoniseen ruoskintaan ja tikkaukseen ei ole palattu, vaan lyöty lähinnä pökköä pesään hallitummalla ilmaisulla. Northern Chaos Gods potkii genitaaleille mallikkaasti ja hengästyttävästi, mutta se jää kokonaisuutena kaipaamaan vielä selkeämmin esiin nousevia kaikkein terävimpiä viikinkimiekan kärkiä. Toki erottuvuutta on nekkuun pätkimisen lisäksi sen verran, että kyllä tätä albumia voi pitää varovaiset ennakkotoiveet ja -oletukset ylittävänä, eikä Abbathia ole oikeastaan lainkaan ikävä.

7½/10

Tomi Väänänen

01. Northern Chaos Gods
02. Into Battle Ride
03. Gates To Blashyrkh
04. Grim And Dark
05. Called To Ice
06. Where Mountains Rise
07. Blacker Of Worlds
08. Mighty Ravendark

 

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here