Koti Blogi Sivu 2316

Yngwie Malmsteen – The Seventh Sign (1994)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Vuosi 1994 ja metallimusiikki elää muutosten kourissa. Grunge, hardcore- sekä rap-tyyliset metalliyhtyeet raivaavat tilaa ihmisten levyhyllyissä. Muistan vieläkin tämän ajan kun harhailin metallimusiikin eriävillä poluilla kuitenkaan löytäen kuin hetken iloja uusista yrittäjistä. Silloin soittimessa pyöri mm. Biohazard, Machine Head, Life of Agony, Bodycount. Suuri death metal aalto oli pyyhkäissyt semmosella voimalla, että huonoja levyjä tuli ulos semmoista tahtia että ne söivät kohtuullisetkin levytykset pois markkinoilta ja ihmisten tietoisuudesta. Onneksi jotkut jo 80-luvulla menestyneet yhtyeet tarjosivat musiikkiaan ilman alalla vallinneita vaikutteita.

Yngwie Malmsteen on tuttu nimi jo ajalta milloin kuuntelin ensimmäisiä kertoja metallimusiikkia. ”Ynkän” I’ll see the Light Tonight musiikkivideo oli tuttua kauraa alle 10-vuotiaalle nassikalle ja levyt olivat kohtuullisessa soitossa, vaikka ei suurimpiin suosikkeihin kuulutkaan. Vuonna 1994 Yngwie julkaisi seitsemännen tasavahvan albuminsa nimeltään The Seventh Sign. Laulajan saappaissa oli tällä kertaa yhdysvaltalainen Michael Vescera.

Levy käynnistyy vahvalla kappaleella Never Die, jossa liikutaan hyvin perinteisissä maisemissa hienoilla sooloilla varustettuna. Biisissä on sopivasti vauhtia ja jenkkilaulajan ääni kuulostaa yllättävän hyvältä etenkin korkeissa kohdissa. Vähän samantyylistä voimaa ja nopeutta edustaa myös Hairtrigger sekä Crash and Burn ja ei voi olla huomaamatta, että edelliseltä levyltä rumpalin paikalta poissiirtynyt Bo Werner on korvattu voimakkaammalla kannuttajalla Mike Terranalla, jonka perusvarma työskentely kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Crash and Burnissa kuullaan hienoja rytminvaihdoksia ja biisi edustaakin levyn parhaimpia vetoja.

Kevyempää rock-osastoa edustavat biisit I Don’t Know, Meant to Be sekä Bad Blood jäävät väkisinkin levyn heikoimpaan kastiin ja tuntuvat vähän perusvarmoilta kappaleilta, vaikka eivät mitään välibiisejä suoranaisesti olekaan. Levyn balladit Forever One sekä Prisoners of Your Love ovat hienoja vetoja, vaikka siirappi valuukin Yngwien käsistä. Forever Onen akustiset kitaroinnit tuovat kappaleeseen syvyyttä ja hienot soolot finalisoivat kappaleet ehdottomasti Yngwien parhaimpien slovareiden joukkoon.

Brothers on tyylikäs ja surumielinen instrumentaali, jonka tunnelma ja hienot melodiat toimivat todella hyvin. Taidetta mikä koskettaa ja mitä jaksaa kuunnella vielä 20 vuotta albumin ilmestymisen jälkeenkin. Brothersin jälkeen isketäänkin sitten levyn nimibiisi The Seventh Sign joka käynnistyy äärimmäisen hienolla akustisella introlla. Nämä melodiat ovat mielenpainuvat ja biisi nousee eeppisiin mittoihin. Laulaja Michael Vescera vetää biisissä vahvimman laulusuorituksensa ja muutenkin kappaleen voimakas tunnelma näyttää keskisormea grungelle ja spindoctors- tyylisille hipeille.

Levyn viimeinen virallinen biisi on doomimaisen raskas Pyramids of Cheops, joka on varmasti yksi raskaimpia Yngwien säveltämiä kappaleita. Akustinen Sorrow-outro päättää levyn tyylikkäästi. Levyllä on mittaa sopivat 49 minuuttia ja Yngwie itse toimi tuottajana. Soundillisesti levy on hyvä ja syntikkakin pysyy hyvin taka-alalla antaen kitaroiden puhua kaunista kieltään. The Seventh Sign on fanien keskuudessa hieman aliarvostettu levy, minulle se on yksi Yngwien parhaista.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
ynkkä
Never Die – 03.29
I Don’t Know – 03.25 (san. Vescera, Malmsteen)
Meant to Be – 03.52
Forever One – 04.35
Hairtrigger – 02.43
Brothers – 03.47 (instrumentaali)
The Seventh Sign – 06.31
Bad Blood – 04.25 (san. Vescera, Malmsteen)
Prisoner of Your Love – 04.27
Pyramid of Cheops – 05.10
Crash and Burn – 04.05 (san. Vescera, Malmsteen)
Sorrow – 02.02 (instrumentaali)
[/one_fourth_last]

Carcass – Live At Tuska Open Air, Helsinki 27.6.2014

Tekijä
Ville Krannila
-

Jo toista kertaa maamme kamaralla tällä ”Surgical Steel”-kiertueella oli mahdollisuus todistaa death metallin pioneerien konserttia. Viime joulukuussa Kaapelitehtaalla bändi heitti erinomaisen setin, jota lupa oli nyt ulkolavalla odottaa vähintään vastaavaa suoritusta. Hieman outo ratkaisu oli sijoittaa Carcass pienemmälle Inferno-lavalle, kun ajatellaan, että vuosi sitten toinen death metal-legenda Bolt Thrower veti päälavalla. Samoin aikataulujen lievästä päällekkäisyydestä voi napista. Carcassin poistuessa lavalta, suurella päälavalla soi jo Dimmu Borgirin intromusiikki. Keikan jälkeen suuta kuivasikin sen verran, että Dimmun keikkaa sai seurata tankkauksen ohessa anniskelualueelta.

Itse keikasta ei ole juuri valittamisen sanaa. Kuukausien kiertämisen jälkeen Carcass on saanut homman selvästi toimimaan erinomaisesti ja lähes kaikilla tasoilla parannettiin jo erittäin hyvästä Kaapelitehtaan vedosta. Myös yleisö oli kiitettävästi mukana koko ajan ja pitti pyöri ahkerasti koko keikan ajan.

Veteraanit Jeff Walker ja Bill Steer jatkoivat taatun hienoja otteitaan ja uudemmat jäsenet hoitivat hekin hommansa taatulla ammattitaidolla. Myös soundi oli festariolosuhteissa todella hyvä. Soittimet erottuivat selkeästi ja syvyyttä riitti. Hetkeä myöhemmin suurella lavalla vetänyttä pääesiintyjä Dimmu Borgiria kuunnellessa, pieni lava tuntui tässä suhteessa voittavan selkeästi joka osa-alueella.

Carcassin settiin täytyy kokonaisuutena olla tyytyväinen. Tunnin soittoajallakin paljon biisejä tuli uudelta levyltä, kuten pitääkin koska sitä ollaan kiertueella promotoimassa. Uudet biisit myös toimivat pääasiassa hienosti livenä rinnakkain raaemman alkuaikojen materiaalin kanssa. Setti oli lähes identtinen Kaapelitehtaan vedon kanssa. Nyt hieman pidemmällä soittoajalla mukaan oli lisätty kappaleet ”The Granulating Dark Satanic Mills” sekä ”Reek Of Putrefaction.” Keikan aikana oli hieno huomata miten yleisön seassa oli nuorempaa sekä vanhempaa fanikuntaa ja biisit olivat selvästi kaikille tuttuja.

Toki Carcassin mittavasta katalogista saisi helposti ainekset parin tunnin kunnolliseen klubisettiin. Toivottavasti sellainenkin lähitulevaisuudessa Suomen kamaralla kuullaan koska Carcass on taas suosionsa huipulla eikä mitään kiertueväsymystä ollut yhtyeellä missään muodossa havaittavissa.

Juha Karvonen & Ville Krannila

Settilista:

Buried Dreams
Incarnated Solvent Abuse
Cadaver Pouch Conveyor System
This Mortal Coil
Reek Of Putrefaction
The Granulating Dark Satanic Mills
Unfit For Human Consumption
Genital Grinder / Exhume To Consume
Captive Bolt Pistol
Corporal Jigsore Quandary
Ruptured In Purulence / Heartwork

King Diamond – The Eye (1990)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Rovio sytytetään ja liekit nuolevat naisen jalkoja. Liekkien kasvaessa yleisö haistaa palaneen ihmislihan. Jeanna Dibasson tuomittiin noitana kuolemaan roviolla. Isä Picard oli julma mies joka huumaa nunnat ja lapset käyttääkseen heitä rituaaleihin sekä kiduttamiseen, osa pääsee sessioiden aikana hengestään. Rovio syttyy jälleen ja Isä Picard saa vuorostaan kokea tulenlieskat ihollansa ja kokea kivuliaan kuoleman roviolla. Nämä Ranskan inkvisition aikaan sijoittuvat tositarinat tulevat tutuksi King Diamondin levyllä The Eye.

Levy ilmestyi King Diamondin kannalta vaikeaan aikaan vuonna 1990, jolloin grunge ja death metal – aalto oli nousemassa suosioonsa ja perinteisen heavy metallin levyjen myynti lähti laskuun. The Eye ei tämän johdosta saanut ilmestymisensä aikaan sitä huomiota jonka olisi ansainnut.

The Eye on yleisesti Kingin tuotannossa jäänyt Abigailin, ”Themin” sekä Conspiracyn varjoon. Albumilta löytyy kuitenkin  Kingin aivan parhaimmistoon kuuluvia kappaleita joista tunnetuimpina ”Behind These Walls” sekä live-setin vakiokalustoon kuuluva ”The Eye of the Witch”. Syntikalla luodut sävelet saavat biiseihin ahdistavat mutta mieleenpainuvat melodiat, jotka täydentyvät unohtumattomilla riffeillä sekä Kingin loistavalla äänenkäytöllä. ”Behind These Wallsin” jopa kaihoisat lauluosuudet ovat erinomaiset Kingin jakaessa äänenkäytön puhtaaseen- sekä falsettilauluun. Muutenkin levyllä on kuultavissa enemmän Kingin normaalia lauluääntä, mikä tekee tästä levystä Kingin muuhun materiaaliin nähden helpoiten lähestyttävämmän.

Teatreelista puolta edustaa ”The Trial”, jossa King Diamondin ääni pääsee oikeuksiinsa vähän eri tavalla kuin yleensä. Biisissä on ainutlaatuinen tunnelma joka korostaa synkkää kuulustelua noitaoikeudenkäynnin aikana. Hitaasti kasvava kappale ei hyvistä riffeistä huolimatta nouse musiikillisesti levyn parhaimmistoon.  ”Into the Convent” on tyypillinen King Diamond kappale, jossa on vähän progemaisia tuulahduksia aivan käsittämättömän hienoilla sooloilla varustettuna. Kitaristi Andy LaRocque on kyllä omiaan soittimensa varressa, enkä yhtään ihmettele miksi Chuck Schuldiner halusi hänet Deathin Individual Thought Patterns – levylle mukaan. Andyn panos jää monesti kuninkaan varjoon, vaikka hänet voi rinnastaa lähes kuninkaan rinnalle.

The Eye:lla King Diamond debyyttinsä tekee rumpali Snowy Shaw, joka korvasi legendaarisen Mikkey Deen. Väittely rumpukoneen ja sähkörumpujen käytön välillä saa puolestani jatkua, mutta yleiseen soundiin Shawn ”luoma” rumpusoundi osuu täydellisesti. (Wikipedian mukaan käytössä oli sähkörummut. toim.huom.) Visiitti jäi tosin vain tämän yhden levyn mittaiseksi Shawnin jatkaessa Kingin kanssa Mercyful Fatessa 1990-luvun puoliväliin saakka.

Levyn parhaimmistoon nousee kuudes raita ”Father Picard”, jonka tunnelmointi ja oikeisiin paikkoihin ujutetut syntikat nostavat biisin huikeisiin mittoihin. Biisissä Kingin äänenkäyttö on monipuolista ja ääniskaalat vaihtuvat juuri oikeilla hetkillä luoden biisin tarinan eloon.  Lähes vastaavanlainen taideteos on ”Meetings”, jonka kertosäe saa kynttilät sammumaan ja noidat kääntymään haudoissaan. Viimeinen raita ”The Curse” pitäisi nostaa King Diamondin tuotannossa korkeammalle. Biisin moniulotteinen sävellys- ja sovitustyö aivan uskomattomien lauluosuuksien rinnalla päättää levyn parhaimmalla tavalla.

The Eye on ehdottomasti King Diamondin parhaimpia levytyksiä, joka myös päättää yhden aikakauden kuninkaan historiassa. Tuotannollisesti jälki on erinomaista laulu- ja syntikkasovituksineen. Jos King Diamondin musiikki ei ole jostain syystä tuttua tai joskus olet sen tyrmännyt, niin voin suositella The Eye:ta paikkaamaan tämän aukon metallihistoriassasi.

9+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
king
1. Eye of the Witch 3:47
2. The Trial (Chambre Ardente) 5:13
3. Burn 3:42
4. Two Little Girls 2:41
5. Into the Convent 4:47
6. Father Picard 3:19
7. Behind These Walls 3:45
8. The Meetings 4:31
9. Insanity 3:00
10. 1642 Imprisonment 3:31
11. The Curse 5:42
[/one_fourth_last]

Volbeat – Beyond Hell / Above Heaven (2010)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]
vob

Vettä sataa juhannuksena 2014 ja tässä on hyvää aikaa tiivistää ajatuksia Volbeatin neljännestä albumista. Volbeat ei varmasti esittelyjä kaipaa joten suoraan asiaan. Neljäs levy ei juuri muuta edellisillä levyillä tutuksi tullutta kaavaa, joten kuuntelija saa täyslaidallisen laadukasta Volbeattia. Levy jakaantuu tuttuun tyyliin ”elvisrock-vetohin”, hevibiiseihin sekä puhtaasti radiosoittoon tarkoitettuihin popahtaviin metalliveisuihin.

Volbeat on harvoja bändejä jotka pitävät tasonsa korkealla levystä toiseen. On tietenkin ihmisiä kenelle tämä popahtava suuren yleisön festaribändi ei iske. Volbeat ei tarjoile mitään uutta tälläkään levyllä, eikä mielestäni tarvitsekaan. Volbeatin parissa vain viihtyy todella hyvin ja biisikatraasta löytyy lähes jokaiselle jotain. Ja on niitä radiohittejäkin kuten loppuunsoitettu Fallen, joka biisinä on ihan kelpo kappale vaikkakin levyn kevyempää osastoa. Vastapuolena isketään sitten loistava Slayer/Metallica – akselilla poukkoileva Who Are They, jossa mennään niin lähellä esikuviensa riffiosastoa, mutta saakeli miten hienosti tämä toimii. Lisäksi vielä tarttuvat kertosäkeet niin homma on paketissa. Jos mennään vielä kovemmalle linjalle niin Evelynin lauluissa mukana on legendaarinen Napalm Deathin Mark ”Barney” Greenway joka karjuu siihen malliin, että ei voi kuin ihmetellä miten Volbeat tekee sen missä monet epäonnistuvat.

Western-hengessä alkava 7 Shotsin lauluihin on saatu mukaan Kreatorin Mille Petrozza, jonka ääni ei kyllä sovi millään akselilla Poulsenin kanssa yhteen. Biisi itsessään on levyn parhaita, jonka koukuttava riffi ja Poulsenin mahtavat laulut iskee kuin tuhat volttia, tätä ei lannista edes Petrozzan esiintyminen. 16 Dollars edustaa jo edellisillä levyillä tutuksi tullutta boogietyylistä läskibassolla vahvistettua rockia ja kivasti se toimii tälläkin levyllä.

Yleisesti ottaen levystä tulee positiivinen fiilis ja levyn parissa voi sanoa viihtyvänsä. Itsellä se palaa usein soittimeen neljä vuotta ilmestymisen jälkeenkin, mikä on hyvän levyn merkki. Poulsenin säveltämät kappaleet ovat yksinkertaisia, mutta erittäin tarttuvia ja kyllä ne kuunteluakin kestää. Vaikka yhtymäkohtia esikuviin monissa biiseissä löytyy, niin voisi sanoa että Volbeat on luonut täysin oman tyylinsä iskeä suureen yleisöön uppoavaa musiikkia. Minusta tässä tyylissä ei ole mitään väärää, mutta kauanko hittykynä pysyy terävänä? Ainakin viimeisin levy Outlaw Gentleman & Shady Ladies osoitti, että vetäytymisen merkkejä ei ole havaittavissa. Iskekäähän mökkeilevät luolalaiset Volbeat soittimeen ja pitäkää ”juhannustanssit” Volbeatin tahdissa ja hameväkikin kiittää.

8½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
volbeat
The Mirror and the Ripper – 4.00
Heaven Nor Hell – 5.22
Who They Are – 3.42
Fallen – 5.00
A Better Believer – 3.24
7 Shots – 3.44
A New Day – 4.06
16 Dollars – 2.48
A Warrior’s Call – 4.23
Magic Zone – 3.51
Evelyn – 3.29
Being 1 – 2.21
Thanks – 3.42[/one_fourth_last]

Testament – The New Order (1988)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Testamentin toinen albumi The New Order otti musiikillisesti ison harppauksen eteenpäin ja nousi tällä levyllä suuremman yleisön tietoisuuteen. Valitettavasti se jää kuitenkin ykköskentän (Metallica, Megadeth, Slayer & Anthrax) levyjen varjoon, vaikka levy on täynnä kuolemattomia kappaleita jotka vielä tänäkin päivänä aiheuttavat kylmiä väreitä fanien keskuudessa. Tästä osoituksena on se, että Testamentin livesetissä tältä levyltä löytyy aina kappaleita joiden aikana fanien nyrkit osoittavat kohti taivasta ja mahdollisuuksien mukaan ”pit” on täynnä ympäriinsä paukkailevia metallipäitä.

Kun palataan ajassa taaksepäin niin tutustuin levyyn vuonna 1990 kun kaveri nauhoitti c-kasetille David Lee Rothin Skyscraperin ja laittoi toiselle puolelle jotain thrashia, kuulemma paskaa musaa ja liian nopeata. Testament oli kyllä tuttu yhtye, mutta fanitus alkoi vasta tämän kasetin myötä. David Lee Rothin ”puoli” ei soinut kuin pari kertaa, mutta Testament sitäkin enemmän. Kun viikkorahoista oli saatu rahat kasaan niin Testamentin siihen mennessä ilmestyneet CD:t ostettiin kokoelmiin ja ne soivat thrash-aallon aikana taukoamatta. Nämä ovat niitä levyjä joiden historiallista merkitystä ei voi väheksyä ja pelkät biisien alkusävelet saavat aikakoneen käyntiin ja palaamaan ajassa taaksepäin.

Mitä levy sitten tarjoilee? Paljon tiukkoja riffejä ja sopivasti melodiaa. Hyvin toimiva konsepti, joka pidemmän päälle alkaa useimmiten puuduttamaan, mutta kun levyltä löytyy biisit The New Order, Trial By Fire, Into The Pit, Disciples of the Watch sekä The Preacher niin kyllästymiseen ei anneta aihetta. Vaihtelua biiseihin tuo Aerosmith coveri ”Nobodys Fault” joka tekee pienen pesäeron muihin kappaleisiin kuulostaen kumminkin Testamentilta.

Testamentin kappaleet ovat pääosin suoraviivaisia ja voisi sanoa, että mutkat vedetään suoraksi eikä mihinkään kikkailuun tai hienosteluun ole tarvettakaan. Biisit pysyvät hienosti siellä neljän minuutin nurkilla ja liikkumatilaa luovat vain Alex Skolnickin sekä Eric Petersonin hienot kitaroinnit, jotka siivittävät useimmat kappaleet käyntiin hienoilla rauhallisilla melodioilla. Vaikka biisit itsessään sävyltään aggressiivisia ja nopeita niin Testamentille tyypillisiä hienoja sooloja on ripoteltu tasaisesti koko levylle.

Soundillisesti levy on tyypillinen 80-luvun lopun tuotos. Kitarasoundit ovat terävät mutta aika kevyet jättäen levyn yleissoundin vähän kepeäksi. Chuck Billyn äänenkäyttö on tuttuun tyyliin erittäin hyvää ollen samalla voimakas ja melodinen. Kirkumiset ovat jääneet vähemmälle ja Billyn laulutyyli tuo paikoin mieleen James Hetfieldin ollen kuitenkin moniulotteisempi. Vähän kevyt äänimaailma sopii kumminkin hienosti levyn yleistunnelmaan ja saa kuulijan palaamaan sinne 80-luvun loppuun ja vetämään jalkaansa helvetin kireät mustat farkut, varsilenkkarit sekä farkkuliivin, joka on täynnä bändien kangasmerkkejä. The New Order ei ole täydellinen levy, mutta ehdottomasti yksi genren merkkiteoksia.

9 / 10

Juha Karvonen
testament
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
testamen
1. Eerie Inhabitants5:05
2. The New Order4:26
3. Trial by Fire4:15
4. Into the Pit2:46
5. Hypnosis2:04
6. Disciples of the Watch5:05
7. The Preacher3:38
8. Nobody’s Fault3:55
9. A Day of Reckoning4:00
10. Musical Death (A Dirge)4:02

[/one_fourth_last]

Deathspell Omega – FAS – Ite, Maledicti, in ignem Aeternum (2007)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth](Tämä arvio poikkeuksellisesti englanniksi, tehty alkujaan toiselle sivustolle)

At first the album felt really strange and not nearly as good as previous recordings by this great band. However, as fans consider this to be up there among band’s best albums, after certain tepidity I couldn’t let this one pass up so quickly. Previous EP “Kenose” was a nice introduction to the full massive album. The artwork on the CD version is exceptional with plenty of excellent photos and pictures, none with the band as we are now getting used to.

At first the album seemed too experimental and technical, a bit like listening to Dream Theater or some other prog band with black metal influences. Usually these kind of bands haven’t made a big impression to me, with the exception of death metal legends Nile. Deathspell Omega however has taken a big step with this album and during first spin one can only experience pure chaos and disorder. Songs have no depth to hang on to, none. It seems like you are listening the same track over and over again.

After repeated listening, music starts taking a firmer grip and sinks in. If band’s masterpiece “Si Monumentum Requires, Circumspice” with its linear scope goes straight into your subconscious, this record does so in slower but possibly more effective way. The album is like a roller coaster with many peaks and valleys as well as dark tunnels.

Songs are long and their structures familiar from the previously mentioned EP release. If at first the record felt alien and too demanding; after several spins the songs started showing depth totally unheard in metal music. A band like Watain can strike you out with one single blow, but this album does it many times. The arrangements and compositions are so complex that one must admire band’s achievement. It’s futile to dissect the songs because explaining them is impossible unless listener is already fully absorbed. Single guitar riffs cannot be praised or recommended to someone who hasn’t heard the album. This is art, which opens up to few.

From a production stand point, the album is clearer than their other masterpiece ”Si Monumentum Requires, Circumspice.” I would guess it took some time to record this one. Especially drum sound is excellent and also bass is clearly heard throughout and during slower parts. Mikko Aspa’s singing remains at very high level.

This review doesn’t really reveal anything concrete about the music, which is simply because it is extremely hard to put into words. One must experience and live it. It might take considerable amount of time, but if you are bored with traditional metal albums this record is an alternative. It gives you as much as you are willing to take.

9½ /10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
deathspell omega
1. Obombration 4:48
2. The Shrine of Mad Laughter 10:37
3. Bread of Bitterness 7:49
4. The Repellent Scars of Abandon & Election 11:40
5. A Chore for the Lost 9:15
6. Obombration 2:07
[/one_fourth_last]

Grimace – Gates Of Mind (2014)

Tekijä
Ville Krannila
-

[three_fourth]Vuonna 2008 perustettu Grimace on kotimainen melodista heavya soittava yhtye. Musiikissa on selviä rock-vivahteita sekä myös pieniä tuulahduksia death metallista lähinnä laulaja Harri Häkkisen äänenkäytössä. Musiikillisia yhtymäkohtia löytyy klassisesta hard rockista, suomalaisesta metallista Amorphiksesta Burning Pointiin sekä viime vuosien Iron Maidenista.

Grimace on kulkenut omaa tietään ja löytänyt oman soundinsa. Monilla bändeillä tuntuu olevan tärkeintä saada ensimmäinen levy ulos mahdollisimman nopeasti ja lopputulokseen ei lopulta olla tyytyväisiä. Grimacen tapauksessa vuosien soittaminen on hioutunut yhteen tuoden mukaan hyvin onnistuneen lopputuloksen.

Levy lähtee käyntiin loistavalla ”Gates of Mind” – kappaleella, joka esittelee Grimacen vahvimmalla osaamisalueellaan, raskaamman ja kevyemmän metallin hienojakoisessa integraatiossa, joka ei missään vaiheessa kuulosta epäluonnolliselta. Melodiaa riittää ja laulaja Harri Häkkisen örinät sekä puhtaat lauluosuudet siivittävät biisin levyn parhaimpiin. ”Drown Into The Stream” jatkaa vahvoja otteita ja väkisin tulee Iron Maidenin ”Wasted Years” mieleen hienosta melodiankulusta. ”Tango Grimacen” raskaat ja vähän jo progemaiset kitarakuviot toimivat hyvin, vaikka kertosäe ei oikein sovi biisin yleiskuvaan niin vahva kappale on taas kyseessä.

Levyn alku on sen verran vahva, että neljännen biisin lievä notkahdus on enemmän kuin ymmärrettävää. Ei kappale mikään huono ole, mutta alkukolmikon jälkeen odotusarvot ovat sen verran kovat että ”Warin” perusvarma sävellystyö kuulostaa vähän tylsältä ratkaisulta. Grimace osaa hienosti seikkailla eri musiikkigenrejen rajoilla ja siitä hieno tyylinäyte löytyy kappaleesta ”Knowing (what we must do),” jossa liikutaan balladinomaisissa tunnelmissa, mikä ei kumminkaan sorru siirappiosastolle. Biisin lopussa kuullaan vielä varsin hienot soolot ja kappale itsessään ylittäisi varmasti kynnyksen radiosoittoon. Melodiat ovat vahvoja ja lisäksi alun puhtaat kitarasoundit ovat erittäin hyvät.

Levyn puolivälin jälkeen ”Guidelines” jatkaa varsin tarttuvalla melodialla ja hienoilla kitarakuvioilla biisin ollessa Grimacen kevyempää ja rockahtavampaa osastoa. ”Blindfolded Eyes” tasapainottelee hienosti kevyemmän ja raskaamman osaston välimailla ja biisi vähän kuin antaa odottaa milloin Häkkisen örinät siivittäisivät kappaleen uusille urille. Biisi etenee tasavarmasti hyvien riffien turvin loppuun, vaikka odotettua muutosta ei tullutkaan. ”King Of Nothing” sekä ”Clash Of Time” liikkuvat vähän samoilla linjoilla kuin alkupään ”War”-kappale, eivätkä tuo levylle lisäarvoa. Onneksi viimeinen biisi ”Suppressed Flame” edustaa sitä osastoa missä Grimace parhaimmillaan on. Kappaleen laulussa sekä riffittelyssä on uhkaavaa ja jylhää tunnelmaa, ja reilun kolmen minuutin pituudestaan huolimatta se kasvaa eeppisiin mittoihin. Mainio päätös levylle.

Levy on ehdottomasti positiivinen kokemus ja sen parissa viihtyy hienosti. ”Gates of Mind” tarjoilee laajalle kuulijakunnalle varsin taidokkaasti tehtyä musiikkia ja etenkin levyn kovemman osaston biisit ovat erinomaisia. Tuotannollisesti levy on hyvä. Soundit ovat varsin selvät ja miksattu hyvin yhteen, jättäen silti liikkumavaraa jokaiselle soittimelle. Bändin parasta antia on Harri Häkkisen laulu, josta tulee mieleen hyvän ja pahan taistelu, ja tässä tapauksessa matalat lauluosuudet vievät vaivoin voiton puhtaista lauluista. Mielenkiintoista on nähdä miten Grimace jatkaa kehitystyötään ja ehkä eniten annettavaa bändillä löytyisi sieltä raskaamman osaston puolella.

8+ / 10

Ville Krannila

[/three_fourth] [one_fourth_last]

68612_566875070099863_2682171982521013364_n

1.Gates Of Mind
2.Drown Into The Stream
3.Tango Grimace
4.War
5.Knowing (What We Must Do)
6.Guidelines
7.Blindfolded Eyes
8.King Of Nothing
9.Clash Of Time
10.Supressed Flame[/one_fourth_last]

Testament – Dark Roots Of Earth (2012)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]
testament-press-photo-2012-dark-roots-of-earth

Testament on yksi thrash metallin isoista nimistä, vaikka yleensä sijoitetaankin sinne kakkosketjuun Metallican, Anthraxin, Megadethin ja Slayerin jälkeen. Minulle Testament on ollut yksi suurimmista yhtyeistä ja Testamentin tuotanto kestää kriittisen tarkastelun oikeastaan minkä vain thrash bändin tuotantoon nähden, yleensä vielä pyyhkien lattiaa niillä. Kymmenes albumi Dark Roots of Earth julkaistiin vuonna 2012 ja jatkaa tutuksi tullut linjaa tarjoillen faneille aimo annoksen thrashia, heavy metallia sekä myös pientä metalliballadia.

Testamentin rivit ovat muuten alkuperäiset mutta rumpalin pallille on palannut Demonic –albumilla rumpuja hakannut legendaarinen Gene Hoglan, joka tunnetaan mm. Dark Angel ja Death – yhtyeistä. Tuottajana levyllä oli Andy Sneap, joten lähtökohtaisesti asiat olivat paremmin kuin kunnossa. Heti alkuun voi todeta, että soundillisesti levy on täyttä rautaa ja Chuck Billyn ääni kestää hienosti vaikka siihen pientä rosoisuutta on vuosien aikana tullutkin. Testament kuulostaa siis hyvinkin paljon omalta itseltään ja biisimateriaalin ollessa suhteellisen toimivaa voidaan puhua onnistuneesta levystä. Vaikka perusasiat ovatkin kunnossa, niin biisimateriaalin joukosta ei erotu mikään kappale niihin mittasuhteisiin mistä Testamentin parhaimmillaan tunnetaan. Levyn käynnistävä Rise Up on tyypillinen yleisönhuudatus kappale, jonne on upotettu hienoja sooloja ja tiukkaa riffittelyä. Native Blood onkin sitten kappaleena levyn parhaimmistoa ja tarjoilee kuulijalle raskasta menoa ja toimivan kertosäkeen. Mutta jotenkin biiseistä ei saa aivan kaikkea irti ja levy lähtee suhteellisen toimivan alun jälkeen menemään omalla painollaan eikä mitään sen suurempia säväytyksiä ole tarjolla. Metalliballadi Cold Embrace pysäyttää hetkeksi ja saa kyllä mielenkiinnon heräämään, mutta ei biisi oikein tarjoile mitään ja tuntuu vähän b-luokan versiolta The Legacysta (levyltä Souls of Black).

Testamentilla on kyky tehdä tarttuvia kappaleita ja hyviä kertosäkeitä ja tästä on osoituksen levyn kahdeksas kappale Throne of Thorns, jossa mennään hyvillä riffeillä ja mieleenpainuvalla kertosäkeellä unohtamatta hienoja sooloja, joita tarjoillaan lähes koko levyn ajan. Levylle on laitettu useampi bonuskappale, jotka eivät kyllä itselle ainakaan lisäarvoa tuoneet. Iron Maidenin Powerslave-coverointi vaatii jo uskallusta ja homma voi mennä aivan perseelleen kun tämmöisiin legendoihin kajotaan. Sanotaanko näin, että biisi olisi voinut jäädä levyttämättä vaikka ihan ok Testament siitä suoriutuukin.

Levyn ilmestyessä kun uutuudenviehätys oli voimakkaimmillaan, niin kyllähän levy kuulosti todella hyvältä. Levyyn pääsi nopeasti sisään ja kyllä sen parissa viihtyi, mutta nopeasti huomasin että ei se kauhean usein enää soittimeen eksynyt. Näinhän ei hyvien albumien kohdalla kuulu olla, vaan ne hakeutuvat soittimeen kuin itsestään. Nyt arviota kirjoitellessa levy on taas saanut soittoaikaa ja kriittinen tarkastelu on helpompaa. Vaikka ehkä sohaisenkin muurahaispesään niin tyydynkin toteamaan, että levy pesee suurimman osan saman genren uudemmista julkaisuista, mutta kun kyseessä on Testament niin odotukset ovat aina korkealla ja pieni pettymyksen tunne ainakin itselleni levystä jäi.

Dark Roots of Earth tarjoilee hyvän ja toimivan kokonaisuuden metallifaneille siitä ei ole epäilystäkään, mutta jos pidät Testamentin alkupään tuotantoa yhtyeen parhaimpana niin voi olla, että pienen pettymyksen häivähdyksen tulet kokemaan. Levy jää mielestäni edellisen levyn The Formation of Damnationin (2008) jalkoihin, mutta ”kilpailijoiden” Megadethin ja Metallican viimeisimmät levyt tämä pyyhkii mennen tullen.

8 / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
testament 1
01. Rise Up
02. Native Blood
03. Dark Roots Of Earth
04. True American Hate
05. A Day In The Death
06. Cold Embrace
07. Man Kills Mankind
08. Throne Of Thorns
09. Last Stand For Independence[/one_fourth_last]

Death – Leprosy (1988)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]Vuonna 1988 ilmestynyt Leprosy on Deathin toinen albumi. Primitiivisen debyytin Scream Bloody Coren (1987) jälkeen mennään musiikillisesti eteenpäin ja Leprosyllä on jo kuultavissa myöhempien levyjen Deathille ominainen teknisyys, vaikka vielä liikutaankiin suhteellisen suoraviivaisessa pieksennässä. Pitää huomiooda, että levyn ilmestymisen aikaan death metal oli tuore juttu ja monet legendaariset levyt oli vielä tekemättä.

26 vuotta ilmestymisen jälkeen Leprosy kuulostaa edelleen todella kovalta. Kitarasoundit ovat rouhevat ja raskaat sekä Chuckin ääni raaempi kuin myöhäisimmillä levytyksillä. Basso on hyvin kuuluvissa ja välillä ruoskan lailla iskeekin kuulijaa kasvoille. Rumpusoundi on myös hyvä, vaikka pieniä kauneusvirheitä onkin löydettävissä. Tuotannollisesti levy on niin hyvä kuin mitä se voi olla. Death metalliin kuuluu pieni rosoisuus ja etenkin kalmalle lemuavaan Leprosyyn se sopii kuin ruumis arkkuun.

Levyllä on kahdeksan kappaletta ja mittaa 39 minuuttia. Yhtään heikkoa kappaletta levylle ei ole eksynyt. Voisi sanoa, että Humanin ohella tämä on Deathin tasalaatuisin albumi. Jos pitää muutama timantti poimia niin nimibiisi Leprosy on ehdottomasti Deathin kovimpia vetoja, jonka suoraviivainen tykitys sekä taitava riffittely yhdistelee niitä palasia missä Death on parhaimmillaan. Pull the Plug on kappale joka tempaisee kuulijan mukaansa. Biisi lähtee vähän hitaasti käyntiin, kunnes isketään tahtia kovemmaksi joka vielä viimeistellään raskailla sovituksilla. Rumpali Bill Andrewsin takominen patterin takana saa erityismaininnan, koska niin brutaalin kuuloista menoa se on, kuunnelkaa esimerkiksi biisit Left to die tai Open Casket niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Levyn sooloja ei voi myöskään väheksyä, vaikka ne eivät vielä niin taidokkaita ole kuin myöhemmillä julkaisuilla.

Leprosy ei ole Deathin paras tuotos ja yleisesti ottaen levy on aliarvostettu. Se on tietyllä tavalla ymmärrettävää kun miettii mitä levyjä Death uransa aikana julkaisi. Leprosy on joka tapauksessa hyvä ja raaka death metal albumi 80-luvulta, vaikka ei omissa kirjoissani aivan Morbid Angelin tai Obituaryn ensimmäisten levyjen tasolle ylläkään.

Levystä ilmestyi kevään aikana remasteroitu versio. Jos joku luolalainen sen omistaa niin voisi kommentoida soundipuolta.

8 ½/ 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
death
1. Leprosy
2. Born dead
3. Forgotten past
4. Left to die
5. Pull the plug
6. Open casket
7. Primitive ways
8. Choke on it[/one_fourth_last]

Metallica – …And Justice For All (1988)

Tekijä
Juha Karvonen
-

[three_fourth]

and-metallica-for-all-rock-band-web-post
Metallica on monumentti, joka on muokattu viiden ensimmäisen albumin voimin. Edes heikommat levytykset eivät ole sitä sortaneet, ehkä tuoneet säröjä pintaan mutta eivät horjuttaneet Metallican asemaa raskaamman musiikin isoimpana ja menestyneimpänä yhtyeenä. Yleisesti ottaen Metallican albumeista puhutuimmat ja suosituimmat ovat Black-albumi, Master of Puppets sekä Ride the Lightning. Nyt otan yhden Metallican suuren aikakauden levyn tarkasteluun ja se on vuonna 1988 ilmestynyt …And Justice For All.

Metallican historiaa on turha alkaa käymään lävitse, mutta levyn kannalta on pakko tuoda esille se, että edellinen levy Master of Puppets (1986) nosti Metallican isojen yhtyeiden joukkoon ja levy oli iso menestys. Euroopan kiertueen aikana yhtyeen basisti Cliff Burton kuoli liikenneonnettomuudessa ruotsissa vuonna 1986, joka oli yhtyeelle todella iso menetys jonka läpikäymiseen yhtyeellä meni vuosia. Nämä asiat ovat varmasti vaikuttaneet And Justice For All:in kappaleisiin ja levyn yleisilmeeseen. Mielestäni albumi on Metallican ehdottomasti vihaisin ja teknisen levy, selkeästi kannanotto sekä tapa purkautua negatiivisista tapahtumista. Kun miettii, että Cliffin kuoleman aikaan Metallican jäsenet olivat nuoria vähän päälle 20-vuotiaita juuri suureen suosioon nousseita muusikoita, niin se vihan ja pettymyksen tunnetila on enemmän kuin ymmärrettävissä.

Uusi basisti Jason Newsted joutui astumaan suuriin saappaisiin ja sai varmasti osan kielteisistä ja turhamaisuuden tunteista niskaansa. Yksi asia mikä minua ja suurinta osaa faneja vaivaa on, se että Jason Newstedin bassoraidat ovat pyyhitty lähes olemattomiin. Nuorempana tämä ei juuri haitannut kun levyä kuunneltiin kasetilta tai lp:ltä taukoamatta suhteellisen huonolaatuisilla musiikintoistolaitteilla, mutta tähän ikään tultaessa ja tekniikan kehittyessä en voi jättää huomioimatta tätä seikkaa. Yleisin selitys lienee se, että bassoraidat seuraisivat tarkasti rytmikitaroiden melodiankulkua ja siksi niin huonosti kuultavissa, uskokoon ken tahtoo.

Levy on suhteellisen pitkä ja ehkä vähän raskas kuunneltava. Levyllä on mittaa kokonaiset 65 minuuttia ja sisältää yhdeksän legendaarista kappaletta. Kaikki kappaleet ansaitsevat paikkansa levyltä ja sopivat levyn yleistunnelmaan loistavasti. Biisit ovat teknisimpiä ja sävyltään hiukan progressiivisia verrattuna aikaisempiin suoraviivaisempiin levytyksiin. Yleisilmeeltään riffit ovat keskitempoisia ja raskaita, vaikka nopeuttakin löytyy esim. Blackenedin ja Dyers Even muodossa. One edustaa levyn hitaampaa osastoa ja vaikka biisi on puhki kulunut niin kyseessä on yksi kaikkien aikojen kovimpia kappaleita, joka nousee lopussa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin. To Live is To Die on Burtonin muistoksi tehty instrumentaali, jossa käytetään Cliff Burtonin säveltämiä riffejä hyväkseen. Biisi itsessään on vajaan kymmen minuutin mitallaan vähän puuduttava vaikka kappaleen hienoa melodiankulkua ei voi väheksyä.

Harvester of Sorrow on yksi Metallican raskaimmista kappaleista, jonka riffit vyöryvät raskaina Hetfieldin vihaisen laulun myötä suoraan kuuntelijan kasvoille. Ehdottomasti yksi levyn parhaimpia kappaleita jonka ansiosta mm. osaa arvostaa Hetfieldin ”downpicking” – soittotyyliä ja kykyä saada kitarastaan melodisia, mutta todella tappavia raskaita riffejä, jotka ovat heavy metallin kehityksessä olleet mittaavan suuressa asemassa. Yhtään heikommaksi ei jää seuraava järkäle The Frayed ends of Sanity, joka viimein Soniphere festivaaleilla Helsingissä esitettiin kokonaisuudessaan livenä. Vaikka levyn biisit ovat sen verran kovaa valuuttaa, niin mielestäni joitakin biisejä on venytetty turhan pitkiksi ja toisto voi käydä jossain välissä puuduttamaan. Jos Hetfield sekä Hammett ansaitsevat pisteet kitaratyöskentelystä, niin Ulrichin soitto ei ole koskaan ollut sitä, mitä se parhaimmillaan voisi olla. Rumpusoundit ovat tällä levyllä todella kuivat niin kuin koko levyn yleissoundi, vaikka mielestäni kitaroiden osalta selkeät soundit taas puolestaan puhuvat puolestaan riffivoittoisessa levyssä.

… And Justice for All on kokonaisuudessaan loistava albumi ja ehdottomasti Metallican top 3- levyjä. Levyä voidaan pitää myös Metallican viimeisenä thrash-levynä ja yhden aikakauden päätöksenä. Levyn ilmestymisestä tulee kohta 26 vuotta, mutta ne ajat kun tätä levyä kuunteli nuorena poikana ei pyyhkiydy koskaan mielestä. Se, että joku levy jättää näin kirkkaat ja hienot muistot kertovat jostain ainutlaatuisesta.

9½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
metallica
1. Blackened 6:43
2. …and Justice for All 9:45
3. Eye of the Beholder 6:25
4. One 7:26
5. The Shortest Straw 6:35
6. Harvester of Sorrow 5:45
7. The Frayed Ends of Sanity 7:44
8. To Live Is to Die 9:48
9. Dyers Eve 5:14[/one_fourth_last]

1...2 3152 3162 317Sivu 2 316 / 2 317

Mainos:

Mainos

Viimeisimmät:

Hollywood Vampires – Hollywood Vampires (2015)

Miikka Merikoski -
Lähtökohtaisesti on aina kiinnostavaa, kun joku legendaarinen pitkän uran tehnyt persoonallisen äänen omaava laulaja käy käsiksi muiden artistien tuotantoon. Hienoja esimerkkejä tästä ovat mm....

Kiss – Alive! (1975)

Billnäs Rock Festival 2025 juhlitaan lauantaina 20. syyskuuta

Primal Fear julkaisi uuden albuminsa ”Domination”

Battle Beastiltä uusi biisi ”Angel Of Midnight” – tuleva albumi ”Steelbound”...

Seuraa

21,666FanitTykkää
2,794SeuraajatSeuraa
177SeuraajatSeuraa
0TilaajatTilaa
Metalliluola.fi
Facebook Instagram Linkedin Spotify Twitter Youtube
© Metalliluola.fi