Napalm Death – Harmony Corruption (1990)

Tekijä

-

2.8.2014

[three_fourth]Napalm Deathin kolmas levy Harmony Corruption julkaistiin vuonna 1990. Tämä on se levy kun Mark ”Barney” Greenway esiintyi ensikertaa Napalm Deathin riveissä. Musiikki oli myös saanut uusia tuulia ja vaikutteita etenkin death metallista. Levyä näkee kutsuttavan deathgrindcoreksi, joka varmasti kuvastaa musiikkia oikein. Tämä oli minulle ensimmäinen Napalmin levy ja ”Suffer The Children” ensimmäinen biisi minkä yhtyeeltä kuulin. Kaksi edellistä levyä olivat puhdasta grindcorea ja tämä albumi räjäytti viimeistään Napalm Deathin metallikansan tietoisuuteen.

Heti ensimmäisessä kappaleessa otetaan luulot pois ja Barneyn äänenavaus on kyllä klassinen. Tulee vieläkin muistiin ensimmäinen kuuntelukerta kun Vision Conquestin alkuintron jälkeen biisi lähtee raivotautisen lailla käyntiin. Vaikka levyn yleisilme on äärimmäisen nopea, niin levyllä on kyllä niitä raskaampia ja groovaavimpiakin kappaleita. Kappaleessa Circle of Hypocrisy liikutaan Obituaryn tyylisessä riffittelyssä. Biisissä yhdistyy Napalm Deathin grindcoremainen nopeus sekä death metallin raskaus ja groovaavat riffit. ”Unfit Earth” on myös levyn helmiä, jossa mukana kähisemässä itse pääpiru Glenn Benton sekä Obituaryn John Tardy.

Levy on todella tasainen eikä fillereitä ole eksynyt. ”Suffer the Children”, ”Mind Snare” sekä ”If the Truth Be Know” nousevat ”Unfit Earthin” ohella omiksi suosikeiksi. Levyllä löytyy tarpeeksi tilaa ja kappaleet eivät käy puuduttamaan vaikka alkuun biisit kuulostaisikin samanlaiselta mäiskeeltä. Unohtumattomia riffejä sekä Barneyn karjuntaa, nämä ovat ne ensimmäiset asiat mitkä tulee levystä esiin. Mutta kun levy alkaa avautumaan niin Mick Harrisin takominen patterin takana on murhaavan tehokasta. Rumpusoundi on todella voimakas muuten aavistuksen tunkkaisen kitarasoundin kanssa. Kitaristikaksikko Mitch Harris sekä Jesse Pintado (R.I.P 2006) saavat täydet pisteet työskentelystään. Basso on tyypilliseen tapaan vähän alla. Barney Greenway on yksi kovimmista karjujista ja itse tykkään hänen tyylistään kovasti.

Harmony Corruption on ehdoton alan klassikko ja yksi suurista tienraivaajista. Vaikka levy ei täydellinen olekaan niin levyn yleistunnelma on jollain tapaa niin aggressiivinen ja tuhoisa, että nostan tämän yhdeksi parhaimmiksi Napalm Deathin levyistä.

9- / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Vision Conquest 2:41
2. If the Truth Be Known 4:11
3. Inner Incineration 2:56
4. Malicious Intent 3:26
5. Unfit Earth 5:02
6. Circle of Hypocrisy 3:15
7. The Chains That Bind Us 4:07
8. Mind Snare 3:41
9. Extremity Retained 2:01
10. Suffer the Children 4:20
11. Hiding Behind 5:12[/one_fourth_last]

Iron Maiden – Fear Of The Dark (1992)

Tekijä

Juha Karvonen

-

28.7.2014

[three_fourth] Mielestäni Iron Maidenin kulta-ajan voisi sanoa päättyneen vuonna 1988 julkaistuun Sevent Son of A Sevent Soniin. Tämän jälkeen ilmestynyt No Prayer For Dying (1990) oli aikamoinen tasonlasku. Albumi oli yhtyeen ensimmäinen uudella kitaristilla Janick Gersillä, joka korvasi poislähteneen Adrian Smithin. Seuraavalle albumille lähdettiin samalla kokoonpanolla ja nyt odotukset olivat heikohkon levyn jäljiltä erityisen korkealla. Iron Maiden oli kasvanut jo niin suureksi nimeksi, että yksi huono albumi ei tehnyt kuin pieniä naarmuja haarniskaan. Fear of the Dark julkaistiin keväällä 1992 ja nousi Suomessakin albumilistalla sijalle 4. Levyn kannessa Eddie on puussa kasvava hirviö. Kannen piirtäjä oli vaihtunut ja kansitaide oli omaan makuun vähän pettymys, mutta Iron Maiden halusi tuoda Eddieen muutoksia ja tehdä siitä uhkaavamman ja päästä pois sarjakuvamaisesta kansitaiteesta. Levy nauhoitettiin Steve Harrisin kotistudiolla ja tuottajana oli edellislevyiltä tuttu Martin Birch sekä Steve Harris.

Iron Maidenilla on tapana laittaa levyn ensimmäiseksi biisiksi nopeita ja tarttuvia kappaleita. Jälleen kerran siinä onnistuttiin ja ” Be Quick Or Be Dead” käynnistää levyn nopealla riffittelyllä ja tarttuvalla kertosäkeellä. Biisi ei ole ihan tyypillinen Iron Maidenille, mutta se erottuu hienosti levyltä pienen thrash-vaikutteen vuoksi. Toinen biisi ”From Here To Eternity” on sitten selvästi kevyempää kamaa pienillä blues- ja hard rock sävytteillä. Mielestäni kappaleen kertosäe on ärsyttävä, mutta biisi kokonaisuudessaan on ihan kohtuullinen ja maidenille tutut aspektit tulevat selvästi esille. Hyviä kitaramelodioita tarjoilee ”Afraid to Shoot Strangers” jonka hitaampi tunnelmointi on kerrassaan hienoa. Juuri tämän tyylisissä kappaleissa Iron Maiden on vahvimmillaan missä tuplakitarat ja -melodiat yhdistyvät Steve Harrisin loistavaan bassotyöskentelyyn. Ehdottomasti yksi levyn parhaimpia kappaleita, jossa on mukana temponvaihteluja ja eeppisempiä osioita.

Miksi sitten Fear of the Dark ei nouse Maidenin parhaimpien klassikkolevyjen rinnalle? Tämä johtuu pitkälle siitä, että levylle on eksynyt maidenin mittapuulla huonojakin kappaleita ja tästä esimerkkinä ”Chains Of Misery” jonka olisi voinut suoraan tiputtaa levyltä pois. Keskinkertaiset ”Fear Is The Key” sekä ”Childhood’s End” eivät tarjoa mitään erikoista, mutta sopivat jotenkin levyn ailahtelevaan tunnelmaan, tai ainakin tasapainoittaa sitä. ”Wasting Love” on slovari, joka jakaa fanien mielipiteitä. Biisi itsessään on ihan hyvä ja tunnelmallinen. Samaa ei voida sanoa kokeellisesta ”The Apparitionista” jossa Dickinsonin laulutyyli on kaikkea muuta kuin heavy metallia. Käsimättömän huono biisi, jota ei pelasta edes soolot. Samaa tasoa jatkaa myös ”Weekend Warrior” joka on lähes 6 minuuttinen musiikillinen painajainen. Iron Maiden on selvästi hakenut uusia tuulia ja esimerkki epäonnistumisista kulminoituu tähän kappaleeseen. Onneksi levyn loppupuolelle on saatu hyviäkin sävellyksiä ”Judas Be My Guiden” sekä ”Fear Of The Darkin” johdolla.

Levyn ongelmana on epätasainen materiaali sekä biisien venyttäminen. Jotenkin tuntuu, että levyyn ovat vaikuttaneet 90-luvun erilaiset musikaaliset suuntaukset, koska oikeastaan ensimmäistä kertaa Bruce Dickinsonin laulukin on paikoin aika hirveää kuultavaa. Tosin levyllä on muutamia todella hyviä biisejä, joiden arvoa ei voi väheksyä. Tiputtamalla levyltä huonot sävellykset pois levy olisi huomattavasti parempi kokonaisuus. Mielestä Iron Maiden ei ole enää tällä levyllä vahva vaan enemmänkin väsytetty leijona, joka viimeisillä voimillaan yrittää pitää pakettia kasassa. Yhtyeen soittaminen on kumminkin tyypillisesti laadukasta ja lähes virheetöntä. Levyyn on haettu synkempää tunnelmaa, joka karisee huonoimpien biisien aikana kuin syksyn viimeiset lehdet puista. Tähän levyyn loppui Iron Maidenin yksi aikakausi ja myös oma fanittaminen, joka heräsi uudelleen eloon oikeastaan vasta Dance of Death – levyn myötä. Elokuussa 1992 olin paikalla kun Iron Maiden konsertoi Helsingissä. Tummat pilvet peittivät taivaan ja myös koko perinteisen heavy metallin. Vähän tämän jälkeen Dickinson keskittyikin soolouransa ja erosi yhtyeestä.

7½ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Be Quick or Be Dead 3:24
2. From Here to Eternity 3:38
3. Afraid to Shoot Strangers 6:56
4. Fear Is the Key 5:35
5. Childhood’s End 4:40
6. Wasting Love 5:50
7. The Fugitive 4:54
8. Chains of Misery 3:37
9. The Apparition 3:54
10. Judas Be My Guide 3:08
11. Weekend Warrior 5:39
12. Fear of the Dark 7:18[/one_fourth_last]

Asphyx – Last One On Earth (1992)

Tekijä

Juha Karvonen

-

27.7.2014

[three_fourth]Hollantilaisen Asphyxin Last One On Earth ilmestyi death metallin loistovuotena 1992. Asphyx luottaa raakaan ja suhteellinen simppeliin death metalliin, jonka kantava voima on Martin Van Drunen ja hänen erittäin pahansuopa örinänsä. Asphyx ei tarjoile mitään teknisiä tai kokeellisia ratkaisuja vaan tyytyy suhteellisen yksinkertaisiin riffeihin ja perusjunttaukseen, mistä Last One On Earth on yhtyeen paras työnäyte.

Albumi jatkaa jo hyväksi todetulla konseptilla, mutta tekee sen aavistuksen paremmin kuin debyytillä (The Rack 1991). Biisimateriaali on vahvempaa, vaikka levyn keskivaiheilla tulee pieniä suvantovaiheita. Levyn lopussa tulevat kappaleet ”Food for the Ingnorant” sekä etenkin ”Asphyx (forgotten war)” laittavat lopullisesti kuuntelijan hämärän rajamaille uskomattomalla riffittelyllään sekä raskaudellaan. Kyllä hyviä biisejä löytyy myös alusta ja etenkin ”Ms. Bismarck” heti avausbiisinä sisältää kuolemattomia riffejä.

Levy on omaan makuun vähän kaksijakoinen niin kuin Asphyxin musiikki yleensä. On todella hyviä ja tarttuvia kappaleita ja sitten niitä jotka vähän kuin menevät ohi tarjoamatta mitään erikoista. Doom-tyyliset raskaat hidastelut ovat Asphyxin tavaramerkki jotka välillä toimii, mutta yleensä eivät. Vaikka kappaleet ovat suhteellisen yksinkertaisia, niin temponvaihtelut pitävät musiikin mielenkiintoisena.

Levyllä on paremmat soundit kuin kahdella edeltäjällänsä ja etenkin rumpusoundi on tiukempi. Raskaat ja säröiset kitarasoundit ovat levyn kivijalka yhdessä Martin Van Drunen kuolonkorinan kanssa. Vaikka levy ajoittain tuntuu loistavalta, niin kokonaisuus hiukan kärsii parista huonommasta kappaleesta. Levyllä on kahdeksan kappaletta ja mittaa 40 minuuttia, mikä on aivan maksimi tälle levylle. Suoraviivainen pieksentä toimii kyllä pienempinä annoksina, mutta koko levyn läpikäyminen tuntuu ainakin itsestäni pakonomaiselta. Kaikesta huolimatta Last One On Earth on lajissaan hyvä levy, vaikka ei yllä aivan eurooppalaisen death metallin terävimpään kärkikastiin.

8½ / 10
Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01. M.S. Bismarck (5:03)
02. The Krusher (5:51)
03. Serenade In Lead (3:28)
04. Last One On Earth (7:09)
05. The Incarnation Of Lust (4:46)
06. Streams Of Ancient Wisdom (3:35)
07. Food For The Ignorant (4:49)
08. Asphyx (Forgotten War) (5:26)[/one_fourth_last]

Manowar – Magic Circle Festival Helsinki 26.7.2014

Tekijä

Ville Krannila

-

27.7.2014

[three_fourth]

Metallin kuninkaat ovat järjestäneet Magic Circle Festareitaan ympäri maailmaa jo useiden vuosien ajan. Nyt oli pitkän odotuksen jälkeen Suomen ja Suvilahden vuoro. Esiintyjälista on joskus ollut vaikuttava, ja Manowar on vetänyt kahden illan setit soittaen useiden tuntien kestoisia erikoiskeikkoja. Nyt muutamalla aiempaan verrattuna tuntemattomammalla lämppärillä pärjättiin ja Manowar itse tarjoili normaalin puolitoistatuntisen keikan.

Perjantaina oli aloiteltu etkojen merkeissä soundcheckillä ja ilmeisesti jonkinlaista kisailuja sekä vipuiluja oli halukkaille ollut alueella tarjolla. Itseäni tällaiset eivät yleensä hirveästi sytytä vaan keskitytään siihen olennaiseen eli lauantain musiikkitarjontaan.

Brittiläinen Hostile avasi illan klo 16 jälkeen tiukalla Pantera-pohjaiseen groovaavaan metalliin pohjaavalla esityksellä. Vähälukuinen yleisö oli mukana kohtalaisesti, mutta suurimmat suosionosoitukset säästettiin loppuun kun bändi vetäisi kaksi Judas Priest-coveria ”Painkiller” sekä ”Breaking The Law” peräjälkeen. Hollantilainen ja itselleni aiemmin täysin tuntematon Imperia tarjoili perusmukavaa orkesteripainotteista power metallia suomalaisen naislaulajan tuuratessa sairastunutta keulanaista. Kolmantena lämppärinä toiminut Teräsbetoni on yksi maamme suosituimmista hevibändeistä ja keräsikin yleisöä etualalle jo merkittävän määrän. Välillä tuntui kuin olisi kuunnellut Manowar-tribuuttiyhtyettä, mutta tunteen palon puolesta oikeassa paikassa oltiin.

Sen jälkeen olikin illan päätähtien vuoro eli kehiin Manowar. Yleisöä oli tässä vaiheessa jo erittäin hyvin paikalla. Metallin kuninkaat olen itse nähnyt viimeksi 1990-luvulla eikä meno oli juuri muuttunut noista päivistä. Menehtyneen Scott Columbuksen tilalle rumpuihin on palannut yhtyeen alkuperäinen kannuttaja Donnie Hamzik, ja muutamia uusiakin levyjä on julkaistu. Nyt käsillä olevan kiertueen tarkoituksena oli promotoida vuonna 1988 alun perin julkaistua ”Kings Of Metal”- albumia. Levy on nauhoitettu uusiksi ja julkaistu erinäköisiä bonuksia sisältävänä tupla-Cd:nä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta sillä bändin debyytti ”Battle Hymns” tehtiin myös uusiksi joitakin vuosia sitten.

Siitä miksi näitä uudelleen levytyksiä pitää tehdä, voidaan olla monta mieltä. Ehkä äänimaailmaa saadaan nykypäivän tekniikalla voimakkaammaksi, mutta parannetaanko alkuperäisen tuotoksen tunnelmaa, on se olennainen kysymys. Luonnollisesti levy soitettiin kokonaan läpi. Ainoastaan ”The Crown And The Ring” oli tutusti taustanauhaesitys keikan lopuksi. Muuten yllätyksiä setissä ei ollut, tutut avauskappaleet ja tuttu lopetus. ”The Dawn Of Battle” oli mieluinen yllätys, harvemmin kuultu biisi on yksi suosikeistani. Manowarilla on runsaasti kappaleita, jotka kyllä toimivat livetilanteessa ja nämä poiminnat upposivat yleisöön hyvin.

Bändi soitti sinänsä tiukasti, mutta hieman settiä häiritsivät väleihin screeneiltä pyörineet ”Kings Of Metal” muisteluvideot, ”Warrior’s Payer” koko usean minuutin kestossaan taustanauhalta myös hiukan latisti tunnelmaa setin keskellä. Lisäksi Joey DeMayon bassosooloilu ja 10 minuutin palopuheet encoreissa olisi voitu korvata esim. 2-3 extrabiisillä. Toisaalta muistan DeMayon aiemmilla keikoilla tarinoineen huomattavasti enemmänkin. Eric Adamsin ääntä on pakko ihailla, 60-vuotias kaveri vetää yhä todella vakuuttavasti. Laulu lähti tunteella ja voimakkaasti. Keikan aikana olleet useat tauot toki antavat mahdollisuuden säästellä ääntä kun ei koko ajan tarvitse kiskoa kurkku auki.

Soundit eivät olleet lavan sivusuuntaan aivan optimaaliset, ja erityisesti Karl Loganin kitarakuritus särki välillä korvaan aika pahasti. Kuuleman mukaan miksauspöydän luona soundit olisivat olleet hieman paremmat. Desibelirajat saatettiin ylittää, sen verran kovempaa Manowar soitti verrattuna aiempiin yhtyeisiin, mutta ei tuo nyt bändille ominaiseen tapaan rintalastassa tuntunut. Kokonaisuutena aivan kovimpiin keikkakokemuksiin tämä ei mene, sillä koko tapahtumalla olisi aiempiin vuosiin verrattuna ollut potentiaalia vähän parempaan. Joillekin ”Kings Of Metalin” kuuleminen oli varmasti unelmien täyttymys ja vaikka hienosta albumista on kyse, henkilökohtaisesti olisin ottanut muutaman kappaleen tilalle vetoja esimerkiksi ”Louder Than Hell” ja ”Triumph Of Steel” – albumeilta, jotka nyt ohitettiin kokonaan. Joka tapauksessa taattuun tyyliinsä Manowar tarjoili yleisölle sankarimetallia ja viihdykettä kauniissa ja kuumassa kesäillassa.

Ville Krannila[/three_fourth] [one_fourth_last]

Setti:

Manowar
Blood Of My Enemies
Sign Of The Hammer
The Lord Of Steel
The Dawn Of Battle
The Warrior’s Prayer
Blood Of The Kings
Kingdom Come
Heart Of Steel
Bass Solo
Sting Of The Bumblebee
Wheels Of Fire
Hail And Kill
Kings Of Metal
Warriors Of The World United
Black Wind, Fire And Steel[/one_fourth_last]

Torture Killer – Phobia (2013)

Tekijä

Juha Karvonen

-

26.7.2014

[three_fourth]Suomalaisen death metallin ykköskenttään kuuluvan Torture Killerin viimeisin levy julkaistiin jo viime vuonna, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kiteyttää ajatuksiani tästä levystä. Torture Killerin edellinen levy Sewers (2009) oli hyvä ja tasapainoinen albumi, missä palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Bändin tasainen kehitys asetti kovat odotusarvot Phobialle. Edellisellä levyllä örisseen Juri Sallisen korvaaksi tuli uudelle levylle Pessi Haltsonen kokoonpanon muuten säilyessä samana. Turusta kotoisin oleva Torture Killer tunnetaan todella kovana livebändinä ja nyt arviossa on yhtyeen neljäs täyspitkä albumi.

Heti ensimmäinen kappale näyttää, että Torture Killer jatkaa vahvaa linjaansa ja laulaja Pessi Haltsonen on oikea mies paikkaamaan Sallisen ”Isot saappaat”. ”Devil’s Reject” käynnistyy hitaanlaisesti keskitemposella riffimyrskyillä, kunnes lisätään kaasua ja isketään lapiollinen suolenpätkiä kuuntelijan naamalle. Levyn avauskappale on todella vahva ja ”Devil’s Reject” on yksi levyn parhaimmista kappaleista. Yhtymäkohtia esikuviin Cannibal Corpseen ja Six Feet Underiin ei voida välttää etenkään toisen kappaleen ”Phobian” aikana. Riffi on lähes identtinen Six Feet Underin kappaleen ”Zombie Blood Cursen” kanssa. En usko että tässä on kyse mistään kopioinnista, mutta mielenkiintoinen yhteensattuma. Biisin keskitempoinen perusvarma riffittely jättää toivomisen varaa, jonka kumminkin kertosäe osittain pelastaa.

Torture Killer hallitsee nopeat ja raskaat riffittelyt joihin isketään sopivasti melodiaa tuomaan biiseihin tarttumapintaa. Tästä loistava osoitus on levyn kolmas kappale ”Await His Third Arrival”, joka esittelee Torture Killeriä parhaimmillaan. Erilaista lähestymistapaa tarjoilee ”Written In Blood” ja hyvin se sen tekeekin. Hitaanpuoleinen käynnistys ja sitten todella hieno raskas riffi ja niskalihakset jumiin. Tässä kappaleessa mukana on Torture Killerin toisella levyllä laulanut legendaarinen Chris Barnes, jonka murinat ovat vaivoin tunnistettavissa. ”Faces Of My Victims” on thrash-tyylistä rivakampaa poljentaa, jonka tempovaihtelut ja napakat riffit siivittävät kappaleen omaksi suosikiksi.

Levyn loppupuoli on heikompi kuin alku, vaikka ”March of Death” vielä vielä pitää otteen vielä tiukasti kasassa. Soundillisesti Torture Killer jatkaa edellisten levyjen vahvaa linjaa. Kitarasoundit ovat rouhevat ja Haltsosen matala murina sopii levyn yleissoundiin hienosti. Kokonaisuutena levy ei ole mielestäni aivan edellisen levyn Sewersin veroinen, vaikka yksittäiset biisit uutukaisella ovatkin parempia. Phobia on hyvä levy, joka parhaimmillaan näyttää mitä on oikea death metal. Pari huonompaa kappaletta pudottaa kokonaispisteitä, mutta tämä levy kuuluu jokaisen dm-fanin hyllyyn.

8+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

01 Devil’s Reject
02 Phobia
03 Await His Third Arrival
04 Written In Blood
05 Faces Of My Victims
06 March Of Death
07 The Book Of Dying World
08 Epitaph
09 Voices[/one_fourth_last]

Death – Individual Thought Patterns (1993)

Tekijä

Juha Karvonen

-

23.7.2014

[three_fourth]Loistavan Humanin (1991) jälkeen odotin Deathin seuraavaa levyä todella kovasti. Vaikka Individual Thought Patterns julkaistiin noin kaksi vuotta myöhemmin, niin aika levyjen välillä tuntui todella pitkältä. Siihen aikaan elettiin Metalliliiton ja alan lehtien uutisten valossa ja uudesta levystä ei ollut juuri muuta tietoa kuin, että se oli tulossa. Kun julkaisupäivä koitti niin bussilla Helsinkiin hakemaan cd kotiin. Siinä sitten musiikin kuuntelun lomassa makailtiin lattialla, tutkittiin kansivihkoja ja luettiin sanoituksia. Tuttua kaikille 80-90 – luvulla nuoruutta eläneille hevareille. CD:n kansi oli vähän pettymys, mutta jollain tapaa hyvin persoonallinen.

Kokoonpanoon tuli muutoksia kun toiseksi kitaristiksi tuli King Diamondissa vaikuttanut loistava Andy LaRocque. Bassossa jatkoi edellisellä levyllä loistanut tekninen soittaja Steve Digiorgio. Rumpalikin vaihtui ja patterin takana istui tällä kertaa alan legenda Gene Hoglan. Voidaan jälkikäteen sanoa, että tämä oli varmasti Deathin nimekkäin kokoonpano.

Indivial Thought Patterns on Deathin teknisin ja varmasti kunnianhimoisin levy, jossa progressiivinen lähestymistapa sekä yksityiskohdat ottivat entistä suuremman roolin. Osassa biisejä on havaittavissa viitteitä jazz-muusiikista, mutta ei onneksi häiritsevästi. Heti ensimmäinen kappale Overactive Imagination näyttää, että Humanilta löytyvä nopeus on tallella, mutta riffit, rytminvaihdokset sekä soolot ovat kehittyneempiä ja monimutkaisempia. Pelkona on se, että miten paketti pidetään kasassa niin, että musiikissa olisi vielä death metallin ja erityisesti Deathille olennaiset tunnusmerkit. Tämä osittain on levyn vahvuus ja heikkous, vaikka suurimmassa osaa Death pystyykin biisien monimutkaiset sovitukset ja sävellykset käsittelemään. Ongelmaksi muodostuu kymmenen biisin kokonaisuus ja levyn aavistuksen tasapaksu kokonaisjälki. Mutta missään nimessä levy ei ole heikko, mutta ei myöskään Deathin paras julkaisu. Jos nostetaan esille kappaleet ”Trapped in Corner”, ”In Human Form” tai ”Out of Touch” niin voidaan puhua Deathin parhaimmistoon kuuluvista kappaleista ja ei levyltä yhtään huonoa biisiä löydykään, vaikka ”Destiny” on erottuukin joukosta hiukan rasittavalla kertosäkeellä.

Kappaleiden rakenteet ovat varsin monipuolisia ja välillä tuntuu, että sisältöä on suhteellisen lyhyisiin kappaleisiin liikaa (Kappaleiden keskimitta n. 4 minuuttia). Jotenkin olisin kaivannut muutamaa suoraviivaisempaa kappaletta. Mutta onhan levy helvetin hyvä ja soitannollisesti lähes täydellinen. ”Jealousy” on hyvä esimerkki koko bändin osaamisesta ja biisin raskaat osiot saavat kontrastia aivan käsittämättömän hienoista melodiankuluista, sooloista sekä nopeudesta. Levyn kappaleiden kokonaisuudet ovat vahvoja ja bändin työskentely sen verran taidokasta, että epäkohtien etsiminen tuntuu monien mielestä varmasti turhalta.

Deathin historiassa Individual Thought Patterns on albumi, joka teki tietä myöhemmin julkaistuille Symbolicille (1995) sekä Sound of Perseverancelle (1997). Deathin kehitys on aina debyytista viimeiseksi jääneeseen levyyn on ihaltavaa. Vielä kun miettii, että yhtään huonoa tai edes keskinkertaista levyä ei Death julkaissut, niin voidaan todellakin puhua alan vaikuttavimmista yhtyeistä. Individual Thought Patternsin sävellystyö on nerokasta ja soittajat ehdottomasti alan parhaimpia, niin jää albumi minunkin kirjoissani yhdeksi klassikoista vaikka täydellinen se ei ole. Morrisound Studiossa nauhoitettu albumi on tuotannollisesti erittäin laadukas. Soundit ovat selkeät ja basso on hyvin pinnalla. Gene Hoglan paukuttaa sen verran tarkasti rumpuja, että ei ihme häntä pidetään thrash metallin parhaimpina kannuttajina. Andy LaRocquen soittaminen Chuckin rinnalla on erinomaista ja näiden kahden loistavan muusikon kitaraharmoniat jättivät jälkensä historiaan. Steve Digiorgion tekninen bassotyöskentely on viimeinen naula arkkuun.

Metalliluolan Ville Krannila pääsi haastattelemaan muutama vuosi sitten Andy LaRocqueta ja kysyi mm. tästä Death-vierailusta. Andy kertoi mm. että Chuckin kanssa työskentely oli hienoa ja he tulivat keskenään hyvin toimeen. Vaikka death metal musiikki ei ollut hänelle niin tuttua hän päätti tarttua mahtavaan tilaisuuteen ja soittaa levyllä. Yhteydenpito Chuckin kanssa jatkui levyn teon jälkeenkin ja viimeisen kerran hän näki Chuckin vuonna 1998.

9+ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Overactive Imagination
2. In Human Form
3. Jealousy
4. Trapped In A Corner
5. Nothing Is Everything
6. Mentally Blind
7. Individual Thought Patterns
8. Destiny
9. Out Of Touch
10. The Philosopher[/one_fourth_last]

TNT – On The Rocks, Helsinki 17.7.2014

Tekijä

Ville Krannila

-

19.7.2014

[three_fourth]Viime syksyllä fanit vastaanottivat innolla uutisen laulaja Tony Harnellin paluusta TNT:n keulille. Vaikka hänen kaimansa Tony Mills ihan hyvää työtä muutamalla viimeisellä levyllä tekikin, TNT on suurelta osin yhtä kuin Harnellin loistava ja heti tunnistettava ääni. Uutta levyä ei ole tältä kokoonpanolta vielä kuulunut, mutta kiertueelle bändi suuntasi nopeasti ja nyt oli Suomen vuoro pitkän odotuksen jälkeen.

Lämppärinä soitti aiemmin itselleni täysin tuntematon tyttöbändi Vicky Lovecat, joka veivasi ihan perusmukavaa rockia. Kaikki odottivat kuitenkin illan pääesiintyjää. Kellon lähestyessä kymmentä, paikka alkoi olla ääriään myöten täynnä ja tunnelma korkealla. Ilman sen kummempia fanfaareja TNT astui lavalle potkaisten setin käyntiin ”Invisible Noisella” ja yhdellä omista suosikeistani ”She Needs Me.” Molemmat vuoden 2004 ”My Religion” albumin parasta osastoa. Välittömästi näiden myötä tuli havaituksi, että äänenvoimakkuus On The Rocksissa oli perinteiseen tyyliin todella kova, mutta kuitenkin selkeä soundimaailma vallitsi eli sen suhteen kaikki oli kunnossa.

Kuluvan TNT-kiertueen teemana on vuoden 1989 ”Intuition” – albumin 25-vuotisjuhlallisuudet. Se toteutettiin soittamalla setin puolivälissä perä jälkeen neljä ensimmäistä kappaletta kyseiseltä levyltä, ei siis kokonaista albumia. Myöhemmin encoreissa kuultiin vielä viides otos ”Forever Shine On.” Tämä oli mielestäni oikea ratkaisu. Yleisesti kokonaisten levyjen soittaminen livenä on hieman riskialtista toimintaa. Ensinnäkin harva levy oikeasti toimii kokonaan konserttitilanteessa, vaan sieltä on poimittavissa juuri ne 5-6 kovinta yleisöön uppoavaa hetkeä. Toiseksi, tämä toimintamalli vie muulta arvokkaalta materiaalilta aina tilaa setissä.

Muuten settilistan osalta kuljettiin aiemmilta kiertueen keikoilta tuttuja polkuja. 1980-luvun jälkeisestä materiaalista soitettiin ainoastaan suositulta ”My Religion”- albumilta muutamia biisejä ja vuoden 1992 single ”Downhill Racer.” Ymmärrettävästi uudempi Tony Mills-aikakausi ohitettiin kokonaan ja klassikot olivat nyt valttia.

Jossain vaiheessa keikan keskivaiheilla yleisöstä huudettiin bändin ehkä tunnetuinta kappaletta ”10 000 Lovers,” joka perinteisesti päättää setin. Tony Harnell hieman kuittaili näille huudoille ja muutenkin oli melko paljon biisien välissä äänessä näyttäen nauttivan taas esiintymisestä TNT:n keulilla. Varsinaisen setin päätti hieno ”Seven Seas” joka on omia suosikkejani juuri livetilanteeseen sopivuutensa vuoksi. Tässä kohdassa yleisöä huudatettiin kunnolla ja kyllä On the Rocksista ääntä lähti, kun kertosäettä yhdessä veisattiin.

”Seven Seasin” jälkeen yhtye palasi vielä esiintymään muutaman kappaleen ajaksi. Oikeastaan kyseessä ei ollut edes encore, sillä bändi ei kunnolla lähtenyt lavalta, valot vain himmenivät hetkeksi ja sitten lähes välittömästi jatkettiin. Lopulta odotettu ”10 000 Lovers” laittoi viimeisen pisteen, ja biisihän toimii kuin jyrä livetilanteessa.

Kitaristi Ronni Le Tekro oli yhdistelmä tiukkaa hevikitarointia ja Uli Jon Rothia. Hieman Rothmaista soittoakin kuultiin, mutta nyt ei mistään turhista Sky Guitar-venytyksistä ollut kyse vaan perusteemana oli loistava riffittely ja hard rock-meno. Ronnin tyylitaju tällä saralla on ylittämätön ja miehen lyhyt kitarasoolo-osuus toimi hienosti välissä. Hän myös eläytyy kasvoillaan kiitettävästi jokaiseen nuottiin. Pieniä asioita jotka saavat yleisöäkin mukaan tehokkaammin.

Myös Tony Harnell oli todellakin mies paikallaan. Lähes jokaisessa kappaleessa Harnell veti todella korkealta ja pitkään, ja hänen kirkas äänensä ei – toisin kuin monen muun kasarikauden laulajan – ole lainkaan tuntunut menettävän voimaansa vuosien varrella. Mikäli suljit silmäsi, saatoit hyvin kuvitella kuuntelevasi TNT:tä vuosimallia 1989. Rytmisektio Victor Borge ja Diesel Dahl soitti myös yhteen saumattomasti. Kaiken kaikkiaan bändi veti homman läpi ammattitaidolla ja erittäin tiukalla yhteispelillä.

Keikka olisi voinut toki olla kestoltaan hieman pidempi, mutta intensiteetti oli kuitenkin koko ajan korkealla, joten siihen nähden ilta tuntui täysimittaiselta. TNT:n vahvaan uuteen tulemiseen voi olla tyytyväinen, toivottavasti se myös kestää. Nyt enää kova uusi studioalbumi kehiin ja lisää keikkoja tänne, mahdollisuudet olisivat isompaankin keikkapaikkaan tämän iltaisen suosion perusteella.

Ville Krannila[/three_fourth] [one_fourth_last]

Settilista

[/one_fourth_last]

Solamnia – Those Of Honor EP (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

17.7.2014

[three_fourth]Suomalainen Solamnia julkaisi alkuvuodesta Those Of Honor EP:n. Heti alkuun täytyy myöntää, että pelkäsin mitä tulevan pitää. Kun kyseessä on eeppinen sinfoninen metalli, jossa on selkeät power- sekä death metal vaikutteet niin jälki on joskus sellaista, jota ei ymmärrä kuin säveltäjä itse.

Solamnian säveltäjä ja nokkamies Mika Lumijärvi on pitkän linjan muusikko ja toiminut Enthring-yhtyeessä rumpalina. Mika aloitti oman musiikin säveltämisen vuonna 2010, mutta rumpalin tehtävät Enthringissa veivät aikaa niin, että sävellystyö oli hidasta. Vuonna 2012 Mika erosi Enthringista ja oman tulevan yhtyeen sävellystyöt pääsivät kunnolla vauhtiin.

Musiikillisesti Solamnia tuo päällimmäisenä mieleen Nightwishin sekä Wintersunin, ehkä myös ripauksen Rhapsodya. Kun levy alkaa aueta niin voi huomata musiikin kulkevan omia polkujaan ja hienolla tavalla kulkeekin. Ensimmäinen kappale ”Ante Proelium” alkaa elokuvamusiikkityylisesti vieden kuuntelijan keskiajalle kivilinnojen luokse. Kappaleen keskivaiheiheilla liikutaankin mystisillä poluilla luoden kuuntelijalle odottavan olotilan, joka pääsee kliimaksiin toisen kappaleen ”Warriors Trialin” alkaessa. Biisin alku on kitaroiden ja syntikan ilotulitusta kunnes päästetään laulaja Ilkka Valkonen ääneen. Hänen matala laulunsa on monivivahteista ja hän vaihtaa äänenpainoaan musiikin johdattelemana. Kun tähän lisätään vielä Veronika Paschenkon puhdas ja kaunis ääni niin olen ensimmäistä kertaa mykistynyt miten moniulotteisesta yhtyeestä onkaan kysymys. Kappale esittelee Solamnian musiikilliset vivahteet tarjoten vauhtia, hitaampaa osiota sekä sinfoniapainotteista tunnelmointia. Kitarat jyrisee vakuuttavasti ja rummut soivat tarkasti täydentäen kokonaisuutta. ”Warriors Trial” on lähes 9 minuuttinen järkäle, joka vaatii sulattelua ja kuuntelua, kunnes kappale täysin aukeaa.

”The Lair” on suoraviivaisempi sävellys johon pääsee nopeammin sisään. Biisi käynnistelee itseään ja noin minuutin kohdalla tulee erinomainen melodinen riffi ja vauhtia riittää. Kappaleen parhaus piileekin kontrastissa jossa jylhä hieman synkkä tunnelma taistelee iloisempia melodiakulkuja vastaan. Biisin alussa oleva syntikkaintro kuulostaa muun levyn materiaalin nähden vähän erikoiselta, mutta en anna tämän epäkohdan haitata koska ”The Lair” on aivan loistava kappale. Lauluosuudet ovat tarkkaan mietitty eikä Veronican kaunista ääntä onneksi kuluteta loppuun, vaan sillä annetaan tilaa juuri oikeissa kohdissa. Seuraava kappale ”Once Upon The Time” on instrumentaali jonka keskiaikainen tunnelma kuorolauluineen on hienoa kuunneltavaa. Kappaleen lopussa mennään todellakin eeppisiin mittoihin todistaen, että Mika Lumijärven visiot ovat todellisia.

Viimeinen kappale ”In A Land Of Oppression” jatkaa levyn vahvaa linjaa. Mahtipontinen kappale, jossa Solamnian musiikillisilla taidoilla lyödään kuuntelijalta taju pois. Jälleen kerran syntikat vahvistavat kappaletta, eikä ota onneksi koko näyttämöä haltuun. Solamnian Those Of Honor on kunnianhimoinen julkaisu, ja onnistunut sellainen. Kappaleista voi aistia niihin käytetyt työtunnit. Monesti vaarana tämän tyylisessä musiikissa on sekasotku, mutta Solamnia ei sorru ylilyönteihin ja liikkuukin niillä alueilla missä on vahvimmillaan. Laulaja Ilkka Valkonen saa kyllä erityismaininnan. Hänen äänenkäyttönsä perusörinästä aina black metal tyyliseen kirkumiseen on kerrassaan hienoa. Tuotannollisesti levy on hyvä. Soittimet ovat balanssissa toisiinsa nähden. Kitarasoundi on monesti tämän tyylisessä musiikissa kirkas ja kireä, mutta Solamnialla se on raskas ja sopivan rosoinen tuoden soundiin ehdottomasti lisäarvoa. Solamnian Those of Honor on ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia kotimaisia metallijulkaisuja.

4+ / 5

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Ante Proelium
2. Warrior’s Trail
3. The Lair
4. Once Upon A Time
5. In A Land of Oppression[/one_fourth_last]

Mayhem – Esoteric Warfare (2014)

Tekijä

Juha Karvonen

-

12.7.2014

[three_fourth]Vähän pelonsekaisin tuntein otin vastaan uutisen Mayhemin uudesta levystä. Ensimmäinen singlelohkaisu Psywar ei lupaillut paljon, mutta jostain kumman syystä tämä levy tuli aina vain esille. Levy on saanut yllättävän hyvän vastaanoton, joten pakkohan levy oli hankkia ja ottaa selvää onko Mayhemin ”uudessa tulemisessa” mitään perää.

Mayhemin historiallista vaikutusta black metalliin kehitykseen ei voida väheksyä ja yhtyettä pidetään toisen aallon yhtyeistä ehkä isoimpana tekijänä. Mayhem on erittäin ristitiitainen yhtye ja omasta mielestäni yhtyeen julkaisuista vain debyytti De Mysteriis Dom Sathanas (1994) on mainitsemisen arvoinen ja ehdoton klassikko. Myöhemmät julkaisut ovat jääneet aika näkymättömiksi vaikka Chimeralla (2004) pientä yritystä olikin. Mayhemin ulkomusiikillisia tapahtumia ei tässä aleta sen suuremmin läpi käymään, mutta asiaan perehtymättömille pitää mainita että debyytissa soittaneet Hellhammer (rumpali), Necrobutcher (basso) sekä Attila Csihar (laulu) ovat mukana uudella levyllä. Uutena jäsenenä levyllä on kitaristi Morten ”Teloch” Iversen joka tuli paikkaamaan Blasphemerin jättämää tyhjiötä myös sävellystyön osalta.

Ensi fiilikset levystä ovat hyvin kaksijakoiset. Välillä kuulostaa, että tämähän on hyvä levy ja heti perään tulee tunne vain kaaoksenomaisesta sekamelskasta. Levy ei todellakaan ole mikään helppo tapaus vaan pureskeltavaa riittää. Heti alkuun huomio kiinnittyy Attilan moniulotteiseen ulosantiin, mikä tuo levyyn paljon elementtejä jotka naulitsee kuuntelijan pysymään levyn parissa. Attilan äänenkäytön laajuus tuo mieleen Mortuusin (Funeral Mist / Marduk) ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että Attila on paras mahdollinen laulaja Mayhemiin. Toinen huomionarvoinen asia on Hellhammerin soittotaidot ja erityisesti hänen nopeutensa, koska välilä kuulostaa että rumpukone olisi käytössä. Meno on paikoittain sen verran nopeaa ja sekavaa, että ei tahdo pysyä perässä.

Levy lähtee käyntiin kappaleella ”Watchers” joka toimii mainiona avauksena. Biisissä on vauhtia ja välillä hidastellaan, mutta biisin yleisilmeen ollessa kuitenkin nopea ja brutaali. Vaikka biisien säveltäjä on vaihtunut niin mayhemimainen tunnistettavuus on säilynyt, vaikka biisit eivät suoraan edustakkaan edellisiä levyjä. Levyn singlekappale ”Psywar” istuu levylle paljon paremmin kuin yksittäin kuunneltuna ja Attilan laulut ovat kerrassaan mainioita. Jos Hellhammerin soittotaitoja ja nopeutta haluaa tarkastella niin kolmas kappale ”Trinity” tarjoaa tähän tilausuuden. Levyn alkupuoli on myönteisesti positiivinen kokemus ja arvioissani olen kiinnitänyt huomiota levyn tunnelmaan ja tässä se on saatu yhtenäiseksi, vaikka sävellystyössä sekä sovituksissa tasoeroja löytyykin.

Mitä pidemmälle levy etenee myös omat tunnetilat kokevat vuoristoratamaisia nousuja ja laskuja. Kappale ”VI.Sec” on tästä hyvä esimerkki kun biisin ensimmäiset pari minuuttia on laahaavaa tylsähköä tunnelmointia, mutta sitten isketäänkäänkin tapporiffiä ja biisi muuttuu todella mielenkiintoiseksi nousten levyn parhaimmistoon. Levyllä on selvästi kokeellisia osiota ja ajoittain onnistutaan aikaansaamaan mielipuolinen ja ahdistava tunnelma. ”Posthuman” edustaa levyn huonompaa puolta lähes 7 minuuttisella fiilistelyllä. Välillä tulee mieleen Deathspell Omegan uudemmat julkaisut, vaikka samalle tasolle ei ihan yllettäkään.

Levyllä on mittaa 51 minuuttia ja biisejä yksitoista. Pari selvästi huonompaa kappaletta ei kumminkaan laske levyn tasoa merkittävästi ja pidän tätä Mayhemin parhaimpana De Mysteriis Dom Sathanaksen jälkeen. Mayhem todistaa, että se pystyy vielä jotenkin kantamaan The True Mayhemin mainetta yllä, vaikka alkuperäisestä Mayhemistä on vain rippeet jäljillä. Bändin jäsenet suoriutuvat tehtävistään hienosti ja erityismaininnan saa kitaristi ja säveltäjä Teloch, joka on tuonut Mayhemiin uutta voimaa ja bändi on noussut ainakin osittain tuhkista minne Mayhem kaikkien sekoilujen jälkeen ainakin omissa kirjoissani haudattiin. Sanoituksissa liikutaan psykologisissa mielenhallinta-teemoissa, jotka eivät ihan perinteisiä black metal lyriikoita edusta, eikä tarvitsekkaan. Mayhemin Esoteric Warfare on hyvä albumi ja ehdoton piristysruiske black metallin nykytilaan vaikka klassikoksi tämä levy ei tule nousemaankaan.

7+ / 10

Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Watcher
2. Psywar
3. Trinity
4. Pandaemon
5. Mylab
6. Six Seconds
7. Throne of Time
8. Corpse of Care
9. Posthuman
10. Aion Suntalia[/one_fourth_last]

Satyricon – Now, Diabolical (2006)

Tekijä

Juha Karvonen

-

7.7.2014

[three_fourth]

Satyricon on norjalaisen sekä koko black metal – maailman tunnetuimpia yhtyeitä. Satyrin sekä Frostin muodostaman yhtyeen kuudes albumi Now, Diabolical ilmestyi vuonna 2006. Jos edellinen levy Volcano (2002) oli vedenjakaja niin Now, Diabolical on ensimmäinen uudestisyntynyt Satyricon albumi joka seilaa entistä kauemmaksi black metallin alkulähteiltä. Tässä vaiheessa arviota pitää todeta, että Satyriconin The Shadowthrone, Nemesis Divina sekä Rebel Extravaganza ovat todella hyviä levyjä ja vielä Volcanokin on kohtuullinen, vaikka siinä on jo selvästi merkkejä Satyriconin uudesta tulemisesta.

Minkälainen levy sitten Now, Diabolical on? Kevyempi, hitaampi, tylsempi sekä paikoittain puuduttavia elementtejä täyttävä albumi. Mutta ei niin huono kuin mitä kuvaukseni antaa ymmärtää, lähestymistapa on vain erilainen aikaisempiin levyyn verrattuna. Satyricon on edelleen tunnistettavan kylmä, ilkeä ja tietyllä tapaa pimeyden poluilla seikkaileva rock-bändi, jossa on pieniä vivahteita black metallista. Jotkut pitävät tätä levyä jopa Satyriconin parhaimpana tuotoksena, mutta alkupään levyille kumartartaville faneille tämä oli varmasti pettymys, vaikka levyllä omat hetkensä onkin.

Se mikä minua (ja monia muitakin) ärsyttää Satyriconissa on biisien pidentäminen laahaavilla ja puuduttavila toistoilla, joiden tarkoitus ei ole ainakaan itselleni avautunut. Koska mitään musiikillisia hienouksia näissä kohdissa ei ole, niin nämä ovat selvästi kappaleita ja levyn yleisilmettä heikentäviä tekijöitä. Esimerkkinä kappale Delirium, jonka laahaava hidastempoinen toisto myrkyttää kuuntelijalta tajun pois tylsyydellään, eikä poikkeusta tee viimeinenkään kappale To The Mountains jonka yli 8 minuuttinen eeppisyyden haku olisi tuotu ilmi puolet lyhyemmässä ajassa.

Ettei levy menisi yksipuoliseksi virheiden etsimiseksi täytyy sanoa, että kyllä levyllä löytyy hyviäkin asioita. Nimibiisi Now, Diabolical on raivoisa kappale, jossa Satyrin aggressiviinen laulu sekä mieleenpainuvat riffit pääsevät oikeuksiinsa. A New Enemy edustaa levyn nopeampaa osastoa ja nouseekin levyn parhaimmistoon. Biisin melodiankulku yhdistettynä thrash-tyyliseen riffiin toimii loistavasti ja kun Frostin tarkka soitto täydentää kitaravalleja, niin ei tästä voi olla tykkäämättä. Vastapainoksi ”hittibiisit” K.I.N.G sekä Pentagram Burns tarjoilee ehkä liiankin puhtaita ja perusvarmoja ratkaisuja. That Darkness Shall Be Eternalin loistava rock-tyylinen riffi pistää viimeiset mehut ulos ja meno on paikoin loistavaa, kunnes biisi ajautuu taas laahaavalle keskitempoiselle fiilistelylle.

Satyr on kuin vihainen käärme jonka ulosanti on hienoa kuultavaa. Laulu on kevyempää kuin alkuaikoina, mutta tuttu korppimainen rääkynä on vielä tallella. Frost on hyvä rumpali, mutta jotenkin tuntuu että hänen taitonsa ja nopeutensa eivät pääse oikeuksiinsa tällä levyllä. Soitto on tarkkaa, mutta biisien sävellykset ja sovitukset eivät vapauta petoa patteriston takana. Soundillisesti levy ehkä liiankin puhdas, vaikka kitarat soivat kireästi niin tiettyä rosoisuutta jäin ainakin itse kaipaamaan. Levyllä on ihan hyvä ahdasmielinen tunnelma, mutta biisien epätasaisuus jättää toivomisen varaa. Satyr ja Frost ovat taitavia muusikkoja, mutta Satyriconin suunta on lähtenyt pahasti alaspäin ja tämä black-rock tyyli ei edusta sitä pahuuden tuomaa kauneutta mihin joskus Satyriconissa ihastuin.

7½ / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Now, Diabolical 5:30
2. K.I.N.G. 3:36
3. The Pentagram Burns 5:38
4. A New Enemy 5:47
5. The Rite of Our Cross 5:45
6. That Darkness Shall Be Eternal 4:46
7. Delirium 5:38
8. To the Mountains 8:25[/one_fourth_last]

Metalliluola

Napalm Death – Harmony Corruption (1990)

Iron Maiden – Fear Of The Dark (1992)

Asphyx – Last One On Earth (1992)

Manowar – Magic Circle Festival Helsinki 26.7.2014

Torture Killer – Phobia (2013)

Death – Individual Thought Patterns (1993)

TNT – On The Rocks, Helsinki 17.7.2014

Solamnia – Those Of Honor EP (2014)

Mayhem – Esoteric Warfare (2014)

Satyricon – Now, Diabolical (2006)

Mainos:

Viimeisimmät:

Hollywood Vampires – Hollywood Vampires (2015)

Kiss – Alive! (1975)

Billnäs Rock Festival 2025 juhlitaan lauantaina 20. syyskuuta

Primal Fear julkaisi uuden albuminsa ”Domination”

Battle Beastiltä uusi biisi ”Angel Of Midnight” – tuleva albumi ”Steelbound”...