Rage – Seasons Of The Black (2017)

Rage – tuo teutonihevin ikuinen kakkosdivarijengi – on julkaissut järjestyksessään ehkä kahdennensadannen albuminsa ”Seasons Of The Black”. No todellisuudessa uutukainen on bändin 23. levytys, mutta melkoisesta määrästä taltioitua musiikkia on silti kyse. Älkääkä ymmärtäkö väärin luonnehdintaa kakkosdivarista, sillä laadukasta – joskin usein yksitotista – heviä Rage on aina osannut tehdä. Ainoan alkuperäisjäsenen basisti-laulaja Peter ”Peavy” Wagnerin luotsaama orkesteri on tyylinsä löytänyt ja ansiokkaasti siitä kiinni pitänyt. Maailma tarvitsee jääräpäitä sekä periaatteen miehiä ja näistä molemmista luonnehdinnoista Rage musiikkinsa kanssa on malliesimerkki. Kättä lippaan vaan ja syvä kumarrus Saksan suuntaan 33-vuotisesta pioneerintyöstä.

Homma pyörähtää käyntiin levyn nimiraidalla ja jos bändi on sinulle entuudestaan tuttu, tajuat kaiken olevan ennallaan. Tiukka kitarariffi ja Peavyn raakkuva, mutta samalla kuitenkin jollain tavalla melodinen laulu kajahtaa eetteriin ja huomaat olevasi tukevasti tutun ja turvallisen äärellä. ”Serpents In Disguise” alkaa sekin kitaralla eikä edelleenkään olla jämäriffien kaatopaikalla vaan selkeää laatutavaraa tuutataan myös kakkosraitana. Kertosäe vedetään duurista ja bändihän on aina kantanut mukanaan myös tätä positiivista power metal –vivahdettaan, joka silloin tällöin pulpahtaa pintaan. Kitarasoolo on hieno niin kuin kaikkien muidenkin biisien soolot – vanhan kansan melodista maalailua, bluesia, pentatonista ja sopivasti tilua. Tämän vanhan kitarapelimannin korvasta valuu hunajaa.

”Blackened Karma” alkaa rumpujen tomi-rullauksella, jonka päälle basso heittää omat loitsunsa ja heti tulee tunne, että nyt aitaa kaatuu. Kappaleen perusriffi on mallia tykki ja kertosäe mahtava. Tätä kuunnellessa ihmisen on erittäin hyvä olla. Sama meno jatkuu läpi koko levyn ja pistääkin miettimään, että miten saman pyörän voi keksiä aina uudelleen 33 vuoden ajan kuitenkin niin, että tietynlainen tuoreus säilyy. Tämä kaikki on tehty sadat kerrat Ragen toimesta ja samat naapurin katiskat ovat tarkistaneet lukemattomat muutkin bändit hevimetallin historian aikana. Kaikilta tämä ei luonnistu, mutta Rage onnistuu kierrättämään riffinsä muuttumatta kuitenkaan parodiaksi omasta itsestään.

Tiukkaa tulitusta on koko ”Seasons Of The Black” täynnä. Välillä tulee pohtineeksi, että rahtusella dynamiikkaa ja variointia paketti olisi kiinnostavampi. Levyn päättävä ”Farewell” tarjoaa mahan täytettä tähän nälkään ja onkin albumin eeppisintä osastoa raskaampana sekä hidaspoljentoisempana raitana. Kappaleessa on lisäksi vielä äärettömän hieno kitarasoolo, joka antaa viimeisen voitelun ja silauksen tälle albumin päätösbiisille. ”Farewellin” ansiosta ”Seasons Of The Blackista” jää jotenkin ylevä ja mahtipontinen tunne ja myös pieni toive siitä, että samanlaista tavaraa olisi lätylle voinut sisältyä enemmänkin. Ehkä Peavy ja kumppanit sitten ensi kerralla vastaavat tähän huutoon? Veikkaan, etteivät vastaa.

Tylsää perinteistä heviä? Varmasti useat nykyhevarit ovat sitä mieltä. Tuhat kertaa aiemmin samat riffit kierrätetty? Aivan varmasti vielä useammat ovat sitä mieltä. Miksi tätä sitten pitäisi kuunnella? Yksinkertaisesti siksi, että useasti vanhassa on vara parempi. Ei toki aina, mutta Rage näyttää homman edelleen toimivan vanhalla reseptillään. Rytmiryhmä jytää kuin palokunnan hevonen, kitara tulittaa riffiä toisensa perään ja päälle maestro-Peavy rääkyy kliseiset metallilyriikkansa sellaisella paatoksella, että heikompia hirvittää. Albumin kokonaissoundi on modernin tanakka ja muhkea ja sikäli nykystandardien mukainen. Kaikki palapelin palaset ovat periaatteessa paikoillaan.

Miinusta jaetaan kuitenkin samasta syystä kuin aiempienkin Rage-äänitteiden äärellä eli monotonisuudesta. Vaikka tavara on laadukasta ja täyttää kaikki EU-kriteerit, voisi materiaali olla kuitenkin vaihtelevampaa, jotta mielenkiinto säilyisi ja albumi kestäisi pitempääkin kuuntelua. Nyt ”Seasons Of The Blackille” uhkaa käydä, kuten edeltäjilleen eli alun innostuksen ja pyöräytysten jälkeen se todennäköisesti tulee maatumaan sinne samalle hautausmaalle, jonne aiemmatkin Rage-levytykset on kuopattu.

Kehuja ja piiskaa vuoron perään – siitä kai se perinteinen levyarvio muodostuu. Ragen uutukaisen kohdallakin tämä metodi pätee. Ei niin hyvää, ettei jotain kritisoitavaa ja sama toisin päin. Mielellään tätä kuuntelee ja varmasti kestää vielä jokusen kerran jatkossakin läpi kahlata. Eikä se kakkosdivaristatus niin huono asia kuitenkaan ole, jos takana on 33 vuotta ja 23 albumia. Ja tiedänpä sellaisiakin kavereita, joille se kakkonen on loppujen lopuksi kuitenkin se ehdoton ykkönen.

7½/10

Teemu Kuosmanen

1. Seasons Of The Black
2. Serpents In Disguise
3. Blackened Karma
4. Time Will Tell
5. Septic Bite
6. Walk Among The Dead
7. All We Know Is Not
8. Gaia
9. Justify
10. Bloodshed In Paradise
11. Farewell

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here