Judas Priest – Jugulator (1997)

Judas Priestin pitkä ja menestyksekäs ura tuntui olevan varmuudella taputeltu Pantera-kärpäsen pureman Rob Halfordin poistuttua vahvuudesta ”Painkiller”-kiertueen jälkeen. Halford vei mukanaan myös tuolla albumilla debytoineen diesel-rumpumoottori Scott Travisin kohti toisenlaisia musiikillisia suuntia perustaessaan Priestiä ilmaisultaan agressiivisemman, krumeluureista riisutun ja silloisia ”lippis takaperin”-metallin tuulia puhaltelevan Fightin.

Glenn Tipton/K.K. Downing/Ian Hill-kolmikko ei kuitenkaan tyytynyt tilanteeseen, vaan muutaman sapattivuoden jälkeen jäljelle jäänyt miehistö aloitti uuden tulemisen ilman legendaarista nahkaruoskan heiluttajaansa rekrytoiden riveihinsä Priest-cover bändissä mikkiin kiljuneen Tim ”Ripper” Owensin ja Halfordin Fight-seikkailun kuihduttua myös ruotuun palanneen Travisin. Owens oli käytännössä täysin meriititön, tuntematon ja muita bändin jäseniä huomattavasti nuorempi laulaja, jonka valinta legendaarisen Heavy Metal-mammutin vokalistiksi herätti vahvoja epäilyjä. Owensin laulajankyvyt eivät varmastikaan olleet suurin epäilyn aihe, vaan ylipäänsä kenen tahansa toisen vokalistin kyvykkyys täyttää Halfordilta nurkkaan pölyttymään jääneet mustat kiiltonahkasaappaat.

Priestin 13. studioalbumi ”Jugulator” ilmestyi lokakuussa 1997. Albumi tekee selkeän pesäeron aiempaan klassiseen Judas Priest-materiaaliin ja esittelee ”Painkilleriäkin” raskaamman sekä aggressiivisemman Priestin. Melodisuus on karsittu minimiin ja levyn materiaali nojaa vahvasti synkkiin, mekaanisiin ja sahaaviin junttariffeihin, ahdistaviin ja pahaenteisiin tunnelmiin sekä väkivaltaisiin lyriikoihin. Kuunnellessa tuntee vuoroin olevansa mielisairaalassa, veristen ruhojen seassa saastaisen teurastamon lihakoukuissa roikkumassa ja pää pyövelin pölkyllä odottamassa mestauskirveen armahtavaa iskua. Mistään kevyestä materiaalista ei siis todellakaan ole kyse.

Tarkoituksellinen pesäeron tekeminen Halfordin aikaisiin julkaisuihin on selvä lähes jokaisella osa-alueella bändin logoa myöten. Kyllähän tässä on haistettavissa myös selvää keskisormen heiluttelua vanhan nahkapään suuntaan. Oikeastaan ainoat yhtymäkohdat menneisiin aikoihin ovat Tiptonin ja Downingin tunnusomainen tarkka parityöskentely ja Owensin laulutyyli, joka Halfordin aikoja aggressiivisempana kuitenkin edustaa ”Painkilleriltä” tuttua tyylisuuntaa korkeine timanttiporan lailla teräksen läpäisevine screameineen. Owensin äänialaa ja kyvykkyyttä vokalistina ei ainakaan ole syytä moittia, joskaan mies ei ole ilmaisun syvyydeltään Halfordin tasolla. Poikkeava musiikillinen tyyli ja laulajanvaihdos olivat odotetusti kuitenkin omiaan albumin ristiriitaiselle vastaanotolle, tosin ei sen listamenestys mitenkään umpisurkeaa ollut. Uteliaisuutta ja mielenkiintoa Priestin uutta tulemista kohtaan kuitenkin riitti kelvollisissa määrin.

Kokonaisuutena ”Jugulator” on melodisuuden puutteessaan hiukan puuduttavaa, tylsää ja monotonista kuunneltavaa. Materiaali on kuitenkin suhteellisen tasaista, eikä mitään suurempia kompasteluja tule vastaan lukuunottamatta ehkä ”Brain Deadia”. Mukaan mahtuu myös esiinmarsseja kuten Grammy-ehdokkuuden metsästänyt ”Bullet Train” ja majesteettinen päätösraita ”Cathedral Spires”, joka edustaa koko Owensin ajan huipentumaa. Lisäämällä hippusen melodisuutta albumi olisi saanut varmasti enemmän potkua ja monipuolisuutta ilman, että yleinen tunnelma ja tyyli olisi siitä juurikaan kärsinyt.

”Jugulator” on kokonaisuudessaan Tipton/Downing -parivaljakon käsialaa ja kaksikko kulutti myös tuottajan pallia yhdessä Sean Lynchin kanssa. Soundit on osattu valita musiikilliseen tyyliin sopivasti karkeiksi, hiomattomiksi ja jyhkeiksi. Kitarakuviot, Owensin laulu ja Travisin tykistöpatteristo ovat hyvin balanssissa keskenään, mutta Ian Hillin bassottelu jää taka-alalle, eikä sitä kuule jyhkeän kitarariffivallin takaa kuin hetkittäin. Tämä on sinänsä tällaisessa rytmikkäisiin riffeihin nojaavassa materiaalissa ymmärrettävää. Mitään teatraalisia ja esiin nostettuja bassokiemuroita on tällaiseen kamaan turha mukaan sotkea.

Bändin uusittu logo ja aggressiivinen kansitaide kuvastavat musiikillista tyylisuuntaa, mutta miksi ihmeessä Jugulator-hirviö on zoomattu kanteen pikselimössönä? Sitä ei järki eikä vähäinen äly ymmärrä. Ensivaikutelma ei ole kansikuvan perusteella kaksinen, vaan herättää lähinnä hilpeyttä, mitä levyn musiikillinen anti ei puolestaan tee tippaakaan. Huomattavan paljon parempi versio kansitaiteesta löytyy CD:n alta. Ilmeisesti kansitaiteeseen on yritetty saada samaa mekaanista ja konemaista fiilistä kuin musiikissakin, mutta lepikkoon lehahti taitelija Mark Wilkinson tässä kötöksessä kuin lehtokurppa.

”Jugulator” on todellakin ristiriitainen albumi. Se on Priestiä, mutta ei ollenkaan Priestiä. En pidä ”Jugulatoria” kuitenkaan lainkaan kehnona ja se on mielestäni parempi kuin seuraajansa ”Demolition,” jota en ole jaksanut kuunnella edes puoliakaan siitä, mitä tätä levyä. Agressiivisempaa kamaa etsivässä mielentilassa ”Jugulator” toimii  kelvollisesti, vaikka se puuduttaa turhan nopeasti. Klassisen Priestin perään haikailevien kannattaa unohtaa tämä albumi ja keskittyä Halfordin luotsaamiin tuotoksiin. ”Jugulatorista” sitä klassisuutta ei juuri löydy, verta ja brutaalia aggressiivisuutta kylläkin.

7-/10

Tomi Väänänen

1.Jugulator
2.Blood Stained
3.Dead Meat
4.Death Row
5.Decapitate
6.Burn in Hell
7.Brain Dead
8.Abductors
9.Bullet Train
10.Cathedral Spires

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here