Europe – The Final Countdown (1986)

Kuinka tällaista 30 vuotta vanhaa totaalista oman aikansa kuvaa voi arvioida vuonna 2016? Albumia, joka tyylillisesti ja soundillisesti sijoittuu juuri niin tiukasti 1980-luvulle kuin mitenkään voi olla mahdollista. Tupeeratut hiuspehkot, ISOSTI kaiutetut rumpusoundit, syntetisaattoreilla ja siirappisilla koskettimilla kuorrutetut kitaravetoiset kompaktin simppelit ja tarttuvat perushardrockbiisit…

Itse olin ”The Final Countdownin” ilmestymisen aikaan 12-vuotias ja kylläpä kolisi. 30 vuotta myöhemmin vuosirenkaita on kertynyt lisää iän puolesta ja varmaan vyötäröllekin, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kylläpä kolisee vieläkin! Läntisessä naapurimaassa on aina osattu tehdä melodista sekä tarttuvaa rokkia ja tällä kertaa syynissä oleva Europe läpimurtolevynsä kanssa on tästä oivallinen esimerkki. Tokkopa Joey Tempest ja kumppanit levyn julkaisun aikaan tiesivät, millainen kultakimpale heillä oli käsissään, mutta niin vain kansankodin hemaisevan seksikkäät pörröpäät tekaisivat albumin, joka napsi listojen ykkössijoituksia ympäri Telluksen. Heja Sverige!

Käsi pystyyn nyt, jos et ole koskaan kuullut ”The Final Countdownin” aloittavaa kosketinsoitinintroa. Jos nostit kätesi, valehtelet! Väitän, että vaikka löytyisikin joku, joka ei tiedä bändiä nimeltä Europe, ei hänkään ole voinut välttyä kuulemasta albumin nimikappaletta. Kyseessä on kuitenkin kolmen viimeisen vuosikymmenen ajalta yksi tunnistettavimmista ja soitetuimmista rock-biiseistä, jota on soitettu lähes kaikissa mahdollisissa massatapahtumissa joka puolella maailmaa – radio- ja videosoitosta puhumattakaan. ”The Final Countdown” on todellinen ja ihka aito hyvän tuulen biisi. Letkeä, vähän takakenossa laukkaava rumpukomppi, kertosäkeen pohjalla soiva intromelodia ja Joey Tempestin hunajainen ääni sekä tulkinta vastaavat kysymykseen, miksi kappale on niin suosittu. Tosin tarvitseeko tuota edes kysyä? Riittää, kun laittaa biisin soimaan ja nauttii. Mainittakoon vielä kitaristi John Norumin soittama mehukas kappaleen hengessä kulkeva melodinen kitarasoolo tiluineen päivineen. Täydellistä hardrokkia ja yksi rock-historian täydellisimmistä levyn avauksista. Tosin kukaanhan ei tunnusta biisistä tykkäävänsä. Minä tunnustan ja se on itselleni yksi 42-vuotisen taipaleeni tärkeimmistä kappaleista.

europe1

”Rock The Night” on loistava jatko avausbiisille. Kitarariffi antaa lupauksen hitusen rankemmasta otteesta ja tavallaan näin onkin, mutta samoilla laduilla kuitenkin hiihdellään tunnelman sekä intensiteetin suhteen. Tempo hiukan laskee, mutta biisissä on turpaan lyömisen ja junttauksen maku. On aivan pakko rokata ja juhlia läpi yön, kun niin kerran käsketään. ”Rock The Night” oli aikoinaan yksi albumilta irrotetuista singleistä ja on levyn kymmenestä biisistä ehkä se kaikkein parhaiten aikaa kestänyt.

Lienee ollut viimeiseen asti mietityn suunnittelun tulos laittaa ”Carrie” kolmospaikalle. Valtavalla hitillä sisään, raskaammalla rokilla jatko ja sen jälkeen jarrut päälle ja hempeä tunnelmapala eetteriin. ”Carriesta” löytyvät kaikki tuon ajan slovarien perusmaneerit. Pehmeä kosketinsoitinaloitus, kaihoisa laulu ja hiljalleen kasvava tunnelma tuoden mukaan rummut ja koko bändin. Kertosäkeessä Tempest huutaa Carrien perään ja tietämättä kappaleen tarinan todenperäisyyttä voin sanoa, että kovasti omakohtaiselta vaikuttaa. Sellaisen latauksen vokalisti saa lauluunsa puristettua, että jos tunne ei kumpua tosielämästä niin Tempest omaa loistavan kyvyn heittäytyä ja paneutua lyriikoiden maailmaan. Tyylikkään pakollisen slovarin Europe osasi tähän väliin sijoittaa.

”Danger On The Trackin” aloitus kuvastaa albumin 80-lukulaisuutta. Kappale voisi syntetisaattorialun perusteella olla vaikka aiemmin samana vuonna julkaistun ”Rocky IV”-leffan soundtrack-biisi. ”Rock The Nightiakin” hitaamman tempon ja rokkaavien kitaroiden ansiosta raidassa on melkoisen rankka tunnelma ja Mic Michaelin soittama kosketinsoitinsoolo on kuin suoraan Deep Purplen ”Perfect Strangers” -albumilta. Kappaleessa on muutenkin purplemaisia kitaran ja kosketinsoittimien yhdessä muodostamia sävyjä, jollaisia kotoinen Zero Ninekin omille äänityksilleen onnistui tallentamaan. Luulenpa, että Kuusamon pojat melko tarkasti Europen tuon ajan tekemisiä seurasivat. Terveiset Kepalle!

”Ninja” on melko huvittava nimi biisille. Lyriikatkin ovat kohtuullisen kliseiset, mutta ne eivät kuitenkaan onnistu pilaamaan hienoa kappaletta. ”Ninjassa” on kummallisen kevyt yleissävy. Kappale voisi alun perusteella olla vaikka Yön ”Varieteelta” ja nimenomaan alussa on jotain samaa kuin Yön tuon aikakauden tuotoksissa. Nopeasti John Norum loihtii rokkisoolon alun kepeyden päälle ja biisi lähtee kunnolla käyntiin. Mainittu keveys silti säilyy läpi biisin antaen ”Ninjalle” aivan oman leimansa albumikokonaisuudessa. Kappale on erittäin melodinen ja laululinja on hienoa kuultavaa. Tässä ollaan melko lähellä suomalaista iskelmärokkia ja senköhän vuoksi alun viidettäkymmentään käyvä allekirjoittanutkin tästä rallista niin kovin pitää.

Hypnoottinen rumpukuvio aloittaa ”Cherokeen”. Kappaleen, joka kertoo samannimisestä intiaaniheimosta ja sen epätoivoisesta taistelusta valkoisen miehen ahneutta ja sen mukanaan tuomaa muutosta vastaan. Kulunut aihe, mutta hyvin tehdyt lyriikat siitä huolimatta. Biisin kitarariffi on todella tarttuva ja yksinkertainen. Kuulostaa vähän liiankin helpolta, mutta toimii kuin yleinen syyttäjä junan vessassa. Kertosäekin omaa sellaista liimapintaa, ettei se voi olla tarttumatta tärykalvojen pinnalle ja sehän on selkeä merkki asioiden toimivuudesta.

”Time Has Come” on ”The Final Countdownin” selkein täytebiisi. Laiska slovarin ja hitaan perusrokin risteytys, jossa ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoista. Kertosäe on tylsää biisin nimen hokemista tyhjänpäiväisen laulumelodian kanssa. Ainoa asia, joka kappaleen edes jollain tapaa pelastaa, on John Norumin kitarasoolo ja Def Leppardmainen väliosa ennen sooloa. Nämä eivät kuitenkaan oikeuta muuten mitäänsanomattoman sävellyksen olemassaoloa ja albumi olisikin tiukempi kokonaisuus, jos ”Time Has Come” olisi suosiolla jätetty pöytälaatikkoon.

Onneksi hiukan parempaa on luvassa, sillä ”Heart Of Stone” vaihtaa taas rokkivaihteen silmään. Kappaleen kohtalona on kuitenkin jäädä albumin heikoimmaksi keskitempobiisiksi ollen vähän turhan paljon ”Rock The Nightin” kaltainen alkuriffiään myöten. Laulumelodia on hyvä ja tarttuva ja Joey Tempest pistää jälleen parastaan vokaalien kanssa. Kertosäkeessä nalli ei vaan napsahda ja kertsi jää piippuun. Osastoa ”ihan jees”.

”On The Loose” rokkaa sitten urakalla. Tempo nousee ja intensiteetti kasvaa niin, että tossu alkaa tamppaamaan tahtiin aivan väkisin. Kappale on äärimmäisen yksinkertainen rokkeri, joka etenee kitaran viemänä ja kosketinsoittimien maustamana 80-luvun Rainbown hengessä. Säkeistö, b-osa, kertsi, sama uusiksi, kitarasoolo, kertsi. Siinäpä se – kaikki mitä tarvitsee.

Päätösnumero ”Love Chaser” on albumin ehdotonta parhautta. Kosketinsoittimilla soitetun alun kuullessaan säikähtää, että mikäs nimibiisin pastissi tässä on kyseessä, mutta onneksi ”The Final Countdownin” introa ei ole lähdetty yksi yhteen apinoimaan. Bändi on loihtinut jälleen todella melodisen ja itseltään kuulostavan kappaleen, joka on täsmälleen oikealla paikalla levyä lopettamassa. Ajan hengen mukaisesti biisi loppuu fade outilla ja tässä tapauksessa se toimii täydellisesti. Levy ikään kuin lipuu kauas pois avaruuteen – sinne mihin nimikappale ”The Final Countdown” jo heti aluksi johdatti. Mieli halajaisi lisää, mutta onneksi tämä hyvä päättyy tähän. Tack och adjö!

”The Final Countdown” on hyväntuulisen kasarirokin ja melodian juhlaa. Mitäpä sitä tietysti 80-luvulla olisi voinut muuta tehdäkään kuin 80-luvun musiikkia? Albumille on saatu taltioitua ajan henki, joka kuuluu ja näkyykin kaikessa kansitaiteita myöten. Bändin soundi on kaiutettu ja ilmava ja sopivasti suttuisen tunkkainen. Kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä, mutta jos tuon ajan äänityksiä kuuntelee niin sama on havaittavissa lähes kaikilla levyillä. Studiotekniikka ei ollut vielä digitalisoitunutta ja analogian autenttinen äänikuva on käsin kosketeltavissa. Toki studiossa on äänitettyä materiaalia muokattu ja efektoitu, mutta suhteutettuna nykystandardiin jälki on kuitenkin rosoisempaa. Levyllä on oma luonteensa, toisin kuin monilla tämän päivän tukkoon kompressoiduilla ja virheistä vapailla tallenteilla.

Joey Tempest laulaa kuin miespuolinen enkeli. Taitotaso ja tulkinta ovat niin korkealla tasolla, että ilman hänen osaamistaan ”The Final Countdown” ja Europe yleensäkin jäisi paljoa paitsi. Toinen suuresti edukseen erottuva on kitaristi John Norum. Miehen soolot palvelevat biisejä, eivät soittajaa. Tyylitajua on niin paljon, että soisi nykyajan YouTube-sukupolven kitaristien tutustuvan miehen soittoon ja ottavan jotain opikseen. Ei kenenkään tarvitse kuulostaa John Norumilta, mutta sen sijaan, että opetellaan valonnopeudella skaaloja, olisi hyvä panostaa oman äänen ja tulkinnan löytämiseen. Kättä lippaan ja syvä kumarrus Ruotsiin päin! Muu bändi hoitaa leiviskänsä ammattitaitoisesti jääden suosiolla kahden kapellimestarin taustalle. Soitosta kuuluu, ettei studiossa ole oltu ensi kertaa vaan takana on pitkä yhteinen matka. Bändin yhteissoiton toimivuutta ei loihdita sormia napsauttamalla vaan se opitaan yhdessä soittamalla.

”The Final Countdownia” on myyty yli seitsemän miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Nimibiisin singleä on tähän päivään mennessä myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Tähän päälle tulevat vielä albumilta irroitetut loput neljä singlelohkaisua. Nämä ovat sellaisia lukuja, joista suurin osa artisteista näkee vain märkiä päiväunia. Albumin nimikappale oli laulaja Joey Tempestin mukaan lojunut jo pitkän aikaa pöytälaatikossa ja oli kuulemma osittain materiaalin puutteen sanelemaa, että se sieltä laatikon naftaliineista ylös kaivettiin. Jos veisu ei olisi päivänvaloa nähnyt, olisi Europe hyvin suurella todennäköisyydellä jäänyt vain yhdeksi laadukkaaksi, muttei mitenkään erityiseksi hard rockia soittavaksi kuriositeetiksi. Yhtyeeksi, joka ei ikinä olisi päässyt niihin kirkkaimpiin parrasvaloihin paistattelemaan. Joskus se on pienestä kiinni. Erästä tuttavaani lainaten: ”Nyt kävi näin.” Men dehän är jättekiva!

9-/10

Teemu Kuosmanen

1.The Final Countdown
2.Rock The Night
3.Carrie
4.Danger On The Track
5.Ninja
6.Cherokee
7.Time Has Come
8.Heart Of Stone
9.On The Loose
10.Love Chaser

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here