Syyskuun puolivälissä on kulunut 42 vuotta siitä, kun Los Angelesista ponnistanut Dokken julkaisi toisen albuminsa “Tooth And Nail“. Bändin ensimmäinen albumi “Breaking The Chains” ei onnistunut lyömään läpi ja tämän vuoksi levy-yhtiö Elektra Records harkitsi vankasti sopimuksen purkamista.
Neuvottelujen jälkeen Dokkenia ei onneksi pudotettu Elektran listoilta ja yhtye aloitti kakkoslevynsä äänitykset tuottaja Tom Wermanin (Twisted Sister, Mötley Crüe, Poison) alaisuudessa. Kaikki ei ollut hyvin, sillä debyytillä soittanut basisti Juan Croucier hyppäsi ennen sessioita vankassa nosteessa olevan Rattin riveihin ja kitaristi George Lynch otti jatkuvasti yhteen nokkamies Don Dokkenin kanssa.
Croucierin paikalle saapui luotettava bassotaituri Jeff Pilson, mutta Lynch erosi ja palasi bändin riveihin useita kertoja. Herrojen välit studiossa olivat niin huonot, että he eivät mahtuneet yhtä aikaa saman katon alle. Lynchin epäonnistunut yritys päästä Ozzy Osbournen uudeksi kitaristiksi Randy Rhoadsin kuoleman jälkeen tuskin lievensi kitkaa. Werman teki tappelusta omat johtopäätöksensä ja poistui kesken äänitysten projektista tulehtuneeseen ilmapiiriin vedoten ja äänitykset saatettiin maaliin Roy Thomas Bakerin (Queen, Foreigner, Alice Cooper) istuessa tuottajan penkille. Millainen levy tällaisessa ilmapiirissä syntyi? Otetaan siitä selvää.
“Tooth And Nail” käynnistyy reilulla puolentoista minuutin “Without Warning” -instrumentaalilla ja sen myötä albumi pääsee vauhtiin räväkän nimikappaleen myötä. En ollut kuunnellut levyä tällä vuosituhannella läpi ja oli mukava jälleen muistaa se seikka, kuinka Dokken sekoitti hevimpää ”eurooppalaista otetta” omaan LA-soundiinsa.
Levyn nimibiisi on tästä hyvä esimerkki ja George Lynchin soolo on yhä hienoa kuultavaa. Tukkahevin tunnelmiin siirrytään sitten levyn toisena sinkkuna julkaistun “Just Got Luckyn” myötä ja bändi tarjoilee kuulijoille melodista koukkua viimeistään tarttuvan kertosäkeen myötä.
“Heartless Heartia” voi kuvata tyyppihyväksytyksi Dokken-vedoksi. Takuuvarma Lynch-riffi ja sopivasti tarttuvuutta. Tätä samaa on A-puolen päättävä “Don’t Close Your Eyes“.
B-puoli käynnistyy yhdellä Lynchin uran raskaimmalla riffillä “When Heaven Comes Downin” sävelin. Sopivasti raskas juntta toimii yhä mahtavasti, Dokkenin laulaessa todella vakuuttavasti. Kokonaisuuden viimeistelee hyvä kertosäe ja huikea kitarasoolo.
Jos B-puolen avaus oli onnistunut, niin samaa voi sanoa sen jälkeen kuultavasta “Into The Firesta“, joka on Dokken-klassikko. Levyn ensimmäinen sinkku oli muuten muutama vuosi julkaisunsa jälkeen mukana A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriorsin soundtrackilla yhdessä tuolloin uuden “Dream Warriors” -kappaleen kanssa.
“Bullets To Spare” on perustason Dokken-raita, mutta sen perään kajahtava “Alone Again” on aivan eri luokkaa. Kaunis balladi sai osakseen runsasta radiosoittoa ja musiikkivideo pyöri myös toistuvasti MTV:ssä.
Loppuun saakka Dokkenin paukut eivät riittäneet, sillä viimeiseksi säästetty “Turn On The Action” on köyhän miehen Van Halen -pastissi ja selvästi levyn heikoin esitys. Toki Lynchin terävä kitarointi pelastaa sen, mitä on pelastettavissa.
“Tooth And Nail” oli aikoinaan kohtuullinen menestys, nousten USA:n listoilla aina sijalle 49 ja myyden vuosien varrella platinaan oikeuttavat yli miljoona kappaletta. Tähän samaan suoritukseen pystyivät myös Dokkenin kaksi seuraavaa LP:tä “Under Lock And Key” (1985) sekä “Back For The Attack” (1987), jonka jälkeen yhtyeen legendaarinen kokoonpano päätti yhteistyönsä, kasatakseen rivinsä sitten 1990-luvun puolivälissä uudelleen.
Dokkenista ei koskaan tullut sellaista megabändiä, mihin rahkeet olisivat riittäneet ja jäsenten jatkuva riitely ei auttanut asiaa. Oli miten oli, yhtyeen 1980-luvun kulta-aika jätti taakseen muutaman erittäin hyvän levyn. Tällaiseksi lasken myös “Tooth And Nailin”.
8/10
Ilkka Järvenpää
1. Without Warning
2. Tooth And Nail
3. Just Got Lucky
4. Heartless Heart
5. Don’t Close Your Eyes
6. When Heaven Comes Down
7. Into The Fire
8. Bullets To Spare
9. Alone Again
10. Turn On The Action
