Vuonna 1978 AC/DC oli kansainvälisen läpimurron kynnyksellä julkaistuaan jo viisi levyä ja hankittuaan fanaattisen nipun faneja. Keikkasuosio ei korreloitunut täysin levymyyntiin, joten levy-yhtiössä Atlanticilla päätettiin tehdä jotain asian eteen. Ratkaisuksi nähtiin tuottajan vaihto, eli kaikki yhtyeen aiemmat levyt viimeistellyt kaksikko George Young ja Harry Vanda saivat mennä.

Ensimmäinen vaihtoehto oli mm. Jimi Hendrixin, Led Zeppelinin ja Kissin kanssa työskennellyt Eddie Kramer. Yhtye ei tullut toimeen Kramerin kanssa, joten tuottajaksi valittiin Etelä-Afrikkalainen Robert John “Mutt” Lange, jonka todelliset menestysvuodet olivat vielä tässä vaiheessa edessä.

Itse LP äänitettiin pääosin alkuvuodesta 1979 Lontoon Roundhouse studioilla. Sessiot kestivät yhteensä kolme kuukautta, mikä oli muutos AC/DC:lle, joka oli ollut studiossa aiemmin pisimmillään kolme viikkoa. Lange ei pyrkinyt muuttamaan AC/DC:n ominaista soundia, vaan hänen kunniakseen on sanottava, että mies jalosti sitä.

“Highway To Hell” oli aiempaa paremmalta soundaava, tiukemmin soitettu sekä enemmän koukkuja sisältävä AC/DC-pitkäsoitto. Lange repi Bon Scottista esiin uusia elementtejä laulajana ja mies lauloi levyllä loistavasti, ollen samalla oma räävitön itsensa. Langen merkityksessä levyn onnistumiselle ei kannata unohtaa sitä, että Mutt lauloi itse levyllä taustoja, tuoden yhtyeen rokkisoundiin popimman elementin. Albumi oli aikoinaan menestys, mutta varsinainen kunnari kaupallisessa mielessä tuli sitten seuranneen “Back In Blackin” myötä. Mutta mennään itse asiaan, eli biiseihin.

“Highway To Hell” starttaa todellisella rock-klassikolla, eli albumin nimiraidalla. Biisissä on kaikki mitä täydelliseen AC/DC-viisuun kuuluu: loistava riffi, syntinen svengi sekä kertosäe, joka tarttuu päähän ensimmäisellä kuuntelulla. Muuta tästä klassikosta tuskin tarvitsee sanoa.

Jatkoa seuraa: “Girls Got Rhythm.” Tempoa hieman lisää, tarttuva riffi, groove ja Scottin panomies-lyriikat. Biisin lyriikoista löytyy usea klassinen Bon-rivi, joihin miehen pilke silmäkulmassa liikkuva laulutyyli sopii yhtä hyvin, kuin kylmä kaljapullo Metalliluolan toimittajan lapaseen.

“I been around the world
I’ve seen a million girls
Ain’t one of them got
What my lady she got”

“Walk All Over You” starttaa yllättävän raskaalla Angus Youngin riffillä, mutta tempo kasvaa rätväkäksi, kun muu bändi liittyy mukaan. Loistavan biisin vauhti puolittuu jälleen tarttuvaan kertosäkeeseen, kappaleen runtatessa suuressa kuvassa potut totaalisesti kellariin.

“Touch Too Much” vie AC/DC:n urallaan kaikkein lähimmäksi poppia, Langen korkeiden taustalaulujen nostaessa kertosäkeen sfääreihin. Kaikki tämä tehdään räkä poskella rokaten, asenteesta tippaa tinkimättä.

Vanhan ajan A-puoli päättyy turboahdetun Chuck Berry -lickin varaan rakennettuun “Beating Around The Bushiin,” joka rokkaa vimmatusti, toimien samalla muistuksena vanhoille AC/DC-faneille, ettei bändi ole unohtanut juuriaan. Lyriikoissa Bon antaa palaa häntä pettäneelle naiselle, viisun loppuessa vanhaan kunnon loppurämistykseen.

B-puoli starttaa jälleen murhaavasti kun vuorossa on “Shot Down In Flames.” Bonin lyriikat käsittelevät miehelle tuttua aihetta, eli naisia. Tällä kertaa Scott saa pakit pariin otteeseen. Biisi svengaa taas kuin hirvi, kertosäe on päässä iskusta ja Anguksen kitarasoolo on kuin tehty ilmakitaristeille. Täydellistä AC/DC-rockia.

“Get It Hot” muuttaa AC/DC:n letkeäksi ränttätänttä-kokoonpanoksi. Poikasena tämä veto oli levyn heikoin lenkki, mutta vanhemmalla iällä se on paljastunut rokkijyräksi. Pakko hehkuttaa myös Scottin lyriikoita ja vokaalisuoritusta. Härski, Härskimpi, Bon Scott. Vai mitä olette mieltä seuraavasta säkeistöstä?

“Movin’ down the motorway
Got a whole lotta booze
Got myself a sweet little number
Who’s got nothin’ to lose
I’m gonna bend you like a g string
Conduct you like a choir
So get your body in the right place
We’ll set the world on fire”

Aiemmin jo live-levyn nimen virkaa toimittanut “If You Want Blood (You’ve Got It)” on taattua AC/DC:ta, joka iskee kuin se kliseinen miljoona volttia, biisin loppurunttauksen viimeistään nostaessa sen klassikoksi.

“Highway To Hell” loppuu kahteen poikkeukselliseen AC/DC-vetoon. Niistä ensimmäisenä kuullaan “Love Hungry Man,” jonka ensimmäinen säkeistö on poikkeuksellisesti rakennettu Cliff Williamsin bassokuvion varaan. Tuttuun jyräykseen päästään jo kertosäkeessä, mutta pieni sovituskikka virkistää kovasti rokkauksen seassa. Mainio biisi.

Levyn viimeinen kappale “Night Prowler” sai 1980-luvulla huomiota osakseen Richard Ramirezin takia. Jos jotain asia kiinnostaa, niin googlettakaa, allekirjoittanut ei aio uhrata herra Ramirezille tätä enempää tilaa. Biisi on keskitempoisena eteenpäin hiipivä, uhkaava AC/DC-sovitus, joka on onnistunut päätös albumille. Kertosäe on taas kerran tarttuva ja Angus Youngin kitarointi on erittäin maukasta.

Mitä voisi sanoa 47 vuotta sitten ilmestyneestä levystä, jonka tahtiin on dokattu, tapeltu, juhlittu, harrastettu haureutta, sekoiltu, itketty ja tehty lukemattottomia muita juttuja? AC/DC:n “Highway To Hell” on ollut kuin se paras kaveri, joka kulkee aina mukana, jonka kanssa on mukava ottaa pari tuoppia ja joka ei koskaan petä luottamusta. Uskon, että levy kulkee mukanani niin kauan kuin ukossa vielä henki pihisee. Minulle tämä on täydellinen rock-levy ja yksi parhaista pitkäsoitoista mitä on koskaan julkaistu.

10/10

Ilkka Järvenpää

1. Highway To Hell
2. Girls Got Rhythm
3. Walk All Over You
4. Touch Too Much
5. Beating Around The Bush
6. Shot Down In Flames
7. Get It Hot
8. If You Want Blood (You’ve Got It)
9. Love Hungry Man
10. Night Prowler