Suistoklubi tarjosi jälleen laadukkaan metallikattauksen, kun Hämeenlinnassa nähtiin toukokuisena iltana kolme kiinnostavaa yhtyettä, Unén, Egres ja Silence The Echo.

Illan aikana kuultiin melodista sinfonista metallia, elokuvallista progressiivisuutta sekä modernia metalcore-vaikutteista metallia.

Suistoklubi kuuluu ehdottomasti Suomen parhaisiin pieniin keikkapaikkoihin. Soundit olivat jälleen kautta linjan erinomaiset, näkyvyys lavalle hyvä ja tunnelma välitön. Sijainti Helsingin ja Tampereen välissä tekee Hämeenlinnasta helposti saavutettavan myös kauempaa tuleville metallifaneille. Jos et ole vielä käynyt Suistoklubilla, kannattaa tilanne korjata.

Unén on noussut nopeasti kiinnostavien kotimaisten modernin melodisen metallin nimien joukkoon. Frontiers Musicin kautta julkaistu debyyttialbumi ”Forever Winter” (2025) on vienyt yhtyettä eteenpäin määrätietoisesti, eikä lavalla enää nähty mitään aloittelevaa kokoonpanoa. Nyt bändi työstää toista levyään samalla keikkaillen.

Intron jälkeen setin käynnistänyt julkaisematon ”Dancing In Flames” kuultiin nyt ensimmäistä kertaa livenä. Kappaleessa huomio kiinnittyi erityisesti basisti Tomi Kallavan murinavokaaleihin, jotka toivat kontrastia Stina Girsin puhtaaseen laulantaan. Tarttumapinta ei vielä täysin auennut, mutta yhtyeen potentiaali oli heti nähtävissä. Kappale ilmestyy suoratoistopalveluihin kesäkuun 11. päivä.

Myös melankolinen ”My Love’s Broken” jatkoi samalla linjalla. Kallavan murinat ja Girsin herkempi ilmaisu muodostivat toimivan vastaparin, vaikka biisi jätti vielä odottavan tunnelman.

Keikka alkoi nousta uudelle tasolle ”In My Bonesin” myötä. Mystinen kertosäe, hienot Kimmo Pitkäsen sekä Harri Moilasen kitaraosuudet ja Girsin vakuuttava eläytyminen nostivat kappaleen setin kohokohtien joukkoon. ”Spoil Me” puolestaan esitteli kitaristien näyttäviä tapping-osuuksia, jotka olivat yhtä aikaa vaikuttavia sekä silmille, että korville.

Bändin ensimmäinen single ”Black Heart” osoitti hyvin, miksi Unén on herättänyt kiinnostusta. Teatraalinen esiintyminen, vahva kappale ja erityisesti kitaristien sekä kosketinsoittaja Petteri Sinervän näyttävät soolo-osuudet toimivat erinomaisesti. Myös ”Rose” tarjosi lisää teknistä osaamista kitaristeilta.

Setin loppupuolella tunnelma syveni. Albumin nimikkokappale ”Forever Winter” oli hieno balladi, jonka jälkeen kuultu ”Game Over” palautti jälleen energiaa lavalle. Päätöksenä soinut ”Sky” osoitti, miksi sävellystä pidetään yhtyeen parhaimpien joukossa, sillä sen kertosäe on poikkeuksellisen vahva.

Girs oli odotetusti yhtyeen keskipiste. Hänen laulustaan välittyi syvyys, tunne sekä varmuus, jotka sitoivat yhteen yhtyeen raskaat ja herkät puolet. Noin 50 minuutin mittainen setti tuntui kuluvan nopeasti ja jätti vaikutelman yhtyeestä, joka on vasta matkalla kohti täyttä potentiaaliaan.

Jos Unén vakuutti melodioillaan, Egres onnistui rakentamaan kokonaisen maailman ympärilleen. Egres soittaa elokuvallista, progressiivista metallia, jonka ominaispiirteitä ovat mahtipontiset kappalerakenteet, runsas orkestraatio sekä intuitiosta kumpuavat sävellykset.

Musiikki ottaa vaikutteita kuuluisien elokuvasäveltäjien, kuten Hans Zimmerin, Howard Shoren ja John Williamsin teoksista. Äänimaailma soljuu intensiivisestä metallista pehmeämpiin tunnelmiin. Melodiat yllättävine sävelkulkuineen ja vaihtelevat rytmit luovat eläväisiä sekä tarinallisia äänimaailmoja.

Helsinkiläisyhtyeen kuvaus elokuvallisesta progressiivisesta metallista ei ole pelkkää markkinointipuhetta, vaan lavalla nähtiin aidosti rajoja rikkova, omaleimainen ja kunnianhimoinen kokonaisuus. Metallimusiikki ja elokuvamusiikki yhdistyivät tavalla, jota ei ole totuttu kuulemaan. Peruskaavasta poikkeavat kappalerakenteet, osien toistumattomuus ja progressiivisuus olivat esillä.

Mahtipontinen intro johdatti yleisön välittömästi yhtyeen maailmaan. Sähkösello, kahdet koskettimet, keytar, Hanna Lahtisen naislaulu sekä progressiivisesti rakentuvat kappaleet muodostivat kokonaisuuden, joka erottui edukseen heti ensitahdeista lähtien. Debyyttialbumi ”Introspection” ilmestyi kesällä 2022 esitellen herkän ja räväkän äänimaiseman.

Alkuun rauhallisesti rakentunut tunnelma vaihtui hetkessä rajuun bassovoittoiseen vyörytykseen. Lavalla nähtiin jopa moshausta, mutta yhtä tärkeässä roolissa olivat herkät ja maalailevat osuudet.

Kosketinsoittaja Tristan Lumpeen ja kitaristi Juuso Tolosen taustalaulut olivat paikoin häkellyttävän vahvoja, ja sellon sekä koskettimien luoma sinfoninen äänimaisema toi musiikkiin oman tunnistettavan leimansa. Säveltäjä Pekka Virtasen soittama basso jyräsi kaikesta läpi ja erityisesti hänen eläytymisensä sai hymyn huulille.

Suomenkielinen ”Sammal” nousi yhdeksi illan vaikuttavimmista hetkistä. Kappaleessa yhdistyivät vahva tunnelma, hieno dynamiikka ja koko yhtyeen eläytyminen. Myös rumpalin taustalaulut toivat kokonaisuuteen lisäulottuvuutta.

Jäsenet eivät tyytyneet vain soittamaan, vaan esiintyivät koko ajan ilmeikkäästi. Lavalla nähtiin näyttäviä yhteisposeerauksia, teatraalista eläytymistä sekä jatkuvaa vuorovaikutusta. Erityisen mieleenpainuvia olivat Lumpeen keytarin erikoiset soundit sekä synkronoidut liikkeet lavan etuosassa Lahtisen ja Tolosen kanssa. Lumme osoitti välillä huomion sellisti Vilma Peltokankaaseen näyttävin elein, kun taas Tolonen siirtyi tämän viereen soittamaan raskaita osuuksia kitaraa polvellaan pidellen. Välillä Tolonen nousi yksin lavan eteen sooloilemaan ja välillä taas koko yhtye muodosti näyttäviä rivistöjä yleisön eteen.

Keikalla oli läsnä soittamisen ilo, mutta samalla vallitsi tietynlainen musiikillinen uhma, rujous ja toivottomuus. Tunnelma oli erittäin tunnepitoinen tavalla, joka sopii poikkeuksellisen hyvin suomalaiseen metalliin. Egres onnistui kuulostamaan yhtä aikaa raskaalta, mahtipontiselta, herkältä ja kokeelliselta.

Noin 40 minuutin setti tarjosi runsaasti yllättäviä hetkiä ja oli kokonaisuutena elämys, joka ei kuitenkaan vielä paljastanut kaikkia koukkujaan. Juuri siksi se jätti yhden illan vahvimmista muistijäljistä.

Illan päätti lahtelainen Silence The Echo, jonka modernia metallia, intensiivistä ja raivokasta metalcorea ja elektronisia elementtejä yhdistelevä tyyli kerää tällä hetkellä runsaasti huomiota. Tammikuussa 2026 julkaistu debyyttialbumi ”Liberation” on saavuttanut huomattavia kuuntelumääriä, eikä yleisön reaktioiden perusteella suotta.

Yhtyeen soundi oli kauttaaltaan erittäin tuhti, raskas ja jyräävä. Paikoin kokonaisuus toi mieleen nykyisen Within Temptationin raskaimmat hetket, selvästi metalcore-painotteisemmalla otteella.

Omasta näkökulmasta moderni metalcore-estetiikka ei täysin osunut maaliin. Taustanauhoja käytettiin paikoin runsaasti, mikä söi live-tuntumaa. Samalla on kuitenkin todettava, että valtaosa yleisöstä näytti nauttivan esityksestä huomattavasti kirjoittajaa enemmän.

Laulaja Katja Stefanović johti kokoonpanoa vakuuttavasti, ja kitaristien taustalaulut tukivat kokonaisuutta hyvin. ”Don’t Give Up” toi settiin myös positiivisempaa sanomaa muistuttaessaan siitä, että vaikeina hetkinä toivoa on olemassa.

Basisti Tommi Huuskonen pysytteli suurimman osan ajasta hämärässä lavan vasemmassa laidassa ja jäi muun bändin varjoon, mutta musiikillisesti ryhmä piti paketin tiukasti kasassa. Uusin single ”Stand Your Ground” sai yleisöön selvästi lisää liikettä ja osoitti, miksi yhtye odotti sen esittämistä innolla myös livenä.

Setin päätöksenä kuultu ”Liberation” sinetöi kokonaisuuden rajulla voimallaan. Vaikka bändin tyyli ei täysin vastannut omaa makua, oli helppo ymmärtää, miksi Silence The Echo herättää tällä hetkellä kiinnostusta myös Suomen rajojen ulkopuolella. Yhtyeen noin 40 minuutin suoraviivainen setti oli täynnä energiaa sekä raskautta, eikä ammattimaisuutta puuttunut.

Ennen kaikkea ilta osoitti jälleen, kuinka korkeatasoista kotimainen metalliosaaminen on tällä hetkellä kaikilla tyylilajeilla. Ja kun puitteina toimii Suistoklubin kaltainen huippupaikka erinomaisine soundeineen, on lopputulos juuri sellainen kuin onnistuneen keikkaillan kuuluu olla.

Raportti: Riku Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen © Metalliluola